Kasvatus ekokriisin aikana – kirja-arvio

Pitäisikö lapsille opettaa selviytymistaitoja? Sellaisia taitoja kuten metsästys ja viljely? Pitäisikö panostaa siihen, että lapselle tulisi mahdollisimman hyvä fyysinen kunto? 

Olen törmännyt tämänkaltaisiin pohdiskeluihin useamman kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Nämä kysymykset heijastavat sitä horisontissa hitaasti ja sumeasti avautuvaa näkymää, jonka ilmastokriisi maalaa. Millaista tulevaisuutta varten lapsia pitää valmistaa? Vanhemmat ovat vastauksia vailla. Miten lapset tulee kasvattaa, jos tulevaisuudessa tapahtuu edes osa siitä, mitä on arvioitu, kuten pakolaiskriisejä, energiakriisejä, ravintokriisejä, puhtaan veden loppumista, sietämättömiä helteitä ja luonnon sekaisin pistäviä jatkuvia sateita? Miten näihin valmistaudutaan? 

Myös suomalaisen – ja tietysti kaikkien maiden – koulutusjärjestelmien on havahduttava tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella. Kouluissa ei voida puhua vain kierrättämisestä tai pikamuodin välttämisestä. Ei riitä, että koululaisille neuvotaan olemaan roskaamatta. Ehkä sekään riitä, että luonnosta ja ympäristöstä puhutaan. Tarvitaan syvällisempi muutos. 

Kasvatustieteen professori ja filosofi Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella on kaivattu teos tästä tematiikasta. Teoksen tehtävänasettelu on kunnianhimoinen, mutta toteutus jää sekavaksi ja osin etäiseksi käsitepyörittelyksi. Sitä vaivaa myös ongelma: ollako abstraktilla tasolla pysyvä filosofinen tutkielma vai tämän hetken konkretiaan sidottu aikalaisanalyysi? Nyt teos ei ole oikein selvästi kumpaakaan. Teos kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja on ehdottomasti kommentoimisen arvoinen.  

***

Miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön?

Veli-Matti Värrin vuonna 2018 ilmestynyt teos pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen kasvatusjärjestelmän tavoitteista. Värri kirjoittaa teoksensa lähtökohdista: 

“Kirjan kantavana ajatuksena on löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. On kysyttävä millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?  Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävä on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilanteeseen. On välttämätöntä, että kasvattajat ja kasvatusyhteisöt alkavat pohtia kasvatus päämäärien sitoumuksia ja niihin kätkettyjä perusteita.” (12)

Värri esittää teoksessaan, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Kasvatusjärjestelmämme pyrkii tuottamaan jatkuvasti tuottavampia kansalaisia. Tätä kansalaista motivoidaan ja ohjataan psykologisella tasolla materialistiseen hedonismiin, mikä ylläpitää omalta osaltaan kierrettä; ihmisten tehtävänä on kuluttaa ja tuottaa, kuluttaa ja tuottaa ja sen jälkeen kuluttaa ja tuottaa lisää. Olen Värrin kanssa näistä lähtökohdista hyvin samaa mieltä. Ihmiskuvaamme vaivaa kapeus. Tämä kapeus näkyy muun muassa siten, että joudumme painottamaan erikseen, että työttömällä ihmisellä on arvoa, että C:n kirjoittanut opiskelija on yhtä arvokas kuin seitsemän ällän, että vain matkusteleva ihminen voi olla suvaitsevainen, ja se näkyy siinä, että omistusasunto, oma mökki paljuineen ja muuttuva sisustus tarkoittaa onnistumista ja onnea. Meidän on vaikea nähdä tämän jatkuvan kasvun ja suorittamisen ideologian yli – sillä sitä on ideologia, käsitysten ja uskomusten tiivis kudelma, jonka jäsentää havaintojamme todellisuudesta. 

Värrin mukaan koko elämänmuotoamme taustoittaa tietynlainen metafyysinen käsitys luonnonvarojen ehtymättömyydestä, antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä ja tietynlaisesta dualismista. Nämä yhteiskuntaamme ja elämänmuotoamme kannattelevat uskomukset ovat, Värrin termiä käyttäen, “onkalometafysiikkaa”. 

Mitä on onkalometafysiikka ja mitä merkitystä sillä on kasvatukselle? Värri viittaa onkalolla konkreettisesti Onkaloon, joka on ydinjätteen säilytyspaikka suomalaisessa peruskalliossa. Tällainen vaarallisen jätteen rakennelma kuvaa Värrin mukaan ei pelkästään järjen ylittävää teknologiaoptismia, vaan laajemminkin ihmisten käsitystä luonnonvaroista ja luonnosta, ja ihmisestä itsestään. Olemme syvällä kaninkolossa, emmekä pääse sieltä pois. Värrin mukaan onkalometafysiikka kuvaa “osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäätään uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansioista”. Tuudittautuminen onkalometafysiikkaan “sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville”. (20)

Onkalo on tietysti myös viite Platonin luolavertaukseen. Me onkalossa elävät ihmiset elämme valheellista elämää, ideologista elämää, emmekä ole nähneet totuutta. Kasvatuksen kannalta onkalometafysiikan tunnistaminen ja hyväksyminen oikeanlaiseksi analyysiksi tarkoittaa sitä, että onkalosta pitäisi alkaa kömpiä ulos. Toisin sanoen meidän pitäisi alkaa hyväksyä luonnonvarojen ja ihmisen kykyjen rajallisuus ja toimia sen mukaisesti. 

**

Ilmastokriisi ei ole kasvatusjärjestelmien kannalta kovin helppo aihe. Ei se ole yksittäisen kansalaisenkaan kannalta. Ei riitä, että puhumme kestävästä kehityksestä opiskelijoille tai somessa mainostamme yksittäisiä ekologisia tuotteita, joita voi ostaa toisten sijaan. Kasvatusajattelua tulee uudistaa aidosti ja radikaalisti, mutta mitä se tarkoittaa? Miten se voi tapahtua?  

