Sijoitan, siis olen?

Olen tänä syksynä lukenut, miettinyt ja keskustellut eri ihmisten kanssa sijoittamisesta ja vastuullisesta sijoittamisesta. Käymieni keskustelujen myötä olen alkanut ihmetellä sitä, miksi olen törmännyt niin vähän kriittisiin näkökulmiin sijoittamisesta.

Tässä yksi sellainen. Individualististen rikastumistarinoiden sijaan kaipaisin laajempaa keskustelua sijoittamisen merkityksestä yhteiskuntapolitiikkaamme. Kyseenalaistan itse myös sen ihmiskuvan, joka sijoittamiskeskusteluissa vallitsee. Sijoittamiskeskustelua käydään lähinnä vauraiden ihmisten näkökulmasta ja sitä lävistää ylipäätään ajatus, että yksilöiden vaurastuminen on mielekäs tavoite.

***

Sijoituskeskustelun ongelmia

Sijoittamista koskevalta vaikuttamiselta on vaikea nykyään välttyä.

Hesarin suuri mainos kannustaa minua sijoittamaan syöpätutkimusta tekevään yritykseen. Pankki ehdottelee erilaisia rahastoja. Äänikirjasovellus vinkkaa kirjasta, joka kertoo sijoittamalla rikastuneiden naisten tarinoita, ja vaikka skippaan sen, Hesari ja muu media pitää huolen siitä, että saan kuulla tarinoita sijoittamisen ja rikastumisesta. Sijoittamista opetetaan eri kursseilla, siihen kannustetaan, ja sitä mainostetaan suoraan ja epäsuoraan. Medioissa katsellaan ylöspäin asuntosijoittajia, jotka taikovat murjuista luksusasuntoja. Ja ihastellaan vapaa-aikaansa panostavia ihmisiä, jotka ovat voineet lopettaa työnteon sijoittamisellaan. Heillä vasta on elämänarvot kohdillaan – kukapa nyt työnarkomaani haluaisi olla!

Sen sijaan kriittisiä huomioita pitää etsimällä etsiä. Tämä on outoa sikäli, että uskon monen muunkin minun lisäksi suhtautuvan sijoittamiseen vähintään jonkinlaisella kysymysmerkillä. Miksi kaikkien pitäisi sijoittaa? Mitä sijoittamisessa itse asiassa tehdään? Mitä eettisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia sijoittamisessa on? Millaisia yhteiskuntaa ja ihmistä koskevia taustaoletuksia sijoittamista ihaileva keskustelu pitää sisällään?

***

Sijoittamista koskevan keskustelun uutisoinnin häiritsevä piirre nähdäkseni on se, että se on lähtökohtaisesti välineellistä. Sijoittamista lähestytään ikään kuin kaikki olisivat kiinnostuneita siitä kysymyksestä, mihin juuri nyt kannattaa sijoittaa. Puhutaan numeroista, pörssikurssien nousuista ja laskuista, kannattavista ja ei-kannattavista sijoituspäätöksistä.

Tällainen teknokraattinen lähestymistapa jättää vähän tilaa kriittiselle ajattelulle.

Toinen ongelma on se, että sijoittamisesta puhutaan tyypillisesti tarinallisesti ja yksilöiden kokemuksia kuvaillen. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Julia Thurénin teos “Kaikki rahasta – Näin säästin vuodessa kymppitonnin” vyöryttää lukijan eteen sekä Thurénin oman tarinan että lukuisten muiden ihmisten tarinat ja kokemukset rahankäytöstä.

Tarinoilla on toki voimaa ja monet tarinat ovat tärkeitä ja ansiokkaita. Tarinoiden käyttö voi kuitenkin olla myös ongelmallista, etenkin tietokirjassa. Tarinamuoto sekoittaa keskenään erilaiset tiedon lajit: mielipiteen, kokemuksen, tutkitun tosiasian ja poliittisen väitteen. Jos sijoittamisesta puhutaan yhtäältä tarinoiden kautta ja toisaalta pelkkänä “teknisenä suoritteena”, keskustelusta katoaa paljon. Meidän ajankuvamme on relativismi, se, että “koettuja todellisuuksia” on loputtomasti. Mielipide, kokemus ja tutkittu tieto nähdään helposti yhtä arvokkaiksi, eikä ideologisia väitteitä tunnisteta niiden keskeltä.

Suurin ongelma on kuitenkin keskustelun näkökulman individualismi. Tämä ilmenee monella tavalla, mutta selkeimmillään siinä, miten keskustelussa nostetaan esiin yksilösijoittajia. Laajemmin kyse on siitä, että sijoittaminen on kertomuksena osa yhteiskunnan epäpolitisoitumista. Sijoittaminen korvaa yhteiskuntapolitiikan, kun jokaisen tulee yksin huolehtia omasta tulevaisuudestaan – sijoittamalla. Huomionarvoista myös on, että yksilöllistä sijoittamista pidetään hyvänä, mutta julkisista ja sosiaalisista sijoituksista ei juuri puhuta.

Lukiessani kyseistä edellä mainittua Julia Thurénin kirjaa törmäsin ajatukseen, jota en ollut aiemmin hoksannut. Thurénin kirja on taloudenpidon opas (siis säästämisen, rahankäytön järkevyyden, velkaongelmien selvittämisen opas), mutta suuri osa kirjaa käsitteli, minulle yllättäen, juuri sijoittamista. Itse asiassa säästäminen paljastui sivuseikaksi, vain ensimmäiseksi askeleeksi kohti tärkeämpää taloudenpidon tehtävää – sijoittamista.

Hämmennykseni koski sitä, että milloin yksilöllisestä sijoittamisesta tuli henkilökohtaisen taloudenpidon osa-alue? Milloin sijoittamisesta tuli sellainen asia, jota jokaisen pitäisi osata ja haluta tehdä? Tiedän, että minun pitää osata käyttää omia varojani jotenkin järkevästi, mutta miksi minun pitäisi osata sijoittaa?

Tämä lähtökohta häiritsee minua.

Kun ajattelemme sijoittamisen “jokamiehen velvollisuudeksi”, “jokanaisen unelmaksi” tai “arkiseksi rutiiniksi”, silloin sijoittamisesta siivotaan moraaliset, yhteiskunnalliset ja aatteelliset kysymykset pois, ikään kuin niitä ei siihen liittyisi.

Tällaisessa keskustelussa sijoittaminen nähdään kuin lenkillä käyntinä. Yksinkertaista, hyödyllistä, ei haittaa ketään, mutta hyödyttää sekä lenkkeilijää itseään että kansanterveyttä. Win-win.

Sijoittaminen on tietysti ollut aiemminkin yksityisten ihmisten harjoittamaa taloudenpitoa. Nyt käytävissä keskusteluissa on kuitenkin ollut mielestäni uusi klangi. Siihen on tarttunut hypetyksen, hyvän elämän ja yllättäen myös etiikan aura. Se on kuin rakastuneen julistusta siihen, että sijoittamisessa ei ole mitään ongelmaa. Viesti on: “me kaikki voidaan rikastua!” “rikastuminen on tärkeää!” “tule onnellisemmaksi sijoittamalla!” ja vielä tämä uusin vastuullisen sijoittamisen viesti: “sijoittamalla parannat maailmaa!”

Moraalin kannalta tällainen keskustelutapa on kiinnostava. Siinä moraali pelkistyy vastuullisuusvalinnoiksi sijoitusvaihtoehtojen välillä. Toisaalta vaurastuminen sinänsä nähdään hyveellisenä toimintana.

***

Kriittinen silmäys sijoittamispuheeseen

Mitä yhteiskunnallisia ongelmia sijoittamisessa sitten voi olla?

Ensiksi pitää tietysti miettiä, mitä sijoittaminen siis tarkoittaa. Mitä sijoittamalla tehdään?

Sijoittamisessa laitetaan rahaa pörssiyritykseen. Kun yritys kasvaa ja menestyy, sijoittaja saa osinkoina itselleen firman voitosta osan. Tämä kuulostaa loistavalta, ja tietysti sitä onkin – sillä todellakin saat osinkoja. Se myös kuulostaa helposti siltä, että saat “ilmaista rahaa”. Sijoittaessa rahasi eivät myöskään “makaa pankkitilillä” (paheksuttavaa laiskuutta), vaan niistä syntyy uutta vaurautta ilman, että sinun tarvitsee tehdä asialle mitään (paitsi ottaa riski). Thurénin kirjassakin toistetaan monta kertaa sitä, että sijoittaminen tarkoittaa oikeastaan älyttömän helppoa rahaa. Ja jos pelkää riskinottoa, kannattaa sijoittaa luotettaviin yrityksiin, joiden voi uskoa kasvavan jatkossakin.

