Minun piti kirjoittaa teksti hätäsektiosta palautumisesta jo aikoja sitten. Oikeastaan hyvä, etten kirjoittanut, koska – kuten monesti – pieni etäisyys asioista on hyvästä.
Tästä tekstistä tuli ennemminkin pohdinta synnyttäneiden naisten kehoista. Siitä, miten näistä kehoista ajatellaan, miten niistä puhutaan ja miten niitä näytetään. Ja miltä tuntuu olla kehossa, joka tuntuu yhtäkkiä vieraalta.
Aluksi kuitenkin kirjoitan lyhyesti sektiosta palautumisesta, koska lupasin. Mutta koska minun tarinani on oikeastaan aika epäkiinnostava ja yleinen, ja koska tästä aiheesta on tehty opinnäytetyökin, niin tässä linkki siihen.
SEKTIOSTA PALAUTUMINEN
Hätäsektio on yllättävä, eikä siihen siksi voi juuri valmistautua. Toki kaikissa synnytyksissä voi käydä mitä tahansa, mutta joka tapauksessa suurin osa varmaan kuvittelee, että synnytyksen jälkeen elämä jatkuu suht pian normaalisti.
Hätäsektiosta palautuminen kestää kuitenkin paljon kauemmin kuin alatiesynnytyksestä. Se kestää, vaikka kaikki menisi sektiossa ja sektion jälkeen hyvin. Siitä voi myös seurata hyvin yllättäviä asioita, sellaisia joita ei osaa kuvitella etukäteen.
Ensimmäiset päivät sektion jälkeen olivat tosi kivuliaita ja liikkuminen hankalaa. Olen aina ollut itsevarma kehoni toimivuuden suhteen, mutta kivut ja sen tajuaminen, että vatsa ja lihakset on todella viilletty katki, tekivät yllättävän varovaiseksi. Ja se taas oli yllättävän hankalaa. Kokeilkaapa liikkua siten, että yritätte liikuttaa keskivartaloanne mahdollisimman vähän. Ja hoitaa lapsia samalla.
Vatsan alue oli niin arka, että vauvan sylissä pitäminen oli hankalaa. Myös imettäminen makuulla oli viikkojen jälkeen hankalaa. Pienet jalat saattoivat potkaista juuri sektion kohdalle ikävästi. Aluksi varoinkin kaikkea kantamista ja nostelua huolellisesti. Yritin nousta sängystä sivuttain ohjeiden mukaan. Vatsa kipuili etenkin iltaisin, jos tein enemmän asioita.
Mitään housuja ei voinut pitää kuukausiin. Kaikkien vyötärölinja osui pömpöttävän sektioarven kohdalle.
Kun tikit oli poistettu, arpea suositeltiin kosketeltavan kevyesti. Koskettelu auttaa henkisesti, mutta se myös ilmeisesti edistää hyvää arpeutumista. (Sektioarven käsittelystä fysioterapiassa.) Jotkut kuulemma välttävät koskettamista, mutta minusta se oli luontevaa. Itse asiassa vatsaa tulisi koskettua vahingossa ja ohimennen vähän väliä. Viiva olisi nyt jäädäkseen kehossani, joten parempi tehdä tuttavuutta. Ajattelin, ettei se niin omituinen ollut, eikä edes ruma.
Kipuja vatsan alueella oli vielä reilusti neljän kuukauden kohdalla. (Alatiesynnyksessähän ei ollut mitään vastaavia kipuja lainkaan, yhtenäkään päivänä.) Jonnekin sinne neljään kuukauteen asti olin kaiken fyysisen aktiivisuuden suhteen aika varovainen, vaikka ohjeistusten mukaan olisin voinut tehdä siinä vaiheessa jo paljonkin asioita. Totuus oli ja on edelleen kuitenkin se, että fyysinen kuntoutuminen ei ollut prioriteettilistallani ykkösenä. Aloin aika pian vauvan syntymän jälkeen opiskella ja, no, lapsiperheessä on muutenkin kaikenlaista lapsiperhehässäkkää.
Joskus neljän kuukauden jälkeen aloin tehdä joitain lihaskuntoliikkeitä. Kävin kävelyllä, ihan vähän juoksemassa ja talven myötä jonkin verran kevyesti hiihtämässä perinteistä. Mutta muistan, että syksyllä ajatus luisteluhiihdosta tuntui absurdilta ja kaukaiselta. Miten sellaiseen voisi kyetä?