Kaikki ekologisten ongelmien parissa päätään rasittavat törmäävät ennemmin tai hieman myöhemmin tähän ristiriitaan: teen niin tai näin omissa valinnoissani, länsimainen elämäntapa ei mahdollista aidosti kestävää elämää. Elämämme nojaa energiankäyttöön, liikennöintiin ja teknologisiin ratkaisuihin, öljyyn. Näin ollen elämämme ekokriisin keskellä on jo lähtökohdiltaan ristiriidan sävyttämää. Haluaisimme olla hyviä ihmisiä, haluaisimme toimia oikein, mutta ideologia kutsuu meitä toiseen suuntaan, ja vaikka olisimme jo lakanneet vastaamasta ideologian huutoon, kolautamme päämme siihen silti yrittäessämme vain elää jokapäiväistä elämää. Tällaista kognitiivista dissonassia on vaikea sietää, joten on usein helpompi olla vain ajattelematta sitä. 

Arkinen esimerkki. Koulussa pyritään käyttämään yhä vähemmän paperia. Paperin säästäminen onkin kaikkien mielestä järkevää. Mutta kun koulussa kuitenkin tarvitaan tekstejä ja työvälineitä, kynät ja paperit on korvattu teknologialla. Kuten Värri toteaa Hesarin haastattelussa, “[m]eitä uhkaa ilmastokatastrofi, ja silti kasvatusta koskevan keskustelun ydinteema tuntuu olevan digiloikka”. 

Niin, digiloikka. Pedagogisia sovelluksia ja ideoita digipalveluiden käyttöön on kyllä tullut vähitellen, mutta digiloikka ei ole alunperin ensisijaisesti pedagoginen ratkaisu. Digiloikka on nähdäkseni pikemminkin reaktio siihen, että koulun on vastattava yhteiskunnan muitakin toimintamalleja. Ekologisessa mielessä voi kuitenkin hyvin kysyä, mikä on säästyneen paperin merkitys, kun sen on korvannut jatkuvasti uudistuvat tietokoneet ja älylaitteet. Koneet kun ovat kuluttavaa, monimutkaista ainetta, vieläpä aika paljon heikommin uudelleen käytettävää (tai maatuvaa!) jätettä kuin paperi. “Pilvipalvelu” on sekin mielenkiintoisesti harhaanjohtava nimitys, sillä tieto ei sijaitse missään muumien mystisesti katoavassa hattarapilvessä. Myös sen varastointi vaatii konkreettisen, aineellisen perustan. Mutta tämä aineellinen maailma on helppo ja miellyttävä unohtaa. Paperia kuitenkin säästyy.

Toisin sanoen koulujen ponnistelut paperin säästämiseksi ovat sinänsä hyviä ekologisia tavoitteita, mutta muu perspektiivi on kadonnut. Jätämme sanomatta sen ilmiselvän ristiriidan, että siirtyminen koneiden käyttöön vaatii paljon enemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin paperin käyttö. 

Kasvatuksen ongelmana on se, että me kasvattajina operoimme edelleen jatkuvaan kasvuun ja kapitalismiin perustuvilla uskomuksilla. Kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme tämän hetken välineillä, tämän hetken ajatuksilla, tämän hetken kapitalistisesti toimivien yritysten tuotteilla ja niiden logiikalla. Meidän kätemme on sidottu ja tahrittu tämän hetken uskomuksiin – ja tiedämme, että juuri nämä kädet ovat myös ilmastokriisin aiheuttajia. Miten uudet sukupolvet voivat vapautua vahingollisista uskomuksista, jos heidät edelleen kasvatetaan näillä vahingollisilla välineillä? Miten uudet sukupolvet voivat muovata uutta luontosuhdetta, kun koko järjestelmämme kulkee ristiriitaisiin suuntiin, yhtäällä kestäviin ratkaisuihin, toisaalla kestämättömiin? Yksi opettaa yhtä, toinen toista. 

***

Värrin teokselle on mielestäni paikka, se on kaivattu puheenvuoro. Teos ei kuitenkaan muuten vakuuta eikä anna välineitä kasvatuksen ongelmien käsittelyyn. Koetan perustella, miksi mielestäni näin on.

Teoksen auki kirjoitettuna tavoitteena on luoda toivoa ja pyrkiä uudistamaan kasvatusajattelua ekologisen kriisin valossa. Teos käsittelee kasvatuksen perusteita – sitä miten kasvatus on ihmisyyden luoja, mutta samalla vallan väline – ruumiillisuutta ja “halua” ontologian näkökulmasta, sekä edellä kuvatun onkalometafysiikan ja elämäntapamme ideologisuutta. Kirjan lopussa Värri esittelee “ekologisen kasvatusviisauden lähtökohtia”, eli pohtii sitä, miten eri kasvatusinstituutioissa on ajateltava kasvattamista uudella tavalla.

Värrin teoksen teoreettiset lähtökohdat ovat voimakkaasti filosofiassa. Värri nojaa käsittelyssään mm. sellaisiin teoreetikoihin kuin Slavoj Zizek ja Jacques Lacan, Martin Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty. Psykoanalyysiä, postmodernia ideologiakritiikkiä, fenomenologiaa. 

Värrin keskeiset uutta luomaan pyrkivät ajatelmat teoksessa ovat nähdäkseni ruumillisuutta ja halua koskevat pohdinnat. Värri kehittelee ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten perusteella uudenlaista subjektiivisuutta. Värri ajattelee niin, että tavoitteena on siirtyä konsumerismin ideologiasta ja dualistisesta ihmiskäsityksestä kohti sellaista subjektia, joka on “lihallisesti” kietoutunut luontoon: “Koska ruumiini kietoutuneisuudessa aistittavaan maailman en voi koskaan objektivoida maailmaa olioina sinänsä, minun on oltava tulkinnallisessa ja dialogisessa suhteessa maailmaan”. (s 57) Halua tarkastellessaan Värri viittaa erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsitykseen ihmisestä haluolentona. Halu on tiedostamaton voima, jota kuitenkin yhteiskunnan ideologiat ohjaavat. Ekokriisin myötä halun on ohjauduttava muualle kuin kulutuksesta saatavaan nautintoon.

Tipuitteko kärryiltä?

Kuten jo teoksen sisällön kuvaaminen edellä kertoo, teos ei liiku arkisen todellisuuden tasolla, vaan sen tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat. Tavoitteena on ajatella uudestaan, nähdä ideologian yli, kuvitella jotain muuta. Kirjan tavoite on siis tietyllä tavalla utooppinen, ja tällaiselle utooppiselle ajattelulle on oma tärkeä sijansa. 

