Kun klassikoiden perusta horjahtaa – ajatuksia Rutger Bregmanin Hyvän historiasta

Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä. 

“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.

En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.

Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.

 

Advertisement

Ajatuksia Rosa Liksomin Everstinnasta

Korona herätti uinuneen lukuinnon. Lukuinto herätti tarpeen keskustella lukemistani kirjoista. Keskustelutarve herätti idean lukupiiristä. 

Perustin loppusyksystä lukupiirin moooonen vuoden jälkeen. Korona kuitenkin pakotti kehittämään lukupiirille uuden muodon. Ei siis teetä ja pullaa tuttujen kanssa, vaan etäkeskusteluja eri puolilla Suomea. Muodostui hauska konsepti: toisilleen pääsääntöisesti tuntematon porukka on ryhtynyt keskustelemaan etäyhteyksien kautta kirjoista. 

Lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Rosa Liksomin Everstinna. Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa aiheesta blogiin, mutta hyvän keskustelun jälkeen jäin pohtimaan muutamaa asiaa, ja koska en osannut pistää niitä sanoiksi lyhyissä viesteissä, oli pakko alkaa kirjoittaa. Niinpä siis.

***

Negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa

Kirjoittelin viime kerralla loppuvuoden ahdistuksestani, kyllästymisestä somen hyvesignalointiin ja joulupaineisiin. Jäin miettimään, miten vaikeaa on kertoa jotenkin tavallisesti, ilman mitään suuria fanfaareita, siitä, miltä negatiiviset tunteet tuntuvat, tai ylipäätään siitä, että niitä joskus on.

Tunteet ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina. Omat tunteeni ovat kiinnostaneet, mutta myös tunteet opetustyössä, tunteiden merkitys sukupolvien jatkumossa, ja nyt lasten myötä tunteet kasvatuksessa ja omien tunteiden muuttuminen vanhemmuuden myötä. 

Tunteet eivät ole yksinkertainen aihe. Niiden mainitseminen kuulostaa toki lässynläältä, mutta tosiasiassa tunteet kattavat todella monimutkaisen ilmiökentän. Niiden tutkimus liittyy moneen oppialaan; filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan, biologiaan. Pelkästään tunteiden määrittely aiheuttaa päänvaivaa, saati niiden syntymekanismien, vaikutusten, ja merkitysten ymmärtäminen. 

Ja sitten on vielä eläminen niiden kanssa.

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa sanan negatiivisista tunteista ja niiden esittämisestä sosiaalisessa mediassa. Ehkä jatkan toisella kerralla vanhemmuudesta ja tunteista – sekin teksti kummittelee keskeneräisenä driven järjestelmissä!

What you mean tunnetyö

Peilisolut ovat aika kiinnostava juttu. Ne ovat niitä sellaisia aivojen hermosoluja, joiden avulla me muokkaamme omia tekemisiämme ja tuntemuksiamme yhteensopiviksi muiden kanssa. Peilisolut ikään kuin mallintavat muitten tekemisiä meidän omassa päässämme.

link

Outo sairaus yleistyy, Talouselämä uutisoi.

Erikoinen ilmiö yleistyy Daily Mail -lehden haastattelemien psykologien mukaan: entistä useampi ihminen kuvittelee olevansa oman tosi-tv-ohjelmansa tähti.

Ilmiö menee varmaankin johonkin sosiaalipsykologian ja kliinisen psykologian välimaastoon?

Vaikka kuulostaa ehkä vähän epäuskottavalta, aiheesta on kuitenkin tehty tutkimus kognitiivisen neuropsykologian julkaisuun: The “Truman Show” delusion: Psychosis in the global village. Harmi, ettei artikkelia voi lukea ilmaiseksi. Häiriö konkretisoi kulttuurin merkitystä psyykkisissä häiriöissä, kulttuurinen ”tulee sisään”.Tai itse asiassa suuntaisuus ei ole tässä mikään pointti, ja olisikin kiinnostavaa lukea tutkimus juuri siitä näkökulmasta, mitä siinä todetaan tarkemmin tällaisten harhojen muodostumisesta, siis kulttuurin ja yksilöpsyyken yhteydestä.

Tiivistelmässä todetaan:

We then address three questions, the first concerning how to characterise the delusion, the second concerning the role of culture in delusion, and the third concerning the implications of cultural studies of delusion for the cognitive theory of delusion.

Results. Delusions are both variable and stable: Particular delusional ideas are sensitive to culture, but the broad categories of delusion are stable both across time and culture. This stability has implications for the form a cognitive theory of delusion can take.

Tuloksena siis tällainen sekä/että: on laadullisesti kahdenlaisia harhoja, universaaleja ja kulttuuri-sensitiivisiä (partikulaareja). Universaaleja mentaalisia prosesseja täyttävät kulttuurisesti partikulaarit ilmentymät.