Yritysten toimintalogiikan perusperiaate on voittoperiaate. Pörssiin listattujen yritysten tavoitteena on kasvattaa voittoa, eli tuottaa lisäarvoa omistajilleen. Lisäarvoa saadaan esimerkiksi siten, että tuotteita myydään kalliimmalla kuin tuotantokustannukset ovat. Työntekijöille maksetaan palkkana osa, muiden tuotantopanosten myyjille osa, velanhoitokuluihin osa, ja yritys ottaa lisäarvon, josta mahdollisesti osan sijoittaa tuotantonsa kehittämiseen, ja osan ottaa varallisuutena omistajille. Tällä hetkellä pörssiyrityksiä, jotka eivät toimisi voittoperiaatteella, ei käsittääkseni ole olemassa.

Yrityksiä on toki monenlaisia ja varallisuutta firmalle tulee monilla tavoilla. Ihmiset saattavat maksaa ylimääräistä vaikkapa brändistä. Mutta laajamittaisesti eikä pelkästään historiallisia vaan ajankohtaisiakin esimerkkejä tutkailemalla on ilmiselvää, että voittojen tavoittelu edellyttää pyrkimystä minimoida tuotantokustannuksia. Niitä voi minimoida järkevillä, tai ei-niin-huonoilla tavoilla, mutta myös vaikkapa siten, että pyritään systemaattisesti alentamaan palkkakustannuksia, teetetään töitä lapsilla, kierretään ympäristösäädöksiä, ei noudateta yksityisyydensuojan sopimuksia tai oikeudenmukaisen kilpailun periaatteita ja niin edelleen… Lähtökohtaisesti yritykset eivät ole eettisiä toimijoita, vaan pyrkivät hankkimaan voittoa omistajilleen.

Tänä syksynä kiinnostavan esimerkin on tarjonnut se, miten Woltin listautumista pörssiin on julkisuudessa käsitelty. Kaksi tarinaa ovat kulkeneet sujuvasti rinnakkain: yrityksen johdon ja sijoittajien mieletön sankaritarina ja toisaalta Wolt-kuskien oikeuksien olemattomuus. Hyväksymme ongelmitta sen, että nämä kaksi todellisuutta vain ovat olemassa. Toiset voittavat aplodeerauksen säestämänä ja toiset rääpivät kokoon elämässään mitä pystyvät. Fine by us.

Ilmastokriisin kannalta ongelma on se, että voittoperiaatteen toteuttaminen tyypillisesti edellyttää kasvavaa luonnonvarojen kulutusta. Tavoitteena on saada ihmiset ostamaan ja kuluttamaan enemmän, ja mitä enemmän yritykset tuottavat ja myyvät, sitä enemmän hakataan metsää, louhitaan maata, roskataan meriä ja niin edelleen.

Julia Thurén on yksi niistä sijoittajista, jotka ehdottavat ratkaisuksi ongelmaan vastuullista sijoittamista. Vastuullinen sijoittaminen tarkoittaa sitä, että laittaa omat rahansa, joiden toivoo poikivan lisää rahaa, eettisesti toimiviin yritykseen. Thúren kirjoittaa itse sijoittavansa niihin yrityksiin, jotka edistävät ilmastonmuutoksen ratkaisemista, eivät käytä lapsityövoimaa ja niin edelleen.

Teoriassa kuulostaa hyvältä, että annan rahaa yritykselle, joka ratkaisee ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Kyllä minäkin haluan tukea tällaisia tavoitteita. Ja maailmahan tarvitsee tavaroita, ruokaa, vaatteita, liikennettä, joten rahat kannattaa sijoittaisivat vastuullisiin yrityksiin, eikö niin? Toimiiko tämä asia näin yksinkertaisesti?

Käsittääkseni Thurénin ajattelu merkitsee sitä, että vastuullisesti sijoittavat yksilöt voivat “kesyttää voittoperiaatteen” ja myös korvata vastuuttomat firmat vähitellen vastuullisilla. Ja silti sijoittajat voisivat saada sijoittamisesta samanlaiset (tai vähintään tyydyttävät) voitot.

Seuraavaksi nostan esiin muutamia ongelmia, joita vastuullisen sijoittamisen väitteisiin mielestäni liittyy.

Yksi. “On parempi kuluttaa vähemmän ja sijoittaa enemmän.”

Ajatus kulutuksen vähentämisestä ei ole uusi, mutta erityisesti tänä vuonna kuluttamisen kritiikki on noussut julkisessa keskustelussa esiin. Aiheesta on julkaistu tänä vuonna useampia teoksiakin. Kuluttamisesta on myös hyvä puhua, joskin oma kokemukseni on, että välillä julkinen kuluttamiskeskustelu on kuin oman napanöyhdän tutkimista mikroskoopilla.

Mutta kannattaisiko kuluttaminen siis kanavoida sijoittamiseen? Esimerkiksi Thurén kannustaa tähän, sillä ei ole kestävää ostaa mitään “turhaa paskaa”, kuten hän on lanseerannut motokseen. On hyvä tehdä harkittuja valintoja, kuluttaa vähemmän ja tietoisesti.

Vähemmän kuluttamista voi mielestäni pitää hyvänä tavoitteena. Minimalistiseen kuluttajuuteen liittyy kuitenkin paljon muita sosiologisia sääntöjä, joille saatetaan olla sokeita tai pitää niitä irrelevantteina. On parempi ostaa “designia” tai kallis vaate kerran vuodessa kuin huiskia rättikaupoissa rahvaan tapaan.

Mutta onko todella niin, että ylemmän keskiluokan elämäntapa on ekoteko?

”Sijoita kuluttamisen sijaan” -ajattelussa tuntuu unohtuvan kaikkein ilmeisin asia. Sijoittamisen tavoite on sijoittaa yrityksiin ja kannustaa NIITÄ tuottamaan enemmän. Jos henkilö sanoo, että “ostan vain yhden Marimekon paidan, koska en halua tukea liikakulutusta”, mutta samalla sijoittaa Marimekkoon, jotta saa rahaa, kun Marimekko myy 250 paitaa, niin mitä ihmettä? Tekeekö ihmisestä vastuullisemman se, että hän näyttää siistiltä sijoittajalta, jolla on kauniin yksinkertainen ja harkittu vaatekaappi? Jos näin on, niin esitän vastalauseen termin ”vastuullinen” käytöstä. Se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, vaan on muuttunut uuskieleksi, jolla nyt vain jäsennetään 2020-luvun kuluttajasubjektiutta.

Se, että ostaa henkilökohtaisesti vähän, on omasta mielestäni vähemmän tärkeää kuin se, millaisia yhteiskunnallisia valintoja henkilö tekee ja tukee.

Kaksi. “Etsitään vastuulliset yritykset.”

Ehkä Marimekko tai muu vaateliike ei olekaan sitten vastuullinen sijoitusvalinta? Onhan Marimekolla ollut muitakin ongelmia, eikä se ole sijoittunut esimerkiksi Eettin vastuullisuusluokitteluissa kovin korkealle. Mutta sijoittaja joutuu ikävään moraaliseen dilemmaan: Marimekkoa kehutaan turvalliseksi sijoituskohteeksi, sillä sen arvo todennäköisesti nousee jatkossakin. Kumman prioriteetin sijoittaja siis valitsee; turvallisen tuottokohteen vai koettaako hän sittenkin etsiä jonkun toisen yrityksen? Rahastojen kohdalla ongelma on vielä ilmeisempi. Rahastoissa on niputettuna useampia yrityksiä ja ihminen voi todennäköisesti tulla hulluksi etsiessään “juuri hänen arvoilleen sopivaa tuotetta”. Tällainen yksilöllisen valikoimisen toimintatapa kuvaa täydellisesti kuluttajakansalaisuutta. Todellisuuden pitää mukautua hänen ostovaatimuksiinsa! Hän haluaa ostaa juuri itsensä näköisen rahastotuotteen, koska kyse on itse asiassa hänen identiteetistään. Olenko sellainen ihminen, joka ostaa tupakkateollisuuden osakkeita? Vai sellainen ihminen, joka ostaa vihreää teknologiaa? Vai millainen ihminen minä olen?

On erittäin hyvä, että vastuullisuusarviointeja tehdään. On tärkeää voida esittää läpinäkyviä kriteerejä yritysten toiminnalle ja rankata niitä sen mukaisesti. Mutta samalla pidän epäuskottavana sitä, että sijoittajat voisivat itsestäänselvästi valikoida vastuulliset yritykset ei-vastuullisista. Samantyyppisen arvion kirjoitti vastikää HS Vision Alex af Heurlin kolumnissaan vastuullisuudesta sijoituskuplana.

Kolme. “Sijoittamalla vastuullisesti olet tekemässä parempaa maailmaa.”

Eräs Thurénin kirjassa esitelty argumentti vastuulliselle sijoittamiselle on se, että osakkeenomistaja voi vaikuttaa yrityksen päätöksiin. Hänen teoksessaan joku haastatelluista esittää esimerkin, että piensijoittaja voi kävellä yhtiökokoukseen sanomaan sedille soosoo, jos he tekevät epäeettisiä päätöksiä.