Pyysin lähetteen fysioterapiaan jo kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen, mutta sain aikaiseksi hakeutua fyssarille vasta kun vauva oli kahdeksan kuukautta. Oli vähän sitä hässäkkää.
Lähete kannattaa kuitenkin pyytää. Suosittelen lämpimästi äitiysfysioterapiaa, jos neuvolan ohjeistus ei tunnu riittävän tai omassa kehossa tuntuu olevan jokin pielessä. Terapiassa tutkittiin ja käsiteltiin arpea, tutkittiin erkauma ja lantionpohjanlihakset. On hyvä, että näistä asioista on saatavilla tutkittua tietoa, kuntoutusohjeita ja apua.
Viimeistään vuoden kohdalla mitään kipuja ei enää ollut, ei edes arven kohdalla. Toki venyttämällä arpea eri suuntiin löytää kiristystä, mutta se ei ole vakavaa. Nyt kun lapsi on puolitoistavuotias, odottelen kuumeisesti hiihtokautta. Jos vaikka pääsisin vihdoin luisteluhiihtämään.
MENETINKÖ KEHONI SYNNYTYKSESSÄ?
Törmäsin joitain aikoja sitten kiinnostavaan mietelauseeseen eräällä kehopositiivisuus-sivustolla. Mietelmässä todettiin, että emme “menetä kehoamme synnytyksessä”.
Kiinnostava ajatus. Onko synnyttäneiden naisten käsitys kehoistaan, että ne on menetetty tai että ne eivät enää kelpaa? Mutta miten oman kehonsa voisi menettää?
Kuten sanottua, olen aina ollut kehossani itsevarma ja luontevasti. Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi ollut paljonkin negatiivisia kokemuksia kehostani, ettenkö olisi saanut negatiivista palautetta ja ettenkö olisi kokenut esimerkiksi kauneusihanteita rajoittavina ja huomannut jo varsin pienenä, etten mahdu niihin. Johtuen varmasti monesta syystä suhteeni kehoon on ollut pitkään funktionalistinen ja pragmaattinen: olen vaalinut ja arvostanut kehoni terveyttä, vahvuutta ja toimivuutta estetiikan yli. En haluaisi sanoa, että esteettisiä arvoja korostavat ovat pinnallisia ihmisiä, mutta ajattelen silti yksiselitteisesti, että toimivuus on ensisijaista ulkoasuun verrattuna.
Mutta ehkä juuri tästä historiastani johtuen sektion jälkeiset kuukaudet tuntuivat hämmentäviltä. Arkisen vaatteiden pukemisen yhteydessä saatoin todeta puolisolle jotain sellaista, että “tuntuu oudolta”. Tunsin kehoni vieraaksi ja omituiseksi. Se ei totellut minua, enkä oikein uskaltanut käskyttää. Siihen rupesi sattumaan, vaikken tehnyt mitään kummallista. Arven ulkonäköön tottui nopeasti, mutta ajatukseen siitä, mitä arven alla oli, ei tottunut.
Sektion jälkeistä kehotuntemusta on hankala kuvailla. Se ei ollut suoranaisesti tunne, vaan paljon epämääräisempi olotila. Viipyilevä, hieman ahdistava olotila, jossa omasta kehostaan on samalla tietoinen, mutta silti ei-kontrollissa. Epävarmuus siitä, pystyykö ihan tavallisiin asioihin, sellaisin mihin aiemmin pystyi, kalvoi ja tuntui ahdistavalta.
Tällainen kehon vieraaksi kokeminen oli minulle aika lailla kokonaan uusi kokemus. Se turhautti ja hämmensi. Aika monta kertaa mielessä kävi ajatus “kuinka helpolla olisin päässyt ilman tätä sektiota…”
Tämä kokemukseni ei varmasti ole lähelläkään esimerkiksi trans-ihmisten kokemuksia kehonsa vieraudesta. Silti koen, että ymmärrän ehkä hieman paremmin myös sellaista kehollisen vierauden kokemusta oman sektioni myötä.
Mutta entäs se mietelause? Sen mukaan emme menetä kehoamme. En ota kuvakaappausta, vaan linkitän kuvan tähän teksteineen. Kuva ja siihen liitetty kuvateksti kannattaa ehdottomasti lukea.
Tekstissä todetaan vapaasti suomentaen: “Et menettänyt kehoasi vauvan saamisen jälkeen! On normaalia että kehosi muuttui. Et tarvitse pienempää kehoa ollaksesi arvokas.”