Teoksen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että lukijaa ei valmisteta näin filosofisesti orientoituneeseen teokseen. Luin teosta hieman ällistyksen vallassa itsekin: mistä tässä on oikein kyse? Mistä tässä puhutaan? Osittain ällistykseni voi selittyä sillä, että olen ollut koulutuksen arjen keskellä jo monta vuotta. Se vaikuttaa välttämättä ajatteluun. Koska teoksen tarkastelutapa on teoreettista ja utooppista, se liitää melko kaukana siitä sfääristä, jossa kasvatuksen ammattilaiset toimivat. Tämän ei ajattelisi olevan suuri ongelma, mutta se on silloin ongelma, kun kirja ei tunnu vastaavan odotuksia. Voin olla myös väärässä – en usko, että olen – mutta kaikki lukijat tuskin ovat täysin vastaanottavaisia Zizekille ja Lacanille ja lihan fenomenologialle.

En kuitenkaan halua tyrmätä Värrin lähtökohtaa kokonaan. Tavallaan tavoite on juuri se mitä kaivataan, kasvatuksen aitoa uudelleen ajattelemista. Hän on mielestäni oikeassa todetessaan, että “jotta kasvatus- ja sosialisaatioyhteisöt eivät tiedostamattaan jatkaisi tuhoisan elämänmuotomme uusintamista, kriittisen ajattelun on yllettävä kulttuurisen merkityshorisontin syvätasoon saakka.” (117) Onhan meillä niitä kestävän kehityksen sertifikaatteja, vegaanisia vaihtoehtoja, roskankerääjiä. Ja tietoa ilmastokriisistä. Sitä meillä todellakin on. Sen sijaan meillä ei ole tarpeeksi kykyä ajatella kasvatusta ja sen arvoja aivan toisin kuin nyt. 

Kasvatuksen kysymykset ovat myös syvästi filosofisia. Kasvatusta ei pidä ajatella vain kokoelmana nippeliratkaisuja joihinkin arkisiin ongelmiin. Vaikka kasvatus on samalla arkinen ja rujokin asia, siinä on samalla kyse on koko ihmiskunnan tärkeimmästä ja merkityksellisimmästä toiminnasta. Sitä sietää teoretisoida. Erityisen tärkeää mielestäni on myös se, että me, jotka toimimme kasvatuksen kentällä, päivitämme ja ylläpidämme kasvatuksen ihanteiden ja tavoitteiden kriittistä keskustelua mm. tällaisten teosten avulla.   

Mutta mikä siis menee pieleen, jos tavoitteet ovat hyvät? Eräs ongelma on se, että Värrin ehdottomat “metafyysisen syvärakenteen” ratkaisut eivät vakuuta ainakaan minua. En esimerkiksi tavoita hänen ajatustaan ruumiillisuudesta kuin jollain hyvin teoreettisella tasolla. Voisi myös esittää kysymyksen, ovatko fenomenologia ja psykoanalyysi mielekkäät teoreettiset taustat. 

Teos on teoreettisuuden lisäksi hieman sekava. Sen aiheet limittyvät jatkuvasti toisiinsa. Itse kaipaisin teoreettisuuden oheen analyyttisyyttä ja tarkkuutta – nyt tuntuu, että teos viittaa moneen suuntaan osoittaessaan esimerkkejä ongelmallisesta yhteiskunnastamme, mutta ainakaan itselleni nämä analyysit kapitalistisen tiedontuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen ongelmista eivät tuottaneet uutta ymmärrystä. Toisin sanoen ne, jotka pystyvät teosta lukemaan zizekiläisen ja lacanilaisen käsitteistön keskellä, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat muutenkin tietoisia niistä keskusteluista, joihin Värri viittaa. Niille, jotka eivät jo tunne näiden filosofien ajattelua, Värrin kirjoitustyyli voi olla melko raskassoutuista ja ehkä jopa jäädä merkityksettömäksi.

Kasvatus on aina erikoista tasapainottelua olemassaolevan ja mahdollisen välillä. Kasvatus on myös konkretian hakemista ihanteiden ja arjen välillä. Pelkään, että Värrin teoksessa yhteys uuden ruumiillisuuden ja kasvatuksen välillä ei avaudu lukijoille. Pelkään, että metafysiikka jää metafysiikaksi, että se unohtuu kasvatuksen arjessa. 

Abstraktin ja konkreettisen välimaastossa liikkuminen on teoksessa ongelmallista. Jos ilmastokriisi ajatellaan lähinnä metafysiikan näkökulmasta, ratkaisutkin nähdään metafysiikan näkökulmasta. Tämän kirjan valinta on keskittyä pääosin metafysiikkaan – ja se on sallittu valinta. Ongelmien ratkaisuun tarvitaan lopulta kuitenkin muutakin. 

Jokainen aiheesta kiinnostunut opettaja nimittäin tietää, että ilmastoaiheista puhuminen ei ole aina helppoa. Voimme yleisellä tasolla olla samaa mieltä monistakin asioista (“ilmastokriisi vaatii tekoja”), mutta konkretiaan siirtyminen hiertää. Miten suhtaudumme teollisuuteen? Kasvisruokaan? Ulkomaanmatkailuun? Millaista yhteistyötä koulut tekevät yritysten kanssa? Voiko nuoria ohjata konkreettisesti kohti elämäntapamuutoksia? Miten opettajien tulisi olla osana muutosta, mitä opettajilta vaaditaan? Entä opetussuunnitelman toteuttaminen ja ylioppilaskirjoitukset? Monet ilmastoa koskevat kysymykset ovat myös valitettavasti poliittisesti varsin tulenarkoja. Vasta viime viikolla Seinäjoella osa kunnan päättäjistä hurrasi torpattuaan nuorisovaltuuston tekemän aloitteen kasvis-ja vegaaniruoan tarjoamisesta (Yle). Se kun oli punavihreää mädätystä. 

Teosta kannattanee siis tarkastella kasvatusfilosofisena tutkielmana, joka liikkuu metafysiikan, ontologian ja kasvatusfilosofian sfäärissä. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että tämä valinta jättää paljon oleellisia asioita käsittelemättä. Toisenlainen teoreettinen kehys olisi ehkä voinut mahdollistaa myös arjen kamppailujen ottamisen huomioon. Tällaisia seikkoja olisivat voineet olla erilaiset eettiset ja toimijuuden ristiriidat; opettajiin, opetussuunnitelmiin, kuntapolitiikkaan liittyvät kysymykset. Luokan ja sukupuolen merkitys. Ja niin edelleen.