Ehkä piensijoittaja todella voi tehdä näin. Haluaisin kyllä tietää, kuinka moni sijoittaja todella käy lukemassa vastuullisuusraportteja ja kävelee tekemään valituksen yrityksen johdolle. Ja jos joku todella näin tekee, niin sitten haluaisin tietää, mitä yrityksen johto asialle tekee. Kollektiiviset kuluttajaboikotit ovat olleet 90-luvulta alkaen eräs vaikuttamisen keino, mutta nekin ovat yksilöllisen toiminnan sijaan yhteisöllisiä vaikutustapoja. Niillä voidaan nähdä jonkin verran merkitystä, mutta jos katsotaan laajassa mittakaavassa vaikkapa vaatetuotannon muutoksia 90-luvulta eteenpäin, niin en kuvailisi muutoksia erityisen vastuullisiksi.

On tietysti itsestäänselvää, että sijoittamisella voidaan ohjailla yrityksiä. Yrityksillä on myös vaarallisen paljon valtaa tulevaisuuden muokkaamisessa, että niiden toimintaan on erittäin tärkeää vaikuttaa.

On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää, että piensijoittajat olisivat ne, jotka yrityksiä voivat ohjailla tehokkaasti tai edes etäisen systemaattisesti. Sillä, millaisia sijoituspäätöksiä suuret sijoittajat kuten eläkeyhtiöt, investointipankit, valtiot, suuret yritykset tai vaikkapa sellaiset mielipidevaikuttajat kuten yliopistot tai tutkimuslaitokset, on merkitystä. Mutta se, että “laitan viestini yritysjohdolle ostamalla hieman osakkeita” kuulostaa lähinnä itsepetokselta. Pisaroista se merikin tietenkin koostuu, mutta voimasuhteiden tunnustaminen tekisi ihan hyvää keskustelun uskottavuudelle.

On myös helppo jättää huomioimatta, että jos yritysten toimintaa halutaan ohjailla, ovat esimerkiksi voimakkaampi poliittinen ohjaus ja sääntely ja pienemmissä määrissä julkinen arvokeskustelu hyviä välineitä. Piensijoittajat voivat osallistua tähän keskusteluun ja sillä voi nähdä arvoa, mutta olen sitä mieltä,että piensijoittajien painoarvoa on syytä suhteellistaa. Jos suursijoittajat päättävät, että piensijoittajat eivät ole vihreän siirtymän ratkaisijoita, ne eivät tule sitä olemaan.

Neljä. “Enemmän rahaa, vähemmän työtä”.

Monelle sijoittajalle työn vähentäminen on yksi sijoittamisen syy ja tavoite. Viime vuosina olen lukenut useampia lehtijuttuja ja esimerkkejä ihmisistä, jotka joko kieltäytyvät töiden tekemisestä, pyrkivät vähentämään töitä tai tavoittelevat varhaista eläköitymistä sijoittamisen avulla. ‘

Downshiftaus ei ole uusi trendi. Työmäärän vähentämiselle on paljon perusteluja, jotka allekirjoitan.

Pidän kuitenkin erikoisena, jos sijoittaminen nähdään tavoiteltavana keinona vähentää työntekoa. Pidämmekö siis toivottavana sellaista yhteiskuntaa, jossa ne yksilöt, jotka taloudellisesti pystyvät, voivat vähentää työtään?

Entä sellaiset työt, joissa vähentäminen on työn luonteen vuoksi hankalaa? Prekaarit, työssäkäyvät köyhät, matalapalkka-alojen työntekijät? Onko joku kenties lukenut uutiset siivoojasta, joka päätti tehdä vähemmän töitä koska arvostaa enemmän vapaa-aikaa kuin rahaa? Ei, sillä nämä alat ja ihmiset jätetään lähtökohtaisesti sijoituskeskustelun ulkopuolelle. Heitä ei ole olemassa paitsi teoreettisina olentoina, jotka ehkä voisivat rikastua, jos haluaisivat.

Sen sijaan osa varakkaista voi todella vähentää työmääräänsä sijoittamalla yrityksiin, joiden työntekijät eivät voi vaikuttaa omiin työoloihinsa tai vähentää omalla ilmoituksellaan työmääräänsä.

Minusta kestävää olisi se, että yhteiskunnallisia hyviä (kuten pienempää työmäärää) tavoiteltaisiin kollektiivisesti ja yhtäläisesti kaikille. En pidä kestävänä sellaista yhteiskuntaa, jossa jokaisen yksilön tulisi tavoitella henkilökohtaista vaurastumista ja pudotuskilvassa ne, jotka kykenevät vaurastumaan, voivat sitten tehdä sitä mitä lystäävät.

Sijoittamisen nostaminen henkilökohtaiseksi edunvalvonnaksi tarkoittaa samalla sitä, että sijoittamisen nähdään korvaavan yhteiskuntapolitiikan, kuten alussa kirjoitin. Tämä on omiaan katkeroittamaan ihmisiä ja lisäämään ryhmien välisiä kuiluja. Vaikka kuinka joku väittää, että “kuka tahansa voi aloittaa sijoittaa”, niin näin ei käytännössä tapahdu, eivätkä kaikki voi rikastua sijoittamalla.

Työn vähentämisen tavoitteeseen voi myös soveltaa erästä yksinkertaista filosofista periaatetta. Tämä Immanuel Kantin moraalista toimintaa koskeva periaate kuuluu seuraavasti: “toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.” Kantin mukaan tekoja pohtiessa pitää siis miettiä, miten maailma toimisi, jos kaikki muut toimisivat samoin kuin minä. Käsillä olevaan ongelmaan soveltaen voidaan siis sanoa, että jos KAIKKI alkaisivat tehdä neljän päivän työviikkoa, eivät yritykset kasvaisi samalla tavalla eikä voittoja heruisi sijoittajalle.

Mutta rikkaan sijoittajan ei kenties tarvitse ajatella asiaa näin, lotkauttaa tälle korvaansa, koska tämä ei ole todellinen uhka. Epävarmoissa elämäntilanteissa olevat ihmiset eivät voi lähteä tekemään nelipäiväistä työviikkoa omalla ilmoituksella. Osa ihmisistä tekee yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä töitä (kuten hoivaa, turvallisuutta, terveyttä, kasvatusta), mutta eivät voi välttämättä vähentää töitään, eivätkä myöskään saa siitä aina kohtuullista korvausta.

Viisi. Rikastuminen ja rikkauden kerääminen

Sijoittamiskeskustelujen eräs juonne on se, että niissä pidetään itsestäänselvänä, että on luonnollista ja tärkeää perustaa rahastoja lapsille. Yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta on kuitenkin hankalaa, että osalle lapsista varakkaat sukulaiset kartuttavat sijoituspottia vuosikaudet. Sijoittamisen “korkoa korolle” periaate korostuu, mitä kauemmin sijoittaminen kestää.

Jollekin toiselle lapselle ei kerätä yhtään mitään. Ja jollekin kolmannelle lapselle kerätään ympärille velkoja, mielenterveysongelmia, sosiaalisia stigmoja ja ulkopuolelle jättämistä.

Koko sijoituskeskustelua leimaa mielestäni ymmärtämättömyys siitä, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja miten aineelliset ehdot muuttavat ihmisen käyttäytymistä. Vaurasta ja vakaata elämää elävä tekee tietysti erilaisia taloudellisia ratkaisuja kuin se, joka elää kädestä suuhun.

Sosiaalipsykologian klassisessa “vaahtokarkkitestissa” 1960-luvulla pyrittiin osoittamaan, miten lapsen kyky pidättäytyä välittömästä mielihyvän tyydyttämisestä johti parempaan elämässä pärjäämiseen. Testi näytti osoittavan, että lapsen itsehillintä on syy hänen parempaan terveyteensä, rikkauteensa ja niin edelleen. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, kuten tässä Helsingin Sanomien artikkelissa kuvaillaan, että menestymistä ennustaa perheen vauraus, ei itsehillintä. Itsehillintä on piirteenä sidoksissa perheen vaurauteen.

Samaan harhakuvitelmaan törmää sijoituskeskustelussa. Aivan kuin kyse olisi siitä, että ihmiset “eivät vain tee järkeviä päätöksiä”, joilla voisivat rikastua. Ei nähdä, että ihmiset todennäköisesti tekevät juuri niin rationaalisia päätöksiä kuin omissa tilanteissaan voivat.

***

Sijoituskeskustelua laajemmassa perspektiivissä?

Miten rahasta puhutaan?

Viime vuosina olen kuullut lukuisia kertoja ohjeen, että “rahasta pitää puhua”. Nykyinen rahakeskustelu on kuitenkin epätyydyttävää, sillä sitä hallitsee liian usein yksilökeskeinen sijotuspuhe.