Tämä viesti on hyvä muistutus kaikille äideille, jotka tuskailevat oman muuttuneen kehonkuvansa kanssa. Keho muuttuu. Niin se vain on. Mutta mitä kaikkea sillä muuttuneella ja jatkuvasti muuttuvalla keholla onkaan saatu aikaan!
Haluaisin kuitenkin tehdä erään erottelun.
Kannattaa tunnistaa kaksi (synnyttäneiden, ehkä muidenkin) naisten kehoon liittyvää diskurssia. Yksi niistä on fysiologiaa painottava ja toinen estetiikkaa painottava. Ja kyllä, tämä on ihan oma jaotteluni, eikä siis mikään scientific fact, mutta koitetaan kestää.
Se, mitä keholle tapahtuu fysiologisesti, on eri asia mitä sille tapahtuu ulkonäön kannalta.
PITÄÄKÖ ÄIDIN JUMPATA?
Raskauden sekä synnytyksen ja synnytyksestä palautumisen yhteydessä puhutaan paljon kehosta lääketieteellisin termein. Kehon fysiologiseen palautumiseen liittyvät ohjeet ja viestintä ovat ensisijaisesti “virallisen tahon” diskurssia, siis neuvolan, fysioterapeuttien ja lääkärien viestejä ja tapoja puhua. Fysiologiset seikat naisen kehosta ovat tosiasioita. Mitkään tosiasiat eivät ole koskaan neutraaleja, vaan niiden sanomiseen ja niiden kuulemiseen liittyy paljon tulkintaa, tunteita, kokemuksia, väärinkäsityksiä ja ties mitä. Lisäksi äitien fysiologiseen kuntoutumiseen liittyy tietenkin paljon normatiivista ohjeistamista.
Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että kaikkialla ymmärretään aika hyvin äitien hyvinvointiin ja palautumiseen liittyvät psykologiset ja sosiaaliset tekijät. Samalla kun minulle annettiin jumppaohjeita neuvolassa ja äitiysfysioterapiassa, kaikki muistuttivat samaan hengenvetoon levon ja armollisuuden merkityksestä.
Ilmeisesti kuitenkin moni äiti ahdistuu kehon muutoksista niin paljon, että haluaa päästä saman tien salille, treenaamaan, lenkille, äkkiä eroon “raskauskiloista”, ja on valmis tekemään sen kaiken muun hyvinvoinnin kustannuksellakin.
Tilanne voikin kieltämättä tuntua hankalalta äidistä. Yhtäältä painotetaan, että raskaus ja synnytys ovat keholle monella tavalla raskas prosessi. Siitä kaikkinensa palautuminen kestää arvioiden mukaan jopa vuoden. Synnytyksen jälkeen vielä imetys vie valtavasti energiaa. (Miettikää, että puolen vuoden imetyksen jälkeen vauvan paino on noussut yli viisi kiloa! Siis pelkällä maidolla!)
Toisaalta tiedostamme, että kehon muutokset ovat suuria ja monet ongelmat mahdollisia ja niitä kannattaisi alkaa ehkäistä heti synnytyksen jälkeen harjoittelemalla. Osa ongelmista ilmenee valitettavasti vasta vuosien päästä. Tyypillisimpiä äitien ongelmia ovat erkaumat, lantionpohjanlihasten heikkous, sekä esimerkiksi ryhtivirheet. Muista ongelmista en edes maallikkona ymmärrä paljoa.
Niin että jumpatako vaiko levätä.
**
Fysiologisesti ajatellen koin, että jollain tavalla menetin kehoni hätäsektion jälkeen. Menetys oli vain hetkellistä eikä totaalista, mutta kuitenkin totta: toisin kuin ensimmäisessä synnytyksessä, hätäsektion jälkeen en ollut sinut kehoni kanssa. Se ei liittynyt niinkään ulkonäköön, vaan siihen vaikeammin selitettävään kokemukseen kehostani.
Oleellista onkin huomata, että tietyt muutokset kehossa eivät välttämättä kuulu asiaan ja että nämä muutokset eivät välttämättä palaudu itsestään. Esimerkiksi laajat erkaumat eivät palaudu ilman oikeanlaista harjoittelua. Liian kova harjoittelu voi pahentaa keskivartalon lihasten balanssia. Se taas voi aiheuttaa monenlaisia muita vaivoja.
Oma vierauden tuntoni katosi vuoden sisällä. Kehokontaktin palautuminen luultavasti liittyi siihen, että lihakset alkoivat palautua ajan ja kevyen harjoittelun myötä. Keskivartaloni ei tuntunut enää aivan kummalliselta.