Kiinnittäisin huomiota myös erääseen Värrin lähtökohtaan. Värri näyttää melko vahvasti lähtevän teoksessaan siitä ajatuksesta, että ekologisen kriisin ratkaisussa kasvatuksen merkitys on ensisijaista. “[E]lämän ehtojen turvaaminen vaatii konsumeristisen halurakenteen purkamista ja inhimillisen halun kultivointia.” (116) Mutta ajatus, että kasvatusyhteisöt voivat päättää alkaa toimia toisin, on hyvin voluntaristinen. Toki kasvatusyhteisöissä tehdään hienoja ja radikaalejakin uudistuksia. (Katsokaa vaikka Jämsän lukion ilmasto-ohjelmaa!) Mutta jos edelleen valtakunnan tasolla keskustelemme siitä digiloikasta ennemmin kuin ilmastokriisistä, niin on vaikea nähdä, että lain puitteissa toimivat yhteisöt tuosta noin vain kykenisivät tekemään merkittäviä muutoksia toimintatapoihinsa. Ehkä vielä isompi ongelma on se, että yhteiskunnan osajärjestelmien tulisi vetää edes suunnilleen samaan suuntaan. Koulut ovat merkittäviä, mutta eivät missään nimessä ainoita paikkoja ja instituutioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia arvoja kansalaiset oppivat ja millaisiin käytäntöihin ihmiset tottuvat.

Kirjaa ehkä vaivaakin tietynlainen valistuneen etujoukon ongelma. Koska Värri on niin varma oman näkökulmansa ylivertaisuudesta – tai totuudellisuudesta – hän ei ota huomioon niitä poliittisesti, sosiaalisesti ja käytännöllisesti hyvin kirjavaa tilannetta, jossa kasvatusratkaisuja tehdään. Enkä halua moittia siis Värriä ylimielisyydestä – olen sitä paitsi hänen kanssaan niin samaa mieltä. Mutta haluan sanoa, että kentällä ei olla vielä siellä asti.  

***

En ole täysin varma, mikä Värrin teoksen aito yleisö on. Ekologiseen kriisiin ja kapitalismiin perehtyneelle lukijalle teos ei välttämättä tarjoa paljon uutta. Filosofista keskustelua tuntemattomalle se taas jäänee etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sen kunnianhimoinen tavoite on tärkeä, mutta ratkaisut ja käsittely jättävät lukijan hämmennyksen valtaan. Ekologinen kriisi vaatii uskoakseni Värrin kuvaamaa kasvatusajattelun uudistamista, mutta en ole vakuuttunut, että teos saavuttaa tavoitteitaan.

Teos sai kuitenkin ainakin minut ottamaan ongelman vakavammin kuin aiemmin: mitä siis kasvatus voisi aidosti tehdä? Mitä minä opettajana voin tehdä – mitä minä kahden lapsen äitinä voin tehdä? Millä tavalla minun öljyn tahrimat käteni pystyvät ratkomaan ilmasto-ongelmia tahrimatta niitä edelleen samaan öljyyn?

Odotan mielenkiinnolla lisää pohdittuja puheenvuoroja aiheesta.

Advertisement

Joulun 2020 alla

Olen ollut kyllästynyt… ei, kyllästynyt on ylimielinen sana. Uupunut? Väsynyt? Tympääntynyt? Tuskastunut? Olen ollut _______ kaikkeen hälyyn, jota loppuvuosi 2020 on tuonut eteen.

***

Marraskuun viimeisenä päivänä ripustin omatekoisen joulukalenterin roikkumaan keittiöön. Viritin pitkän nauhan kukkaruukun ja ikkunan karmin avulla ja kiinnitin nauhaan muutama vuosi sitten ostetut ruskeat paperipussit pyykkipojilla. Pusseissa on kahdenlaisia tonttupariskuntia ja pussien päälle on liimattu puiset numerot ykkösestä kahteenkymmeneenneljään. Kalenteri näyttää kömpelöltä ja tylsältä verrattuna Pinterestin ja Instagramin herkkiin, oivaltaviin, kauniisiin ja ekologisiin DIY-kalentereihin. Mutta lapseni muisti kalenterin viime vuosilta ja ihasteli taas sitä sydämensä pohjasta. Niinpä minäkin ilahduin, vaikka olin hetken miettinyt “josko tekisin jonkun hieman hienomman tänä vuonna”. 

Innostuin myös ideoimaan kalenteriin toiminnallisen tonttutarinan. Tiedättehän, toiminnallinen kalenteri on sellaista ekologista ja luovaa puuhaa, ei mitään krääsää ja tavallista. Lapset ihastuivat tietenkin tonttujen tuomiin pieniin herkkuihin ja noudattivat tontun tehtäviä, ainakin sen minkä muistivat (kerro kaverille kiva asia, askartele joulukortit ja sitä rataa). Joten kirjoittelin tontun tarinoita lapsille iltaisin ja yritin keksiä jotain tekemistä, joka sopisi korona-arkeen ja arki-iltoihin.

On kuitenkin joulukuu. Kahdestoista kuu tätä vuotta.

Takana on koronavuosi. Epäilemättä se ei kohdellut meitä yhtä rajusti kuin monia, mutta kohteli ikävästi kuitenkin. Takana on syksy, jona elämän keveyttä kannattelevat arkirutiinit (halataan kun tavataan, käydäänkö uimassa, me voitais tulla kylään) joko poistuivat tai muuttuivat painostavan ylikorostuneiksi (pesitkö jo kädet, pitääkö puhelin desinfioida?). Myös varautuminen jatkuviin muutoksiin kuluttaa (onko ensi viikolla etäopetusta? Entä ensi kuussa?).

Takana on myös syksy, harmaa ja pimeä tänäkin vuonna. Olen miettinyt, että ihmismieli sopeutuu nopeasti. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli joitain talvia, joina hiihdin jopa marraskuusta alkaen läpi talven, mutta nyt oletan, että lunta tulee ehkä tammi-, helmikuussa. Olen alistunut viikkoja kestävään tumman harmaaseen maisemaan ja likaiseen pimeyteen. Yritän ohjeiden mukaan löytää kauneutta harmaudesta, mutta joskus harmaa on vain tasaisen harmaata. 