Keskusteluihin on sisäänrakennettu ihmiskuva, jota en jaa. Tätä ihmiskuvaa voisi luonnehtia taloustieteiden homo economicukseksi.

Homo economicus on taloustieteissä vain metodolinen väline jota ei pidetä todenmukaisena kuvana ihmisestä. Siitä huolimatta taloustieteellisissä teorioissa lähdetään tietoisesti siitä oletuksesta, että ihmiset ovat omia etujaan tavoittelevia olentoja, jotka kykevät ikään kuin optimoimaan täydellisen rationaalisesti juuri itseään eniten hyödyttävät vaihtoehdot. Ihmiset eivät tutkimusten mukaan toimi noin. Arjessa on helppo ajatella, että “raha motivoi” ja ohjaa. Toki ohjaa, mutta ihmisten motivaatiot ovat silti paljon monisyisempiä.

Minusta olisi välillä ihan tervettä muistaa se, että kaikkia ei kiinnosta raha, omien etujen maksimointi tai suuren vaurauden tavoittelu. Eikä tarvitse katsoa kuin hieman oman länsimaisen kulttuurin ulkopuolelle löytääkseen paljon esimerkkejä yhteiskunnista ja uskonnoista, joissa rahan keräämiseen ei suhtauduta myönteisesti.

Tästä aiheesta, oman edun tavoittelusta, on juuri julkaistu kirja, Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? En ole vielä ehtinyt lukea teosta, mutta odotan sitä.

***

Eettiset valinnat sijoittamisessa ovat vaikeita.

Jos keskustelua sijoittamisesta käydään lähinnä sijoitusmyönteisestä ja individualistisesta näkökulmasta, keskustelu on vino. Tällä hetkellä sijoittamisesta puhutaan lähinnä rikastumisena. Sen sijaan siitä ei puhuta, että sijoittaminen toimii merkittävänä eriarvoisuutta lisäävänä mekanismina yhteiskunnassamme.

Monipuolisempaa keskustelua kaivataan myös siksi, että monet itsekin sijoittavista miettivät sijoittamiseen liittyviä kysymyksiä. Koska rahamme ovat pankeissa, jotka sijoittavat rahaa puolestamme, olemme joka tapauksessa sijoittamisen ”loukussa”. Eettisiä valintoja ei ole helppo tehdä. Filosofi Theodor Adorno esitti aikanaan näkemyksen, että väärässä yhteiskunnassa on mahdoton elää oikeaa elämää. Tämä pätee myös sijoittamiseen. On hyvin vaikea tehdä järjestelmän peruslogiikasta poikkeavia valintoja tällaisessa rahajärjestelmässä.

Kun olen keskustellut asiasta syksyllä eri ihmisten kanssa, nämä ristiriitaisuudet nousevat esiin. Moni toteaa tiedostavansa sijoittamiseen liittyvät epätasa-arvoistavat seuraukset, mutta on halukas silti itse sijoittamaan itselleen ja lapselleen. Sijoittamiseen voi ajaa pelko. Tai sitten sijoittaminen on vain looginen seuraus siitä, että on typerää olla sijoittamatta systeemissä, joka ohjaa ja palkitsee siitä.

Harva varmaan myöskään ajattelee, että omalle lapselle sijoittaminen olisi moraalisesti erityisen arvelluttava teko. Omat lapset menevät monessa asiassa muun edelle. Vaikka itsekään en ole fundamentalisti asian suhteen, ajattelen kuitenkin, että kyse on myös periaatteesta. Miksi hyväksymme yhteiskunnan, jossa perimisellä ja omaisuuden keräämisellä on niin iso merkitys?

Osa sijoittavista tuttavistani sanoi myös, että ei näe muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa, koska ei luota siihen, että saa omasta työstään tarpeeksi rahaa eläkeikää varten. Osan kohdalla tämä voi olla aito pelko, jos on matalapalkkatyössä tai paljon työttömänä. Lisäksi naisten asema työmarkkinoilla osuus palkoista on pienempi. Joiltain osin kyse voi olla perusteettomasta pelosta. Pelko kuitenkin kertoo hyvinvointivaltion rappeutumisesta. Jos emme voi luottaa, että ihan vain omalla työllään voi pärjätä, on jokin pielessä.

***

Minulla ei ole yksiselitteistä kantaa siihen, miten ja pitäisikö ihmisen sijoittaa. Pidän kuitenkin luotaantyöntävä keskustelua, joka yrittää kääntää sijoittamista koskevan ajattelun päälaelleen, ikään kuin kyse ei ole rikastumisen tavoittelusta vaan pikemminkin ongelmattomasta ja arkisesta toiminnasta, jota kaikki haluavat tehdä.

Näkemykseni sijoittamisesta on tämän syksyn aikana muuttunut ja tarkentunut. Minusta tuntuu, että tästäkään asiasta minulla ei ole edelleenkään tarpeeksi tietoa, eikä syytä lukita kantaani. Asia, jonka olen oppinut ja havainnut tänä syksynä on kuitenkin se, että minunkaltaiseni ihminen ei pääse julkisesta keskustelusta kovin syvälle.

Saisin kyllä tietoa siitä, miten voin itse rikastua.

Mutta en saa tarpeeksi tietoa sijoittamisen vaikutuksista yhteiskuntapolitiikkaan. En saa tarpeeksi tietoa siitä, miten sijoittaminen itse asiassa vaikuttaa yritysten toimintaan. En saa tarpeeksi tai itseäni vakuuttavaa tietoa siitä, mitä sijoittajien vastuullisuus käytännössä tarkoittaa.

Kukaan ei myöskään perustele vakuuttavasti, miksi sijoitustoiminnan tulisi olla nimenomaan yksilöllistä eikä julkista. Esimerkiksi taloudellisen turvan, työajan lyhentämisen ja vastuullisuuden teemoja olisi luontevampaa tavoitella yhteiskuntapolitiikan kautta.

Kasvatus ekokriisin aikana – kirja-arvio

Pitäisikö lapsille opettaa selviytymistaitoja? Sellaisia taitoja kuten metsästys ja viljely? Pitäisikö panostaa siihen, että lapselle tulisi mahdollisimman hyvä fyysinen kunto? 

Olen törmännyt tämänkaltaisiin pohdiskeluihin useamman kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Nämä kysymykset heijastavat sitä horisontissa hitaasti ja sumeasti avautuvaa näkymää, jonka ilmastokriisi maalaa. Millaista tulevaisuutta varten lapsia pitää valmistaa? Vanhemmat ovat vastauksia vailla. Miten lapset tulee kasvattaa, jos tulevaisuudessa tapahtuu edes osa siitä, mitä on arvioitu, kuten pakolaiskriisejä, energiakriisejä, ravintokriisejä, puhtaan veden loppumista, sietämättömiä helteitä ja luonnon sekaisin pistäviä jatkuvia sateita? Miten näihin valmistaudutaan? 

Myös suomalaisen – ja tietysti kaikkien maiden – koulutusjärjestelmien on havahduttava tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella. Kouluissa ei voida puhua vain kierrättämisestä tai pikamuodin välttämisestä. Ei riitä, että koululaisille neuvotaan olemaan roskaamatta. Ehkä sekään riitä, että luonnosta ja ympäristöstä puhutaan. Tarvitaan syvällisempi muutos. 

Kasvatustieteen professori ja filosofi Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella on kaivattu teos tästä tematiikasta. Teoksen tehtävänasettelu on kunnianhimoinen, mutta toteutus jää sekavaksi ja osin etäiseksi käsitepyörittelyksi. Sitä vaivaa myös ongelma: ollako abstraktilla tasolla pysyvä filosofinen tutkielma vai tämän hetken konkretiaan sidottu aikalaisanalyysi? Nyt teos ei ole oikein selvästi kumpaakaan. Teos kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja on ehdottomasti kommentoimisen arvoinen.  

***

Miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön?