Ymmärrän, että tällainen puhe voi ahdistaa monia äitejä. Että pitäisi kaiken muun stressin ja yrittämisen keskellä miettiä jotain keskivartalon lihaksia.
Eihän niitä heti tarvitsekaan. En minäkään kauheasti ehtinyt niitä ajatella. Sitä paitsi suhtaudun äititreeni-puheeseen pienellä kriittisyydellä, ehkä vähän inhollakin. Saan esimerkiksi instagramissa vähän väliä mainoksia erilaisista personal trainer -palveluista äideille, ja eteeni lävähtää kuvia treenihousuissa vihersmoothieta juovista, aina hymyilevistä “kolmen pikkupojan äideistä”. Tai jotain sellaista. Ne tuntuvat aina vain huutavan sitä samaa tarinaa: sun pitää aina hymyillä, sun pitää aina treenata, sun pitää aina olla merkkivaatteissa, lapset ei oo este sun itsesi toteuttamiselle! Kunhan oot laihempi, niin oot myös onnellisempi!
Äitiyteen ja varsinkin pikkulapsiaikaan liittyy niin paljon vaatimuksia ja kuluttavaa suorittamista, univajetta ja huonoja ruokia, että vaatimus näyttää “samalta kuin ennen”, on surullinen.
Minusta on kuitenkin mahdollista olla itselleen lempeä, mutta myös harjoittaa kehoaan toipumaan synnytyksestä. Toivoisin vain, että harjoittelua ei tarvitsisi tehdä se vihersmoothie kädessä peilin edessä ja kertoa, kuinka vähän aikaa synnytyksestä on.
KEHOPOSITIIVISUUDESTA JA VATSAKUVISTA
Sitten se toinen diskurssi. Miltä synnyttäneiden äitien kehot näyttävät? Miltä niiden tulee näyttää? Pitääkö niitä esitellä?
Tämän osion voisi ohittaa näin. 1) Kehot voivat näyttää lähes miltä tahansa. 2) Ei ole olemassa mitään sääntöä. 3) Ei, jos ei halua, kyllä, jos haluaa. Joskin tämä viimeisin kysymys ei ole mielestäni täysin yksiselitteinen. Tällaista kysymystä ei voi tarkastella puhtaan individualistisesti. Kuvilla pyritään vaikuttamaan muihin ihmisiin ja todellisuuteen, joten niihin voi mielestäni myös kohdistaa tietynlaista arviointia. Yleensä kannattaa esimerkiksi kysyä, mitä tavoitteita ja mitä vaikutuksia kuvilla on.
**
Raskausvatsojen kuvaus on nykyään yleistä. Monet ottavat studiokuviakin. Ja miksipä ei ottaisi, raskausvatsa on kuin täyttä potentiaa. Äiti on siinä sivussa onnellinen ja hehkeä. Tai totuushan on, että raskausaika on osalle naisista hirveää aikaa, mutta ei puhuta siitä nyt.
Raskauden jälkeen kuvaamisen tapa muuttuu. Onneksi nykyään on paljon eri tapoja kuvata kehoja, ja raskautta ja äitiyttä. Löytyy paljon kuvia, jotka ovat tulvillaan huumoria, lämpöä ja lempeyttä. Löytyy kaunistelemattomia ja konstailemattomia kuvauksia äitiydestä. Silti minusta tuntuu, että myös tietyt kliseet toistuvat.
Ainakin ennen ja jälkeen kuvat ovat aika tavanomaisia. Kaikki laihdutusmainokset perustuvat tällaisiin. Ajattelen itse, että tällaiset kuvasarjat ovat jotenkin sympaattisia kaikessa mauttomuudessaankin. “Ensin se oli näin paksu, sitten kävin näin paljon salilla ja katsokaa, nyt se on näin pieni!”
Pitäisi varmaan laittaa itsekin: ensin se oli tällainen ja katsokaa, nyt se on IHAN SAMANLAINEN.
Vaikka minusta tällaiset kuvat ovatkin vähän banaaleja, niin ymmärrän niitä. Vatsan kaventuminen on konkreettinen asia, ja vähän kuin siivoaminen, siinäkin tulosten näkeminen aiheuttaa tyydytystä ja suoriutumisen tunnetta. Eikä minusta siinä ole mitään väärää, että iloitsee vaikkapa treenaamisen seurauksista.
Toisaalta joku voi perustellusti nähdä näistä kuvista itseinhon. Että aiemmassa kuvassa paksumpi äiti oli jotenkin huonompi. Tällaiset kuvat tuntuvat alleviivaavan sitä seikkaa, että vain laihtuneena nainen on hyvä ja todellisempi itsensä.