Takana on myös paluu töihin lasten kanssa vietettyjen kahden vuoden jäljiltä, takana kaikki kotiäitiysvuodet. Takana on siis syksy, jona olen yrittänyt pakolla opettaa itseäni uuteen arjen rytmiin ja muistanut taas, että riittävän unen saaminen vaatii kieltäytymisiä ja itsekuria. Takana on syksy, jona arkipäiväni ovat rutinoituneet lähes minuutin tarkkuudella. Elämä on täyttynyt lukuisista tehtävistä, asioiden muistamisista ja huolehtimisista, ihmisten jatkuvasta kohtaamisesta ja tunnetyöskentelystä niin töissä kuin kotona. Yritän muistaa hidastaa, olla läsnä, meditoida tai joogata, arvostaa tärkeitä asioita. Yritän pakottaa itseäni eri asentoon, sillä syksy on vääntänyt minua toiseen. Kumpikaan asennoista ei luonnistu. Hidastaminen tuntuu vaikealta, sillä se ei istu temperamenttiini. Kaikki päin on väärinpäin.

Sellainen syksy. Kirjoitan tämän ylös siksi, että elämässä on helpompaa puhua, niin, helpoista asioista. On helpompi esitellä onnistumisia ja iloja, kuin tunnustaa se, että joskus asiat voi myös aidosti tuntua raskailta. Tämän syksyn tarinan voisi kertoa myös aivan toisella tavalla, toisesta näkökulmasta. Mutta joskus on tärkeää kirjoittaa myös niistä näkökulmista, jotka olisi mukavampi jättää pimentoon.

Joten loman lähestyessä tuli muutama päivä, joina keho tuntui paisuneelta ja käsittämättömän painavalta, kuin olisi täysin välttämätöntä käydä makaamaan. Kuin keho ei enää pysyisi pystyasennossa.

Nyt kun maailma on jo viikkoja täyttynyt pikkukivoista askarteluprojekteista, ja Instagramissa keskustellaan siitä, mikä kuusi, lahja ja satu ja jouluviettotapa on ekologisin ja eettisin, ja itse katson kriittisesti itse tekemääni mutta lapsille tärkeää joulukalenteria, niin yhtäkkiä tuntuu, että tukehdun kaiken tämän keskiluokkaisen ja pikkusievän joulun esittämisen alle. 

Yhtäkkiä kaupan suklaakalenteri kuulostaa mahtavalta. Minulla oli pienenä sellaisia, ja rakastin niitä! 

***

Olen miettinyt tätä asiaa joulukuussa. Ihmiset ovat väsyneitä, kukin omalla tavallaan. 

Joka joulu puhutaan siitä, kuinka joulua ei tarvitse suorittaa – enkä ole itsekään sitä ymmärtänyt. Miksi stressata, pah miten turhaa! Mutta tällainen kommentti on ylimielinen.

Totuus on, että en ole aiemmin suorittanut joulua, koska minun ei ole tarvinnut. Tänä vuonna kuitenkin vietämme joulun vain oman perheen kesken ja olen havahtunut siihen, että minulta puuttuu jouluun liittyvä osaaminen ja konkreettiset välineet. Ei koristeita, ei tekemisen traditioita, ei jouluruokareseptejä. Korona levittää oman varjonsa kaikkialle. Mutta mikä tärkeintä: meillä ei ole ollut selvää ajatusta siitä, millaisen joulun haluaisimme viettää. Koska sekin pitää tietää. Joulukin on päätös. Traditiota ei voi vain noudattaa, sillä nykyihminen voi valita viettää juuri sellaisen joulun kuin haluaa traditioista riippumatta. Ja se on hyvä asia – paitsi jos ei jaksaisi enää valita eikä päättää.

Kun puhutaan joulun tekemisestä, ollaan minusta asian ytimessä. Joulu eroaa arkipäivistä jollain tietyillä tavoilla (jos siis erottaa sen muista arkipäivistä, tosin moni meistä ei edes voi tehdä valintaa, vaan se kerta kaikkiaan eroaa muista arkipäivistä). Tämän eron tekemiseen tarvitaan monenlaisia toimia. Jouluun liittyvät maut, hajut, valaistus ja tunnelma syntyvät konkreettisista asioista, kuten tietyistä ruoista ja kasveista. Ne taas pitää ostaa ja valmistaa, siivota niille tila. Lapsiperheessä jouluun liittyvää iloista jännitystä on pohjustettu ehkä kalenterilla, joulutarinoilla ja lauluilla. Joulun odotus meidän kulttuurissamme onkin täysin poikkeuksellinen aika lapsille, koska ei ole mitään muuta aikaa, joka täyttyisi yhtä pitkäkestoisilla, mielikuvitusta ruokkivilla tonttusaduilla. Pidän sitä tervetulleena ja ilahduttavana leikkinä, johon osallistuu sekä lapsi että aikuinen. Mutta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aikuisten pitää olla tekemässä tätä yhteistä satua, luomassa niitä haju- ja muistijälkiä, järjestelemässä tavaroita ja ajatuksia. Nämä teot on tehtävä. 

Joku voi ajatella, että ilman lapsia on helpompaa. Silloin ei ole velvollinen tekemään joulua kenellekään. Tämä on tavallaan totta. Kun lukee vähävaraisten lapsiperheiden kuvauksia jouluahdistuksesta, tajuaa kirkkaasti, että oman joulun tekeminen on ylellisyyttä, ja että oma joulu voi olla oma ainoastaan silloin, kun sitä ei ympäröi painostava sosiaalisen koheesion vaatimus, johon ei pysty vastaamaan vaikka haluaisi. 

Toisaalta alle kouluikäiset lapset eivät todellisuudessa vaadi paljoa. Ainakaan he eivät vaadi sitä kaikkea, mitä tällaiset minunkaltaiseni keskiluokkaiset aikuiset voivat kuvitella. Lapsi ei myöskään välttämättä sure sitä, mitä aikuinen suree, eikä kaipaa sitä, mitä aikuinen kaipaa. Enemmän kuin yksittäisten perheiden kulutus- tai joulutraditiotavat, ongelmallisia ovat pikemminkin yleisemmät kulttuuriset tarinat ja kuvastot joulusta. Niin kauan kuin joulu on yhtä kaupallinen juhla kuin se on nyt, osa perheistä tippuu välttämättä sen piiristä. Osa toki valitsee omista syistään viettää vaikkapa lahjatonta tai vain muutamien lahjojen joulua, ja osa valitsee “krääsän” sijaan kalliimpaa jouluestetiikkaa. (Tämä on sitä keskiluokkaisten vanhempien joulustressiä, kun pitää valita vain eettisiä, kestäviä ja siis kalliita vaihtoehtoja, jotka ovat tietyn trendin ja estetiikan mukaan oikeita. Keskiluokkaisuuskaan ei todellakaan tarkoita vapautta.) 