Veli-Matti Värrin vuonna 2018 ilmestynyt teos pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen kasvatusjärjestelmän tavoitteista. Värri kirjoittaa teoksensa lähtökohdista: 

“Kirjan kantavana ajatuksena on löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. On kysyttävä millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?  Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävä on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilanteeseen. On välttämätöntä, että kasvattajat ja kasvatusyhteisöt alkavat pohtia kasvatus päämäärien sitoumuksia ja niihin kätkettyjä perusteita.” (12)

Värri esittää teoksessaan, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Kasvatusjärjestelmämme pyrkii tuottamaan jatkuvasti tuottavampia kansalaisia. Tätä kansalaista motivoidaan ja ohjataan psykologisella tasolla materialistiseen hedonismiin, mikä ylläpitää omalta osaltaan kierrettä; ihmisten tehtävänä on kuluttaa ja tuottaa, kuluttaa ja tuottaa ja sen jälkeen kuluttaa ja tuottaa lisää. Olen Värrin kanssa näistä lähtökohdista hyvin samaa mieltä. Ihmiskuvaamme vaivaa kapeus. Tämä kapeus näkyy muun muassa siten, että joudumme painottamaan erikseen, että työttömällä ihmisellä on arvoa, että C:n kirjoittanut opiskelija on yhtä arvokas kuin seitsemän ällän, että vain matkusteleva ihminen voi olla suvaitsevainen, ja se näkyy siinä, että omistusasunto, oma mökki paljuineen ja muuttuva sisustus tarkoittaa onnistumista ja onnea. Meidän on vaikea nähdä tämän jatkuvan kasvun ja suorittamisen ideologian yli – sillä sitä on ideologia, käsitysten ja uskomusten tiivis kudelma, jonka jäsentää havaintojamme todellisuudesta. 

Värrin mukaan koko elämänmuotoamme taustoittaa tietynlainen metafyysinen käsitys luonnonvarojen ehtymättömyydestä, antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä ja tietynlaisesta dualismista. Nämä yhteiskuntaamme ja elämänmuotoamme kannattelevat uskomukset ovat, Värrin termiä käyttäen, “onkalometafysiikkaa”. 

Mitä on onkalometafysiikka ja mitä merkitystä sillä on kasvatukselle? Värri viittaa onkalolla konkreettisesti Onkaloon, joka on ydinjätteen säilytyspaikka suomalaisessa peruskalliossa. Tällainen vaarallisen jätteen rakennelma kuvaa Värrin mukaan ei pelkästään järjen ylittävää teknologiaoptismia, vaan laajemminkin ihmisten käsitystä luonnonvaroista ja luonnosta, ja ihmisestä itsestään. Olemme syvällä kaninkolossa, emmekä pääse sieltä pois. Värrin mukaan onkalometafysiikka kuvaa “osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäätään uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansioista”. Tuudittautuminen onkalometafysiikkaan “sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville”. (20)

Onkalo on tietysti myös viite Platonin luolavertaukseen. Me onkalossa elävät ihmiset elämme valheellista elämää, ideologista elämää, emmekä ole nähneet totuutta. Kasvatuksen kannalta onkalometafysiikan tunnistaminen ja hyväksyminen oikeanlaiseksi analyysiksi tarkoittaa sitä, että onkalosta pitäisi alkaa kömpiä ulos. Toisin sanoen meidän pitäisi alkaa hyväksyä luonnonvarojen ja ihmisen kykyjen rajallisuus ja toimia sen mukaisesti. 

**

Ilmastokriisi ei ole kasvatusjärjestelmien kannalta kovin helppo aihe. Ei se ole yksittäisen kansalaisenkaan kannalta. Ei riitä, että puhumme kestävästä kehityksestä opiskelijoille tai somessa mainostamme yksittäisiä ekologisia tuotteita, joita voi ostaa toisten sijaan. Kasvatusajattelua tulee uudistaa aidosti ja radikaalisti, mutta mitä se tarkoittaa? Miten se voi tapahtua?  

Kaikki ekologisten ongelmien parissa päätään rasittavat törmäävät ennemmin tai hieman myöhemmin tähän ristiriitaan: teen niin tai näin omissa valinnoissani, länsimainen elämäntapa ei mahdollista aidosti kestävää elämää. Elämämme nojaa energiankäyttöön, liikennöintiin ja teknologisiin ratkaisuihin, öljyyn. Näin ollen elämämme ekokriisin keskellä on jo lähtökohdiltaan ristiriidan sävyttämää. Haluaisimme olla hyviä ihmisiä, haluaisimme toimia oikein, mutta ideologia kutsuu meitä toiseen suuntaan, ja vaikka olisimme jo lakanneet vastaamasta ideologian huutoon, kolautamme päämme siihen silti yrittäessämme vain elää jokapäiväistä elämää. Tällaista kognitiivista dissonassia on vaikea sietää, joten on usein helpompi olla vain ajattelematta sitä. 

Arkinen esimerkki. Koulussa pyritään käyttämään yhä vähemmän paperia. Paperin säästäminen onkin kaikkien mielestä järkevää. Mutta kun koulussa kuitenkin tarvitaan tekstejä ja työvälineitä, kynät ja paperit on korvattu teknologialla. Kuten Värri toteaa Hesarin haastattelussa, “[m]eitä uhkaa ilmastokatastrofi, ja silti kasvatusta koskevan keskustelun ydinteema tuntuu olevan digiloikka”. 

Niin, digiloikka. Pedagogisia sovelluksia ja ideoita digipalveluiden käyttöön on kyllä tullut vähitellen, mutta digiloikka ei ole alunperin ensisijaisesti pedagoginen ratkaisu. Digiloikka on nähdäkseni pikemminkin reaktio siihen, että koulun on vastattava yhteiskunnan muitakin toimintamalleja. Ekologisessa mielessä voi kuitenkin hyvin kysyä, mikä on säästyneen paperin merkitys, kun sen on korvannut jatkuvasti uudistuvat tietokoneet ja älylaitteet. Koneet kun ovat kuluttavaa, monimutkaista ainetta, vieläpä aika paljon heikommin uudelleen käytettävää (tai maatuvaa!) jätettä kuin paperi. “Pilvipalvelu” on sekin mielenkiintoisesti harhaanjohtava nimitys, sillä tieto ei sijaitse missään muumien mystisesti katoavassa hattarapilvessä. Myös sen varastointi vaatii konkreettisen, aineellisen perustan. Mutta tämä aineellinen maailma on helppo ja miellyttävä unohtaa. Paperia kuitenkin säästyy.

Toisin sanoen koulujen ponnistelut paperin säästämiseksi ovat sinänsä hyviä ekologisia tavoitteita, mutta muu perspektiivi on kadonnut. Jätämme sanomatta sen ilmiselvän ristiriidan, että siirtyminen koneiden käyttöön vaatii paljon enemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin paperin käyttö. 

Kasvatuksen ongelmana on se, että me kasvattajina operoimme edelleen jatkuvaan kasvuun ja kapitalismiin perustuvilla uskomuksilla. Kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme tämän hetken välineillä, tämän hetken ajatuksilla, tämän hetken kapitalistisesti toimivien yritysten tuotteilla ja niiden logiikalla. Meidän kätemme on sidottu ja tahrittu tämän hetken uskomuksiin – ja tiedämme, että juuri nämä kädet ovat myös ilmastokriisin aiheuttajia. Miten uudet sukupolvet voivat vapautua vahingollisista uskomuksista, jos heidät edelleen kasvatetaan näillä vahingollisilla välineillä? Miten uudet sukupolvet voivat muovata uutta luontosuhdetta, kun koko järjestelmämme kulkee ristiriitaisiin suuntiin, yhtäällä kestäviin ratkaisuihin, toisaalla kestämättömiin? Yksi opettaa yhtä, toinen toista. 

***

Värrin teokselle on mielestäni paikka, se on kaivattu puheenvuoro. Teos ei kuitenkaan muuten vakuuta eikä anna välineitä kasvatuksen ongelmien käsittelyyn. Koetan perustella, miksi mielestäni näin on.

Teoksen auki kirjoitettuna tavoitteena on luoda toivoa ja pyrkiä uudistamaan kasvatusajattelua ekologisen kriisin valossa. Teos käsittelee kasvatuksen perusteita – sitä miten kasvatus on ihmisyyden luoja, mutta samalla vallan väline – ruumiillisuutta ja “halua” ontologian näkökulmasta, sekä edellä kuvatun onkalometafysiikan ja elämäntapamme ideologisuutta. Kirjan lopussa Värri esittelee “ekologisen kasvatusviisauden lähtökohtia”, eli pohtii sitä, miten eri kasvatusinstituutioissa on ajateltava kasvattamista uudella tavalla.

Värrin teoksen teoreettiset lähtökohdat ovat voimakkaasti filosofiassa. Värri nojaa käsittelyssään mm. sellaisiin teoreetikoihin kuin Slavoj Zizek ja Jacques Lacan, Martin Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty. Psykoanalyysiä, postmodernia ideologiakritiikkiä, fenomenologiaa. 

Värrin keskeiset uutta luomaan pyrkivät ajatelmat teoksessa ovat nähdäkseni ruumillisuutta ja halua koskevat pohdinnat. Värri kehittelee ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten perusteella uudenlaista subjektiivisuutta. Värri ajattelee niin, että tavoitteena on siirtyä konsumerismin ideologiasta ja dualistisesta ihmiskäsityksestä kohti sellaista subjektia, joka on “lihallisesti” kietoutunut luontoon: “Koska ruumiini kietoutuneisuudessa aistittavaan maailman en voi koskaan objektivoida maailmaa olioina sinänsä, minun on oltava tulkinnallisessa ja dialogisessa suhteessa maailmaan”. (s 57) Halua tarkastellessaan Värri viittaa erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsitykseen ihmisestä haluolentona. Halu on tiedostamaton voima, jota kuitenkin yhteiskunnan ideologiat ohjaavat. Ekokriisin myötä halun on ohjauduttava muualle kuin kulutuksesta saatavaan nautintoon.

