Olen viime aikoina lukenut paljon sodista. Onko syynä algoritmit, sattuma vai oma psyykkinen maailmani, joka on saanut tarttumaan hanakammin ajankohtaiseen aiheeseen, en tiedä.
Tuomas Kyrön kirjassa Aleksi Suomesta on imua. Palkkasotilaan tarina on hurja, häkellyttävä ja lopulta hirvittävän surullinen. Tarkoitus on antaa ääni tavalliselle (tai no, ei ihan tavalliselle) sotilaalle, kertoa tarina sotimisen mielettömyydestä ja moraalin mahdottomuudesta. Mutta samalla kirja on todiste kiusaamisen jäljistä ja rasismista, mielenterveysongelmista ja ihmisen ristiriitaisuudesta.
Tästä kirjasta saa monta otetta ja moraalidilemmaa filosofisen etiikan oppitunneille. Arvostan Aleksi Lysanderin suoraviivaista kuvausta kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Siinä ne ovat, auki ja esillä, liiemmin selittämättä, lukijalle läväytettynä.
Kun Aristoteles esitti retoriikassaan, että yksi vaikuttavan argumentoinnin piirre on puhujan eetos, niin tässä se on. Voi tehdä eri tavalla vaikuttavia esityksiä ja analyysejä sodasta, mutta ”no bullshit” ammattisotilaan kertomus on omassa luokassaan. Ammattisotilaan tarina ei ole kokonaisvaltainen analyysi sodasta ja sodan politiikasta, se ei ole moraalifilosofisesti koherenttia pohdintaa, eikä siinä ole kovin kummoinen ymmärrys ihmisen psykologiasta – ja sitten kuitenkin se on tätä kaikkea.
Ammattisotilas työskentelee ääriasennossa, mahdottomuuden rajalla. Ehkä silloin tippuu myös joitain politiikan verhoja, ja ehkä moraalista ja ihmisen mielestä paljastuu jotain, mitä normaalisti ei ymmärrä tai halua nähdä.
Eräs tämän kirjan tärkeä huomio liittyykin siihen, miten sotineita ihmisiä hoidetaan sen jälkeen kun sota loppuu. Ville Kivimäen hienossa teoksessa Murtuneet mielet kuvattiin suomalaissotilaiden psyyken murtumista jatko- ja talvisodissa. Sellaisia vammoja, jotka läpileikkasivat koko ihmisen elämää ja kehoa, hoidettiin tuolloin häpeällä, vaikenemisella ja alkoholilla. Aleksi Lysander puhuu sodassa ”kärähtäneistä”. Sota tappaa etenkin jälkikäteen. Apua on vaikea saada, mutta vaikea myös ottaa vastaan, sillä sotilaan malli on kapeaakin kapeampi miehen malli.
Tällaisessa kirjassa on helposti vaarana se, että päätyy fanittamaan ultramaskuliinista ”tappokonetta” ja toisintamaan ihannoivaa sotakuvastoa. Mielestäni Kyrö onnistuu ihan kohtuullisesti välttämään tämän.
Minulle kirja toimii esimerkkinä todellisen maailman moraalin sotkuisuudesta ja epäselvyydestä. Sotilas ruumiillistaa niin hyvin moraalin mahdottomuutta.
Lähitulevaisuus ei näytä valoisalta sotien suhteen. Lysander itse toivoo, että hänen tarinansa saa jotkut nuoret miehet miettimään. Voimistuvan militarismin, asevarustelun ja uhkien maailmassa se on hauras toive.
sivuhuone 