***

Kuulen jo korvissani esitettävän ratkaisun: “eihän ole pakko” ja se tuttu “stressaaminen on turhaa!”

Totuuksia, totuuksia ovat. Mutta totuuksia, jotka eivät auta ymmärtämään eikä ratkaisemaan jouluun – tai oikeastaan mihinkään – liittyviä velvollisuuden tuntoja ja elämän ristiriitaisuuksia. Ylimielisyys on sitä, että ei näe tai tunnusta toisen elämään liittyviä tosiasioita.

Kun kirjoitin, että olen ollut uupunut kaikkeen loppuvuoden hälyyn, kyseessä on varmaan koko vuoden häly, johon olen uupunut. Jos tässä vuodessa on ollut jotain hyvää (onhan siinä, paljonkin), niin ainakin se, että sen turhanpäiväisen, pröystäilevän, hauskan, nokkelan tai viisastelevan hälyn tunnistaa yhä helpommin ja haluaa hylätä sen elämästään yhä voimallisemmin.

Ylipäänsä helpot ohjeet siitä, miten elämän saa hoidettua, ovat alkaneet kyrsiä yhä enemmän ja enemmän. Elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, eikä mikään DIY-projekti, valaistunut luopuminen turhasta tai vastareaktion vastareaktio poista sitä seikkaa, että tämä elämä eletään ristiriitaisessa kulttuurissa, joka yrittää ohjata ja kieputtaa meitä eri suuntiin. 

Siispä istun alas, kirjoitan muutama sanan, käännyn taas katsomaan itseäni ja muita edes hieman eri näkökulmasta. Ja sitten jatkan epätäydellistä elämääni. Tunnistan, että tämä voi kuulostaa kovin synkeältä, mutta ajattelen, että juuri tämä ei ole.

Perhesomettamisen vaikeudesta

Olen tuskaillut sosiaalisen median ja perhe- ja vanhemmuusaiheiden kanssa. Vanhemmuudesta kirjoittaminen tuntuu yhä edelleen vaikealta. Miten tuoda esiin omat lapset somessa? Miten puhua vanhemmuudesta? Miten puhua perhe-elämästä, onnesta ja rosoista?

Mistä tahansa lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvän keskustelun avaaminen tuntuu nykyään siltä, että sitä ei tee jollakin tavalla oikein. On vaikea sanoa aiheesta paljoa kokoavasti, mutta sen verran on selvää, että perhesomettamisessa on jotain vikaa. Tämä kirjoitus olkoon taas yksi yritys jäsentää tematiikkaa ja sanoittaa niitä asioita, jotka koen somessa vaikeaksi. 

Nykyvanhemmuuden problematiikka on monisyistä, kuten on moneen otteeseen todettu (ja lue vaikka tämä Anu Silfverbergin Äitikortti.) Vanhemmuuteen liittyy suorittamista ja identiteettipolitiikkaa. Vanhemmuus on paineistettu yksilöllisillä ja yhteiskunnallisilla odotuksilla, ja samalla vanhemmuutta ja perhe-elämää reunustavat erilaiset myytit ja tabut. Vanhemmuutta sävyttää normatiiviset säännöt ja moninaiset huolet, arjen kitkat ja tasa-arvon kysymykset. Ja kun vanhemmuus itsessään on monimutkaista, niin yhdistettynä somen logiikkaan vanhemmuusaiheet muuttuvat ajoittain sietämättömiksi. 

Olen ollut aktiivinen somen käyttäjä jo monta vuotta. Olen myös tietoisesti tutustunut uusiin sosiaalisiin medioihin, osittain työn puolesta, osittain henkilökohtaisista syistä. Tilanne on kuitenkin jollain lailla viime aikoina muuttunut. Uusimmat sovellukset eivät oikein kiinnosta ja ylipäänsä tekstimuotoinen ja pidempi kommunikointi on tuntunut merkittävämmältä ja miellyttävämmältä. Olen alkanut miettiä, olenko saavuttamassa oman somettamiseni saturaation. Olenko minä muuttunut vai onko some muuttunut? 

Some toimii omituisen ristiriitojen logiikalla. Some on erottautumisen mutta samalla hirvittävän yhdenmukaisuuden alusta, esittämisen ja realismin, aidon ja epäaidon, ideoiden ja taantumisen areena. Somessa taistelevat valtavirta ja marginaalit, pyrkimys valtaan ja näkyvyyteen. Some on vertaistuen mutta myös kateellisuuden, katkeruuden ja vääristyneiden minäkuvien areena. Some toimii tykkäysten ja suosituimmuus-algoritmien perusteella. Some on filtterien, viihteen, hyödyn, tiedon, pseudotiedon, loputtoman kuvavirran, kuplien ja kyttäyksen kenttä, jossa on vaikea toimia mitenkään hyvin. 

***

Olen lopettanut vähitellen lähes kaikkien vanhemmuuteen liittyvien blogien ja sosiaalisten medioiden seuraamisen. Poikkeuksia toki on. Lopettaminen ei johdu siitä, että pitäisin kaikkea huonona. Itse asiassa päinvastoin. Virtuaalisessa maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä, lämminhenkistä ja arkista perheellisyyttä – aivan samoin kuin ei-virtuaalisessa maailmassa.

En oikeastaan täysin tiedä, mistä on kyse. Ehkä jonkinlaisesta ähkystä. Ehkä olen siirtynyt perhe- ja henkilökohtaisessa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa en enää kaipaa paljoa vertaistukea. Ehkä kyse on siitä, että tosiasiassa minua ei juuri kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät, jos sitä somessa esitetään. Tai ehkä on kyse kyllästymisestä siihen, että kaupallisuus on vallannut niin suuren osan myös instagramista, että monet yksittäiset ihmiset haluavat osaksi kaupallista somea, että somessa haalitaan maanisesti seuraajia, niitä kaupallisia yhteistöitä, että siellä pyritään osoittamaan, että kuuluu johonkin piiriin, että käy tietyissä paikoissa, että osaa kuluttaa oikein. 

Ehkä kyse on siitä, että somesta on tullut yhä enemmän kilpailu, enkä minä halua kilpailla.  