Tipuitteko kärryiltä?

Kuten jo teoksen sisällön kuvaaminen edellä kertoo, teos ei liiku arkisen todellisuuden tasolla, vaan sen tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat. Tavoitteena on ajatella uudestaan, nähdä ideologian yli, kuvitella jotain muuta. Kirjan tavoite on siis tietyllä tavalla utooppinen, ja tällaiselle utooppiselle ajattelulle on oma tärkeä sijansa. 

Teoksen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että lukijaa ei valmisteta näin filosofisesti orientoituneeseen teokseen. Luin teosta hieman ällistyksen vallassa itsekin: mistä tässä on oikein kyse? Mistä tässä puhutaan? Osittain ällistykseni voi selittyä sillä, että olen ollut koulutuksen arjen keskellä jo monta vuotta. Se vaikuttaa välttämättä ajatteluun. Koska teoksen tarkastelutapa on teoreettista ja utooppista, se liitää melko kaukana siitä sfääristä, jossa kasvatuksen ammattilaiset toimivat. Tämän ei ajattelisi olevan suuri ongelma, mutta se on silloin ongelma, kun kirja ei tunnu vastaavan odotuksia. Voin olla myös väärässä – en usko, että olen – mutta kaikki lukijat tuskin ovat täysin vastaanottavaisia Zizekille ja Lacanille ja lihan fenomenologialle.

En kuitenkaan halua tyrmätä Värrin lähtökohtaa kokonaan. Tavallaan tavoite on juuri se mitä kaivataan, kasvatuksen aitoa uudelleen ajattelemista. Hän on mielestäni oikeassa todetessaan, että “jotta kasvatus- ja sosialisaatioyhteisöt eivät tiedostamattaan jatkaisi tuhoisan elämänmuotomme uusintamista, kriittisen ajattelun on yllettävä kulttuurisen merkityshorisontin syvätasoon saakka.” (117) Onhan meillä niitä kestävän kehityksen sertifikaatteja, vegaanisia vaihtoehtoja, roskankerääjiä. Ja tietoa ilmastokriisistä. Sitä meillä todellakin on. Sen sijaan meillä ei ole tarpeeksi kykyä ajatella kasvatusta ja sen arvoja aivan toisin kuin nyt. 

Kasvatuksen kysymykset ovat myös syvästi filosofisia. Kasvatusta ei pidä ajatella vain kokoelmana nippeliratkaisuja joihinkin arkisiin ongelmiin. Vaikka kasvatus on samalla arkinen ja rujokin asia, siinä on samalla kyse on koko ihmiskunnan tärkeimmästä ja merkityksellisimmästä toiminnasta. Sitä sietää teoretisoida. Erityisen tärkeää mielestäni on myös se, että me, jotka toimimme kasvatuksen kentällä, päivitämme ja ylläpidämme kasvatuksen ihanteiden ja tavoitteiden kriittistä keskustelua mm. tällaisten teosten avulla.   

Mutta mikä siis menee pieleen, jos tavoitteet ovat hyvät? Eräs ongelma on se, että Värrin ehdottomat “metafyysisen syvärakenteen” ratkaisut eivät vakuuta ainakaan minua. En esimerkiksi tavoita hänen ajatustaan ruumiillisuudesta kuin jollain hyvin teoreettisella tasolla. Voisi myös esittää kysymyksen, ovatko fenomenologia ja psykoanalyysi mielekkäät teoreettiset taustat. 

Teos on teoreettisuuden lisäksi hieman sekava. Sen aiheet limittyvät jatkuvasti toisiinsa. Itse kaipaisin teoreettisuuden oheen analyyttisyyttä ja tarkkuutta – nyt tuntuu, että teos viittaa moneen suuntaan osoittaessaan esimerkkejä ongelmallisesta yhteiskunnastamme, mutta ainakaan itselleni nämä analyysit kapitalistisen tiedontuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen ongelmista eivät tuottaneet uutta ymmärrystä. Toisin sanoen ne, jotka pystyvät teosta lukemaan zizekiläisen ja lacanilaisen käsitteistön keskellä, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat muutenkin tietoisia niistä keskusteluista, joihin Värri viittaa. Niille, jotka eivät jo tunne näiden filosofien ajattelua, Värrin kirjoitustyyli voi olla melko raskassoutuista ja ehkä jopa jäädä merkityksettömäksi.

Kasvatus on aina erikoista tasapainottelua olemassaolevan ja mahdollisen välillä. Kasvatus on myös konkretian hakemista ihanteiden ja arjen välillä. Pelkään, että Värrin teoksessa yhteys uuden ruumiillisuuden ja kasvatuksen välillä ei avaudu lukijoille. Pelkään, että metafysiikka jää metafysiikaksi, että se unohtuu kasvatuksen arjessa. 

Abstraktin ja konkreettisen välimaastossa liikkuminen on teoksessa ongelmallista. Jos ilmastokriisi ajatellaan lähinnä metafysiikan näkökulmasta, ratkaisutkin nähdään metafysiikan näkökulmasta. Tämän kirjan valinta on keskittyä pääosin metafysiikkaan – ja se on sallittu valinta. Ongelmien ratkaisuun tarvitaan lopulta kuitenkin muutakin. 

Jokainen aiheesta kiinnostunut opettaja nimittäin tietää, että ilmastoaiheista puhuminen ei ole aina helppoa. Voimme yleisellä tasolla olla samaa mieltä monistakin asioista (“ilmastokriisi vaatii tekoja”), mutta konkretiaan siirtyminen hiertää. Miten suhtaudumme teollisuuteen? Kasvisruokaan? Ulkomaanmatkailuun? Millaista yhteistyötä koulut tekevät yritysten kanssa? Voiko nuoria ohjata konkreettisesti kohti elämäntapamuutoksia? Miten opettajien tulisi olla osana muutosta, mitä opettajilta vaaditaan? Entä opetussuunnitelman toteuttaminen ja ylioppilaskirjoitukset? Monet ilmastoa koskevat kysymykset ovat myös valitettavasti poliittisesti varsin tulenarkoja. Vasta viime viikolla Seinäjoella osa kunnan päättäjistä hurrasi torpattuaan nuorisovaltuuston tekemän aloitteen kasvis-ja vegaaniruoan tarjoamisesta (Yle). Se kun oli punavihreää mädätystä. 

Teosta kannattanee siis tarkastella kasvatusfilosofisena tutkielmana, joka liikkuu metafysiikan, ontologian ja kasvatusfilosofian sfäärissä. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että tämä valinta jättää paljon oleellisia asioita käsittelemättä. Toisenlainen teoreettinen kehys olisi ehkä voinut mahdollistaa myös arjen kamppailujen ottamisen huomioon. Tällaisia seikkoja olisivat voineet olla erilaiset eettiset ja toimijuuden ristiriidat; opettajiin, opetussuunnitelmiin, kuntapolitiikkaan liittyvät kysymykset. Luokan ja sukupuolen merkitys. Ja niin edelleen.

Kiinnittäisin huomiota myös erääseen Värrin lähtökohtaan. Värri näyttää melko vahvasti lähtevän teoksessaan siitä ajatuksesta, että ekologisen kriisin ratkaisussa kasvatuksen merkitys on ensisijaista. “[E]lämän ehtojen turvaaminen vaatii konsumeristisen halurakenteen purkamista ja inhimillisen halun kultivointia.” (116) Mutta ajatus, että kasvatusyhteisöt voivat päättää alkaa toimia toisin, on hyvin voluntaristinen. Toki kasvatusyhteisöissä tehdään hienoja ja radikaalejakin uudistuksia. (Katsokaa vaikka Jämsän lukion ilmasto-ohjelmaa!) Mutta jos edelleen valtakunnan tasolla keskustelemme siitä digiloikasta ennemmin kuin ilmastokriisistä, niin on vaikea nähdä, että lain puitteissa toimivat yhteisöt tuosta noin vain kykenisivät tekemään merkittäviä muutoksia toimintatapoihinsa. Ehkä vielä isompi ongelma on se, että yhteiskunnan osajärjestelmien tulisi vetää edes suunnilleen samaan suuntaan. Koulut ovat merkittäviä, mutta eivät missään nimessä ainoita paikkoja ja instituutioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia arvoja kansalaiset oppivat ja millaisiin käytäntöihin ihmiset tottuvat.