Sitten on myös pullistelukuvia. Niissä äidit esittelevät vatsalihaksiaan ja ehkä myös hauiksiaan. Niiden viesti tuntuu olevan lähinnä: katsokaa, kehoni vastaa täysin yhteiskunnan odotuksia, olen suoriutunut.
En tietenkään tiedä jokaisen kuvan ja ihmisen taustaa, joten näin ei välttämättä ole. Mutta mitä enemmän tällaisia kuvia näkee, sitä enemmän siltä viesti näyttää. Koska mikäpä olisi esteettisesti tavoiteltavampaa tällä hetkellä kuin olla lihaksikas nainen? Ja jos “ennen” kuva puuttuu, tällainen pullistelu ilakoi pelkästään voitonriemuista paremmuutta. Olen aina ollut näin hyvä!
Vasta-argumenttina joku voisi sanoa, että jos miehetkin pullistelevat, niin miksi naiset eivät saisi. Ja saavat tietenkin! En halua mollata kenenkään yksilön ulkonäkökuvia. Ei ole ainoastaan mahdollista vaan todennäköistä, että yksittäisten kuvien taustalla on paljon enemmän, kuin mitä kuvasta voisi ulkopuolinen päätellä. Minusta kuvia ei kuitenkaan voi tarkastella yksittäisinä kuvina, vaan kuvien kokonaisuutena, tapana esittää äitien kehoja. Kuvat luovat ymmärrystä siitä, millaista on hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Ja tätä tapaa voi myös katsoa kriittisin silmin.
Sitten on myös niitä kuvia, joissa näytetään “epätäydellisiä” vatsoja. Isoja, roikkuvia ja arpisia. Epäsymmetrisiä ja leikeltyjä. Sellaisia, jotka eivät mahdu housuihin ja joita ei laiteta mainoskuviin. (Vaikka niitä tietenkin pitäisi laittaa.)
Tällaisia monenlaisia vatsoja voi selata vaikka tämän linkin avulla tai selaamalla instagramissa #mombod.
Tällaiset kampanjat ja kehopositiivisuuden esilletuojat tekevät tärkeää työtä normalisoidessaan kaikenlaisia vatsoja siloitellun lihasestetiikan sijaan. Kuvat voivat myös olla laittajalle itselleen tärkeitä, sillä kuvan julkaiseminen voi vaatia rohkeutta. Kuvat myös tavallaan asemoivat ihmisen; esitän tässä kehoni vaikka tiedostan, ettei se vastaa jotain mahdollisia odotuksia.
Näen, että kehopositiivisuuden viesti on merkityksellinen ja että kehopositiivisuus voi toimia muutoksen luojana. Mitä moninaisempia kehoja totumme näkemään mainoksissa, televisiossa ja somekuvissa, sitä helpompi jokaisen ihmisen on suhtautua omaan kehoonsa.
Toisaalta kaiken kehopositiivisuuden keskellä on myös todettava, että kehonkuvan muutokset voivat ottaa koville. Jos oma keho arpineen ahdistaa, ei voi vain kohauttaa olkapäitään ja todeta, että olepa armollinen ja kyllä se siitä. Armollisuus voi auttaa, samoin muiden vatsojen näkeminen. Jokaisen omat tunteet omasta kehostaan ovat kuitenkin aina yksilöllisiä, kokemukset omia, eivätkä sinänsä vääriä.
**
Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava – koska en varmaan voi itselleni mitään – että jokin tässä koko kuviossa silti edelleen mättää.
Kaikki nämä kuvat, siis myös ne epätäydellisten vatsojen kuvat, saavat minut miettimään, että tällainenkö meidän synnyttäneiden maailmamme siis on. (Ja että tällainenkö meidän kaikkien maailma on.) Että meidän pitää jatkuvasti ottaa kehoistamme kuvia ja esitellä niitä.
Miksi tämä estetiikka on niin tärkeää? Miksi se on niin keskeistä meidän maailmassamme?
No juu. Tämä on jupinaa asiantilasta, jolle ei voi mitään. Maailmamme on monessa kohtaa ulkonäkökeskeinen. Some on lyhyiden tekstien ja kuvien valtakunta, jossa vaikutetaan monesti epä-älyllisesti ja välinpitämättömästi.
Onneksi näiden ulkopuolella on myös maailma, jossa näillä asioilla ei ole merkitystä.
sivuhuone 