Toisaalta somesta on vähitellen tullut minullekin yksi elämän osa-alue, jossa toimin ja josta hyödyn ja josta ilahdun. Olen erityisen kiinnostunut tuttujeni elämästä, mutta myös monista muista asioista, myös perheellisyyteen liittyvistä ilmiöistä, ruoasta, ekologisista kysymyksistä, ja niin edelleen. Olen löytänyt uusia tuttavuuksia, joiden kanssa olen käynyt mielekkäitä keskusteluja. Ja ollessani äitiyslomilla some oli yksi suuri tekijä, joka piti mielenterveyttäni ja hyvinvointiani yllä – enkä sano tätä millään tavalla ironisesti, vaan faktana. Olin aidosti onnellinen somesta. Se toi minut lähelle ihmisiä, jotka olivat fyysisesti kaukana, loi uusia yhteyksiä ja tuttavuuksia, toi kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta, vertaistukea, hauskuutta, jopa konkreettista apua ongelmallisiin tilanteisiin, ja opiskellessani äitiyslomalla viestintä somen välityksellä toi myös motivaatiota ja ideoita. Se tarjosi luontevan mahdollisuuden jakaa omille tutuille arkeani muuttuneessa elämäntilanteessa.

Mutta kaikkea tätä hyvää on varjostanut se, että samalla perhesomettaminen on oikeasti vaikeaa. Oman elämän asioiden jakaminen netissä ei ole yksiselitteistä. Joku aika sitten Leikki leikkinä -blogissa julkaistiin mielestäni erinomainen ja rohkea kirjoitus lasten asemasta sosiaalisessa mediassa. Kirjoitus oli mielestäni rohkea erityisesti siksi, että en ole kohdannut aiheesta juuri keskustelua, vaikka olen itsekin kirjoittanut vuosi sitten tekstitiedostoon itselleni kysymyksen:

“Mitä ajattelen siitä, että lapsista on tullut “elinkeinon jatke” somessa, siitä, että lapsia käytetään kaupallisten tarvikkeiden mainostamiseen?”

En osannut tuolloin vastata kysymykseeni. Pelkästään sen esittäminen on toki osa vastausta. 

Blogikirjoitus herätti paljon keskustelua Instagramin puolella. Keskustelu oli varmasti indikaattori siitä, että samat kysymykset ovat mietityttäneet lukuisia muitakin perheellisiä somettajia. Kirjoitus ja keskustelu olivat myös indikaattori siitä, että sosiaalinen media on todellakin muuttunut, että kapitalistinen hyödyntavoittelu valtaa jälleen kerran jonkin yksityisen osa-alueen elämästä, eikä sitä niellä kakistelematta. Hyvä jatkopohdinto aiheesta löytyy Blogimutsitutkimus-blogin tekstistä, jossa täsmennetään ja kohdistetaan kritiikkiä mielestäni osuvasti ja laajennetaan perhesomettamisen näkökulmaa. Nimittäin ongelmista huolimatta lapset somessa on myös hyvä asia.

***

Mutta miten siis olla somessa perheellinen ja tehdä se hyvin? 

En tiedä vastausta tähän. Asia mietityttää jatkuvasti minua, mutta samalla olen hyvin onnellinen, että voin tarvittaessa vain päättää olla osallistumatta tai laittamatta mitään someen. Olen onnellinen, että minulla ei ole käyttäjämittauksia, ei rahaa, ei suorittamisen paineita. Kun mietin kotini sisustusta tai käyntiä jossakin paikassa, minun ei tarvitse miettiä, miltä se näyttäisi Instagramissa. Periaatteessa minulla ei siis pitäisi olla paineita. Ja tästä huolimatta koen ajoittain, että somessa on välillä vaikea olla.

On vaikea olla sensitiivinen erilaisille tilanteille, tunteille, ajatuksille. On vaikea olla asettamatta itseään ja omia kokemuksiaan jalustalle. On vaikea olla avoin olematta kuitenkaan tunnustuksellinen tai sensaatiohakuinen. On vaikea tuoda asiat asioina, mutta silti keskustella kokemuksista, saada ja antaa vertaistukea. 

Yrittää välttää showta. Yrittää välttää oikeassa olemista ja neuvojen antamista. Yrittää välttää “hyvän vanhemmuuden esittämistä”, mutta yrittää välttää myös kyynisyyttä, ironiaa tai näennäistä välinpitämättömyyttä omista lapsistaan ja omasta identiteetistään äitinä. Miten jakaa näitä asioita, jotka ovat yhtä aikaa arkea ja elämän syvintä?

Olen kamppaillut hyvän ja huonon esiin tuomisen kanssa. Millä tavalla vanhemmuuden ja perhe-elämän monia eri puolia ja spektrejä voi valaista realistisesti – vai voiko? Miten vanhemmuuden ja perhe-elämän raskaista puolista osaisi puhua siten, että elämä ei näyttäisi pelkältä kurjuudelta? Tai miten tuoda esiin onnen ilman kuvitelmaa jatkuvasta hattarasta tai töyssyttömästä tiestä? Miten tehdä tämä lapsia ja kaikkia muita osapuolia kunnioittavalla tavalla? 

Toisin sanoen on vaikea puhua vaikeista asioista. Mutta on myös vaikea puhua hyvistä asioista.

Vaikeat asiat hävettävät. Ne painavat. Niistä tehtävät tulkinnat mietityttävät. Niistä puhuminen ilman välitöntä vastavuoroisuutta tuntuu siltä, että asettuu tirkisteltäväksi. Huonoista asioista puhuminen voi aiheuttaa paineen ratkaista asiat: tämän pitää muuttua, ehkä heti. (Mutta milloin asiat ratkeavat helposti?) 

Hyvät asiat ovat ikään kuin salaisuuksia. Niiden merkitys ei välttämättä avaudu muille. Ne voivat olla niin arkisia ja itsestäänselviä, että niistä kertominen tuntuu vaikealta. Keräsin niitä joskus itselleni, mutta listaa oli vaikea tehdä, sillä parhaat hetket ovat häviäviä, olemattomia, jopa banaaleja. Kun lapsi tapailee ensimmäistä kertaa sanoja. Kun katselet lapsen kanssa ohivirtaava puroa. Kun lapsi nukahtaa syliin. Kun aidosti naurat lapsen jutulle. Kun lapset kuuntelevat kirjaa ja pyörittelet lapsen hiuskiehkuraa sormissa.

Miten näitä jaetaan?

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen miettinyt myös sitä, mitä ajatukseni tarkoittavat käytännössä. Onko somekyllästyminen edennyt niin pitkälle, että haluaisin lähteä pois? 