Kirjaa ehkä vaivaakin tietynlainen valistuneen etujoukon ongelma. Koska Värri on niin varma oman näkökulmansa ylivertaisuudesta – tai totuudellisuudesta – hän ei ota huomioon niitä poliittisesti, sosiaalisesti ja käytännöllisesti hyvin kirjavaa tilannetta, jossa kasvatusratkaisuja tehdään. Enkä halua moittia siis Värriä ylimielisyydestä – olen sitä paitsi hänen kanssaan niin samaa mieltä. Mutta haluan sanoa, että kentällä ei olla vielä siellä asti.  

***

En ole täysin varma, mikä Värrin teoksen aito yleisö on. Ekologiseen kriisiin ja kapitalismiin perehtyneelle lukijalle teos ei välttämättä tarjoa paljon uutta. Filosofista keskustelua tuntemattomalle se taas jäänee etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sen kunnianhimoinen tavoite on tärkeä, mutta ratkaisut ja käsittely jättävät lukijan hämmennyksen valtaan. Ekologinen kriisi vaatii uskoakseni Värrin kuvaamaa kasvatusajattelun uudistamista, mutta en ole vakuuttunut, että teos saavuttaa tavoitteitaan.

Teos sai kuitenkin ainakin minut ottamaan ongelman vakavammin kuin aiemmin: mitä siis kasvatus voisi aidosti tehdä? Mitä minä opettajana voin tehdä – mitä minä kahden lapsen äitinä voin tehdä? Millä tavalla minun öljyn tahrimat käteni pystyvät ratkomaan ilmasto-ongelmia tahrimatta niitä edelleen samaan öljyyn?

Odotan mielenkiinnolla lisää pohdittuja puheenvuoroja aiheesta.

Kirjoja lopullisuudesta

Olen lukenut alkuvuonna kolme kirjaa, jotka ovat kaikki liittyneet Suomen luontoon ja luontopolitiikkaan. Nämä ovat Pentti Linkolan elämäkerta (Kylänpää), Tieto-Finlandian voittanut Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä) ja Juha Kauppisen Monimuotoisuus. Vaikka olen kuvitellut, että tiedän keskeisiä asioita suomalaisesta luontokeskustelusta ja ympäristöpolitiikasta sekä ympäristöfilosofiasta, niin nämä kirjat muuttivat ja syvensivät omia käsityksiä. 

Näitä lukiessa olen miettinyt muutamaa asiaa.

Ensinnäkin olen miettinyt, miten mahtavaa on saada lukea mietittyä, viimeisteltyä, perusteltua ja syvällistä tekstiä, jossa tutustutaan asiantuntijoiden näkemyksiin. Nopean informaation ja somekiistojen aikana hitaus ja syvälle meneminen tuntuu melkein ylellisyydeltä. (Surullista, mutta jotenkin kuvaavaa.)

Ja sitten olen miettinyt kirjojen viestiä. Seuraa siis joitain ajatuksia.

**

Pentti Linkolan elämäkerta oli kiinnostava, kiihkoilematon ja suoraviivainen kuvaus ihmisestä, josta on hankala puhua olematta itse lattea. Linkolan hahmo herättää inhoa ja vihaa, mutta myös (liiallista? epä-älyllistä? haitallista? vai inhimillistä?) ihailua, ja sellaisessa aallokossa on hankala puhua Linkolasta ja hänen merkityksestään. Kirjassa esitetään arvio, että häntä voi pitää mm. lintututkimusten pioneerina, mutta myöskään hänen esseidensä kirjallista voimaa ei voi ohittaa – eikä sitä vaikeinta, eli hänen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystään. 

Meillä kaikilla on niitä nuoruuden vaikuttumia, kirjoja, levyjä, tilanteita, ihmisiä, jotka muokkaavat ajattelua johonkin suuntaan. Se, mikä nuorena tekee vaikutuksen, tekee vaikutuksen ehkä jopa loppuiäksi. Linkola on minulle yksi niistä ajattelijoista. Se, että ylipäätään kiinnostuin hänen ajattelustaan, on paikkakuntaan liittyvää sattumaa. Hän kävi minunkin kodissani myymässä kalaa kun olin lapsi ja muistan hänet hevoskärryineen Pälkäneen raitilta. Olin lukenut hämmentyneenä hänen teoksiaan, kun tapasin hänet kertaalleen ollessani töissä Pälkäneen yläkoululla lukion jälkeen. Pieniä, mitättömiä asioita, silti sellaisia, jotka jäävät elämään omaan kokemukseen. 

Kun luin ja kun edelleen luen hänen esseitään, minut valtaa suuri tunnekuohu. Kirjoitusten tunneilmapiiri on suru – tunne, jonka koen monesti muutenkin omakseni. Samastun tähän Linkolan pohjattoman surun ja menetyksen tunteeseen. Todennäköisesti siksi, että minulla on tällainen järjen ylittävä tunteellinen sidos Linkolaan, minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa ohittaa vaikkapa hänen ekofasistisia käsityksiään. Linkolan politiikka ei ole koskaan kiinnostanut minua, eikä se ei ollut minulle se asia, joka olisi tehnyt vaikutuksen. 

Ajattelen itse, että Linkola on poliittisena ajattelijana liian yksinkertainen, jopa typerä. Antimodernismi ja nostalgia eivät kanna. En toisaalta voi tietää, olisinko ollut nuoruudessani ja elämässäni aktiivisempi poliittinen toimija, jos olisin lukenut jotain muuta ympäristöajattelijaa kuin Linkolaa. Olisiko joku muu auttanut siirtämään surun toiminnaksi? 

Siitä huolimatta, että Linkolan poliittiset näkemykset jättävät tyytymättömän olon, yhteiskunnallisen keskustelun kävijänä hän on kuitenkin ollut tärkeä. Lisäksi kirja sai huomaamaan, että monet Linkolan jo varhain, 60-70 -luvulla esiin nostamista aiheista ovat vasta nyt nousseet aidosti laajempaan keskusteluun ja ymmärrykseen. Tällaisia ovat näkemykset luonnon monimuotoisuuden sekä koskemattoman luonnon suojelun merkityksestä.

Suosittelen Linkolan elämäkertaa. Olen lukenut elämäkertoja aika vähän, enkä oikein tiedä miksi. Hyvä elämäkerta avaa kuitenkin kiinnostavan perspektiivin aikaan ja historiaan, motiiveihin, sattumaan, sidoksiin. Niin myös tämä.

***

Metsä meidän jälkeemme oli Linkolan teoksen jälkeen hyvä täydennys, syventäminen ja laaja-alaistaminen suomalaiseen metsäpolitiikkaan 1900- ja 2000-luvuilla. Siinä missä Linkola itki menetettyjä metsiä, tämä teos auttaa näkemään, millä tavalla, millä laajuudella ja millä motiiveilla Suomessa todellakin metsät on kaadettu lähes kauttaaltaan. Teos on järkyttävää luettavaa. Se saa kysymään esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuten “olenko koskaan edes ymmärtänyt, mikä on metsä?” ja miettimään, miten oksettavan nurinkurinen käsitys suomalaisilla itsellään on omasta luontosuhteestaan. Kirjan jälkeen on vaikea suhtautua mainosväitteisiin, joiden mukaan suomalaisilla on läheinen suhde luontoon ja että suomalainen luonto on “puhdas”. 

Yksi oman elämän esimerkki. Olin viime kesänä kylässä sukulaisten mökillä Puumalassa. Veneretkellä huomasimme uuden avohakkuualueen lähiseudulla ja sukulaisemme parahtivat ääneen – hyvä mustikkamaa on menetetty ja paikasta on tullut ruma ja inhottava läikkä muuten ylvään Saimaan kiemurtelevien poukamien keskellä. Kun törmäsimme kyseisen metsän omistajaan, sukulaiset kysyvät, mitä ihmettä hän on mennyt tekemään. Hän vastasi – ja nyt ymmärrän, että hän vastasi juuri niin miten metsänhoitoyhdistykset toimivat – että yhdistys ilmoitti hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Sukulaiseni kysyi: “olisithan voinut suojella sen?”. Hetken epäröivän hiljaisuuden jälkeen metsänomistaja purskahti röhönauruun, johon kysyjänkin piti kaiketi kohteliaisuudesta osallistua. Tilanteessa tiivistyi jotain oleellista suomalaisten käsityksestä metsistä, niiden arvosta, niiden tarkoituksesta, niiden omistajuudesta. 

Vaikka Metsä meidän jälkeemme on omalla tavallaan surullista luettavaa, sen lukeminen ei lisää ilmastoahdistusta. Ilmastoahdistusta lisäävät omasta mielestäni uutiset, ne lyhyet pommitukset, jotka kertovat epätoivoista kertomusta maailman jatkuvasti tuhoutumisesta. Mutta tämä kertoo myös historian opista, tieteellisen tiedon tarpeesta, uudenlaisen metsäsuhteen mahdollisuuksista. Kun melkein jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde metsäteollisuuteen ja metsän käyttöön, jokaisen soisi myös lukevan tämän kirjan. 

***

Juha Kauppisen Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista sai vihaiseksi. Kirja on näistä kolmesta poliittisesti latautunein. Se ei kuitenkaan ole pamfletti, vaan tarkka, syvällinen ja opettavainen kirja siitä, mitä monimuotoisuus itse asiassa tarkoittaa, mitä tiedämme ja mitä emme tiedä lajien genetiikasta ja sopeutumiskyvystä, ja millä tavoilla luonnon monimuotoisuus hupenee hitaasti, mutta vääjäämättömästi tällä politiikalla jota teemme. Kauppisen kuvaamat esimerkit kadonneista tai lähes kadonneista populaatioista ja lajeista ovat osuvia ja pysäyttäviä. Kauppinen osaa konkretisoida, tehdä ymmärrettäväksi. Kirja olisi minusta ansainnut paikan Tieto-Finlandia -kisassa. 

Kauppinen nostaa esiin selkeämmin sen filosofisen kysymyksen, jota myös edelliset kirjat käsittelevät: mikä on luonnon itseisarvo? Esimerkkien avulla teos osoittaa, miten itseisarvoa ei ole. Luonto on meille sivuhuomautus. Luonnonsuojelupykälät ja toimenpiteet pelkkiä hidasteita, jotka voidaan ohittaa jos ei muuten, niin uuvuttamalla vastustajat tai tuhoamalla suojeltavan alueen ympäriltä kaikki siten, että suojeltavan alueen merkitys näivettyy. 

Luonnonsuojelun merkitystä voidaan perustella monella eri näkökulmilla; taloudella, estetiikalla, ihmisen omalla (eloonjäämisen) motiivilla, mutta minusta on myös liikuttavaa ajatus, että me voisimme yrittää nähdä arvoa lajeilla ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan olemassa. Se, että on olemassa jokin “kenosammal” tai “tunturiraippasammal”, on sattumaa ja seurausta miljoonista luonnon tapahtumaketjuista. Se voisi olla jokin muukin, ja vuosituhansien päästä se on jokin muu – paitsi jos sitä ei enää ole. 

***

Kaikki nämä kirjat kertovatkin lopullisuudesta. Se eliölaji, joka kehittyi miljoonia vuosia, teki paikallisia sopeutumia, oli osanen monimutkaista ekosysteemiä, voi nyt kadota muutamassa kymmenessä vuodessa, peltotilkku, metsä, joenvarsi ja niitty kerrallaan, vähä vähältä. Luonnon muovaava miljardien yksityiskohtien maisema muuttuu tasapaksuksi talousmetsäksi, ihmisen raivaamaksi monotoniseksi ympäristöksi, jossa ei viihdy kasvi, eläin eikä ihminen.  

Nämä kirjat voivat kuulostaa nyt kovin synkiltä lukukokemuksilta, mutta sanoisin, että tämä trilogia on ollut tänä alkuvuonna erityisen puhutteleva ja antoisa lukukokemus. 

Kyllästyin somen doksaan

Pistin somen käytön tauolle jokin aika sitten. Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, mutta siitä seurasi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. 

Somen logiikka on mietityttänyt minua aiemminkin, negatiivisten tunteiden jakamisen suhteen ja perhesomettamisen suhteen. Asia kiinnostaa myös ammatillisesta näkökulmasta, sillä suurin osa nuorista on tekemisissä somen kanssa tavalla tai toisella. Sosiaaliseen mediaan liittyy kysymyksiä vallasta, mutta myös hyvästä elämästä, mielenterveydestä ja sosiaalisista hierarkioista. Pitkittäistutkimuksia sosiaalisen median vaikutuksesta esimerkiksi mielenterveyteen ei löydy. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka some oli olemassa kymmenenkin vuotta sitten, se ei ollut lähimainkaan samanlainen some kuin tämän hetken some. Jatkuvasti muuttuvan kentän ja toimintakulttuurin vaikutuksista ei ole yksinkertaista tehdä laajoja tutkimuksia. 

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhtaudun someen vain viileän “ammatillisesti”. Ammatillinen puoli on vain yksi puoli. Minulla on myös henkilökohtainen suhde someen, ja sillä puolella some häiritsee ja vaikuttaa tunteisiin. Olisi tietysti hienoa voida todeta olevansa riippumaton. Hanhi, jonka selkäsulista vesi vierii alas kostuttamatta nahkaa alla. Mutta joudun myöntämään, että sellainen ihminen en ole. Kaikki ympäröivä tulee jollain lailla osaksi meitä, mutta ei ilman kustannuksia. Toisaalta ehkä on myös hyvä, ettei some tule osaksi meitä ilman kriittistä reflektiota. Millainen olisikaan ihminen, joka sulautuu sosiaalisen median maailmaan täydellisesti? Assimiloituisi ja absorboisi kaiken itseensä?

Sometauon aikana oIen tutkiskellut ajatuksiani: mikä somessa itse asiassa rasittaa? Näkökulmia voisi olla useita, mutta nostetaan tässä esiin kaksi, some tiedon areenana ja olemassaolon mittarina.

Lue loppuun

Kun klassikoiden perusta horjahtaa – ajatuksia Rutger Bregmanin Hyvän historiasta

Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä. 

“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.

En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.

Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.

 

Lue loppuun

Negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa

Kirjoittelin viime kerralla loppuvuoden ahdistuksestani, kyllästymisestä somen hyvesignalointiin ja joulupaineisiin. Jäin miettimään, miten vaikeaa on kertoa jotenkin tavallisesti, ilman mitään suuria fanfaareita, siitä, miltä negatiiviset tunteet tuntuvat, tai ylipäätään siitä, että niitä joskus on.

Tunteet ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina. Omat tunteeni ovat kiinnostaneet, mutta myös tunteet opetustyössä, tunteiden merkitys sukupolvien jatkumossa, ja nyt lasten myötä tunteet kasvatuksessa ja omien tunteiden muuttuminen vanhemmuuden myötä. 

Tunteet eivät ole yksinkertainen aihe. Niiden mainitseminen kuulostaa toki lässynläältä, mutta tosiasiassa tunteet kattavat todella monimutkaisen ilmiökentän. Niiden tutkimus liittyy moneen oppialaan; filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan, biologiaan. Pelkästään tunteiden määrittely aiheuttaa päänvaivaa, saati niiden syntymekanismien, vaikutusten, ja merkitysten ymmärtäminen. 

Ja sitten on vielä eläminen niiden kanssa.

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa sanan negatiivisista tunteista ja niiden esittämisestä sosiaalisessa mediassa. Ehkä jatkan toisella kerralla vanhemmuudesta ja tunteista – sekin teksti kummittelee keskeneräisenä driven järjestelmissä!

Lue loppuun

Filosofia, Etc.

Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.

Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!

Lue loppuun

Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

Lue loppuun

Kiitos korona?

Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista? Lue loppuun

Lapsiperheellisyys ja juopa välillämme

Tämä teksti on eräänlainen jatko-osa edelliselle kirjoitukselle, jossa pohdin lasten tekemisen perustelemista. Ehkä tämä on myös jonkinlainen kontribuutio lapsettomuuskeskusteluun, vaikka en alunperin sellaista halunnut kirjoittaa.

Kommentoin tässä tekstissä joitain negatiivisia käsityksiä ja stereotypioita, joita edellistä tekstiä kirjoittaessani huomasin lapsiperheellisyyteen kohdistuvan. Kommentoin myös joitain käsityksiä lapsettomista. Lisäksi yritän saada selkoa kysymykseen, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa.

Tätä pitää hieman alustaa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että mitään merkittävää juopaa olisi olemassa. Eroja toki. Mutta kuulostellessani monenlaisia näkemyksiä puolin ja toisin, aloin pohtia, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä sittenkin jokin merkittävä ero ja jännite.

Kuten tapanani on, aloin kysellä muiden näkemyksiä. Kyselin ystäviltä ja tutuilta, oliko heidän mielestään lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa. Sain sekalaisia vastauksia. Erään lapsettoman mielestä lapsettomien ja lapsellisten välillä ei ole ainoastaan juopa, vaan “1000000 kilometrin galaktinen railo”. Lapselliset sen sijaan eivät tuntuneet näkevän ainakaan näin suurta juopaa.

Vastausta kysymykseen on luonnollista lähteä hakemaan eroista näiden ryhmien välillä. Mutta entäpä jos tällaiset loputtomat “erot” eivät olekaan avain erilaisten ryhmien ja negatiivisten stereotypioiden ymmärtämiseen?

Esitän arvauksen. Kenties selitys voi löytyä siitä, että lapselliset ja lapsettomat muodostavat kaksi erilaista ryhmää yhteiskunnassa, jotka kamppailevat omasta kulttuurisesta oikeutuksestaan.

Lue loppuun