Vastaus on selvästi vieläkin ei. Haluan edelleen olla perheellisenä ihmisenä somessa, rujona ja onnellisena, melankolisena ja iloisena, sotkuisena ja säntillisenä, ongelmien ja ilojen kanssa. Haluan edelleen miettiä keskeneräisiä ajatuksia ja olla kontaktissa somen kautta.

Sen sijaan tarve säätelylle on olemassa. Tietoinen kontrollointi, etäisyyden ottaminen, tarpeettoman karsiminen – vaikka eikö olekin hieman ärsyttävää, että sekin on nyt trendikästä? Mutta tällaisessa maailmassa elämme. Aistiärsykkeiden tulva pakottaa opettelemaan itsesäätelyä. Niinpä minäkin yritän edelleen etsiä epämääräistä keskitietä, jossa voin hyötyä ja kuluttaa somea ilman, että se kuluttaa minua. 

Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

Kiitos korona?

Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista?

Lapsiperheellisyys ja juopa välillämme

Tämä teksti on eräänlainen jatko-osa edelliselle kirjoitukselle, jossa pohdin lasten tekemisen perustelemista. Ehkä tämä on myös jonkinlainen kontribuutio lapsettomuuskeskusteluun, vaikka en alunperin sellaista halunnut kirjoittaa.

Kommentoin tässä tekstissä joitain negatiivisia käsityksiä ja stereotypioita, joita edellistä tekstiä kirjoittaessani huomasin lapsiperheellisyyteen kohdistuvan. Kommentoin myös joitain käsityksiä lapsettomista. Lisäksi yritän saada selkoa kysymykseen, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa.

Tätä pitää hieman alustaa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että mitään merkittävää juopaa olisi olemassa. Eroja toki. Mutta kuulostellessani monenlaisia näkemyksiä puolin ja toisin, aloin pohtia, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä sittenkin jokin merkittävä ero ja jännite.

Kuten tapanani on, aloin kysellä muiden näkemyksiä. Kyselin ystäviltä ja tutuilta, oliko heidän mielestään lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa. Sain sekalaisia vastauksia. Erään lapsettoman mielestä lapsettomien ja lapsellisten välillä ei ole ainoastaan juopa, vaan “1000000 kilometrin galaktinen railo”. Lapselliset sen sijaan eivät tuntuneet näkevän ainakaan näin suurta juopaa.

Vastausta kysymykseen on luonnollista lähteä hakemaan eroista näiden ryhmien välillä. Mutta entäpä jos tällaiset loputtomat “erot” eivät olekaan avain erilaisten ryhmien ja negatiivisten stereotypioiden ymmärtämiseen?

Esitän arvauksen. Kenties selitys voi löytyä siitä, että lapselliset ja lapsettomat muodostavat kaksi erilaista ryhmää yhteiskunnassa, jotka kamppailevat omasta kulttuurisesta oikeutuksestaan.

Miksi lapsia tehdään?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä kohta neljä vuotta, siis suurin piirtein esikoiseni syntymästä lähtien. Miksi minulla on lapsia? Miltä lapsen saaminen on merkinnyt minulle? Jo neljä vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi selvittää ja selittää lapsellistumistaan. Nyt, vuonna 2020 tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että jotenkin tätä kai pitäisi osata perustella.

Julkinen keskustelu lapsettomuudesta on, kuten monissa puheenvuoroissa on tuotu esiin, täysin mahdoton. “Moraalipaniikki”, joka päätyy pääasiassa syyllistämään nuoria naisia (ei miehiä) itsekkyydestä, ei selitä eikä anna ratkaisua nykyiseen lisääntymishaluttomuuteen, eikä siten voi johtaa mihinkään. Minulla ei ole tavoitetta propagoida lasten tekemistä, mutta jatkuva lapsettomuuspuhe tuntuu jollain oudolla tavalla koskettavan minuakin, vaikka olen lapsellinen.

Tällä kertaa aion saada kirjoituksen loppuun. Sysäyksenä tämänkertaiselle aloittamiselle toimi kuuntelemani Mikä meitä vaivaa -podcastin vauva-jakso sekä Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi -niminen kirja, jonka luin loppuvuodesta. Kuuntelin myös tätä kirjoittaessa Omaa luokkaa -podcastin jakson Lisääntymisen pelko.

Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin lapsen tekemisen syitä, sekä omia että esitettyjä sellaisia.

Kehovieraudesta, kehopositiivisuudesta ja äitien vatsoista

Minun piti kirjoittaa teksti hätäsektiosta palautumisesta jo aikoja sitten. Oikeastaan hyvä, etten kirjoittanut, koska – kuten monesti – pieni etäisyys asioista on hyvästä.

Tästä tekstistä tuli ennemminkin pohdinta synnyttäneiden naisten kehoista. Siitä, miten näistä kehoista ajatellaan, miten niistä puhutaan ja miten niitä näytetään. Ja miltä tuntuu olla kehossa, joka tuntuu yhtäkkiä vieraalta.

Aluksi kuitenkin kirjoitan lyhyesti sektiosta palautumisesta, koska lupasin. Mutta koska minun tarinani on oikeastaan aika epäkiinnostava ja yleinen, ja koska tästä aiheesta on tehty opinnäytetyökin, niin tässä linkki siihen.

Lahjattomat synttärit

Lapsen syntymäpäiväjuhlat ilman lahjoja – inspiroiva antimaterialistinen idea vai ankeuttajan turhin kosto?

Tätä asiaa pohdin tovin jos toisenkin viime kuussa. Esikoinen täytti neljä vuotta ja pidimme pienet juhlat kavereille, seuraavana päivänä sukulaisille. Kavereilta toivoimme lahjaksi lapselle ainoastaan korttia.

Onko tällainen ok? Mitä ajatuksia tällainen normin rikkominen herättää?

Ajattelin kirjoittaa pienen koonnin tästä lahjattomuuden “sosiaalisesta kokeesta”, jos sitä vaikka sellaiseksi kutsuisi.

’

Ruokaa, ruokaa, ruokaa viidelle viikolle

Olen varmaan kehittymässä jonkinlaiseksi tehokkaaksi marttaihmiseksi – joskaan en edelläänkään osaa tunnistaa sieniä, neuloa, ommella, siivota tahi pitää asioita muutenkaan järjestyksessä. Mutta ruokaa alan osata laittaa. Ja nyt olen ylittänyt itseni tekemällä ruokasuunnitelman viidelle viikolle!

Jaan listan täällä. Listaa saa käyttää vapaasti inspiraation lähteeksi. Listassa on kasvis- ja kalaruokia, lounas ja illallinen.