Miksi lapsia tehdään?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä kohta neljä vuotta, siis suurin piirtein esikoiseni syntymästä lähtien. Miksi minulla on lapsia? Miltä lapsen saaminen on merkinnyt minulle? Jo neljä vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi selvittää ja selittää lapsellistumistaan. Nyt, vuonna 2020 tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että jotenkin tätä kai pitäisi osata perustella.

Julkinen keskustelu lapsettomuudesta on, kuten monissa puheenvuoroissa on tuotu esiin, täysin mahdoton. “Moraalipaniikki”, joka päätyy pääasiassa syyllistämään nuoria naisia (ei miehiä) itsekkyydestä, ei selitä eikä anna ratkaisua nykyiseen lisääntymishaluttomuuteen, eikä siten voi johtaa mihinkään. Minulla ei ole tavoitetta propagoida lasten tekemistä, mutta jatkuva lapsettomuuspuhe tuntuu jollain oudolla tavalla koskettavan minuakin, vaikka olen lapsellinen.

Tällä kertaa aion saada kirjoituksen loppuun. Sysäyksenä tämänkertaiselle aloittamiselle toimi kuuntelemani Mikä meitä vaivaa -podcastin vauva-jakso sekä Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi -niminen kirja, jonka luin loppuvuodesta. Kuuntelin myös tätä kirjoittaessa Omaa luokkaa -podcastin jakson Lisääntymisen pelko.

Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin lapsen tekemisen syitä, sekä omia että esitettyjä sellaisia.

***

Keskeinen syy sille, että tämän tekstin työstäminen on kestänyt vuosia, johtuu siitä, että aihepiiri tuntuu monimutkaisuuden lisäksi kiusalliselta. Sama aihe on monille ahdistava, mutta eri syistä. On vaikea olla sensitiivinen kaikkia mahdollisia näkökulmia kohtaan.

En kuitenkaan voi kirjoittaa tätä neutraalista kulmasta, vaan oma positioni on sellainen kuin se on: minulla on kaksi lasta ja puoliso, elän siis “ydinperheessä”. Olen kolmekymppinen, korkeastikoulutettu mutta pätkätyötä tekevä nainen, jolla lasten lisäksi pieni rempattu omistusasunto, univelkaa, jatkuvan ruoanlaiton ja pyykinpesun rumba, prismaostokset ja enemmän painoa kuin viisi vuotta sitten. Pinnistelen, jotta saisin elämässäni säilytettyä jotain “omaa” ja tätä kirjoittaessa en ole ollut vähintään puoleentoista vuoteen pois lasten luota kokonaista iltaa saati yötä. Olen siis täysin stereotyyppinen äiti vuonna 2020.

Minusta ei tietenkään tunnu stereotyyppiseltä. Kaikkien rutiinien keskellä elämäni on minulle jatkuvasti uutta.

Sanottakoon vielä, että olen näiden neljän vuoden aikana lukenut varsin vähän mitään äitiys- tai vanhemmuuskirjallisuutta. Poikkeus on oikeastaan kolmisen vuotta sitten lukemani Anu Silfverbergin erinomainen Äitiyskortti. Sen lisäksi en ole tutustunut sen kummemmin tieteelliseen tutkimukseen nykyajan vanhemmuudesta, en kriittisiin feministisiin tulkintoihin tai mihinkään muuhunkaan. Molemmat äitiyslomani olen opiskellut muuta, harrastanut ja elänyt arkea. Haluan tuoda tämän esiin siksi, että tämäkin kirjoitus on hyvin subjektiivinen kirjoitus, eikä se varmasti tavoita aihepiiristä varmasti kuin murto-osan, minun osani.

Miksi meille tuli lapsia?

En tiedä, voiko lapsen hankkimista perustella erityisen hyvin. Yleisesti ottaen on kai ajateltu, että lapsia ei tarvitse perustella, sillä niiden hankkiminen on biologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen itsestäänselvyys. Mutta sitähän se ei ole enää.

Vapaaehtoista lapsettomuutta on mahdollista perustella monilla järkisyillä. Näitä syitä esittelee esimerkiksi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi. Kiinnostava tietokirja esittelee kirjoittajan oman näkökulman lisäksi useita lapsettomien tarinoita ja faktatietoa lapsettomuudesta. Tarinat avaavat lapsettomien moninaista joukkoa. Syyt lapsettomuuteen voivat olla mitä moninaisempia – toisaalta moni kirjan vapaaehtoisesti lapseton totesi, että ei halua lapsia, koska ei halua lapsia, eikä sitä tarvitse sen enempää perustella.

Mutta voiko sanoa, että hankin lapsia, koska halusin lapsia? Onko se hyvä perustelu? Meneekö se edes noin?

Lasten hankkiminen ei ollut meillekään itsestäänselvyys. Elämä on ollut hyvää ilmankin lapsia. Muutamia parikymppisenä tehtyjä lastenhoitotöitä lukuunottamatta kosketukseni lapsiin oli käytännössä olematon enkä ole kokenut itseäni ”lapsirakkaaksi”. Vasta omien lasten myötä olen oppinut, että lasten kanssa voi olla aika normaalisti. Itse asiassa muistan hyvin sen uusien vanhempien järkytyksen tullessa ensimmäisen lapsen kanssa kotiin sairaalasta: mitä hittoa, mikä tämä on ja mitä tälle pitää tehdä? En ymmärrä vauvoja!

Jossain vaiheessa, en edes muista minä vuonna, koin vauvakuumeen kahteen eri otteeseen. Se oli omituinen kokemus. Sitä kivuliasta tunnetta on vaikea selittää. En ole edes myöntänyt kokeneeni vauvakuumetta kovin monelle aiemmin. Asia jotenkin nolostuttaa. Olisi mukava sanoa, että sellaiset biologiset mielipuolisuudet eivät kuulu tällaiseen järjelliseen olentoon, siis minuun!, ja että lastenhankinnassa oli kyse ihan muusta.

Oikeasti lastenhankinnassa oli kyse muusta. Olisi kuitenkin outoa väittää, etteikö tuo hämmentävä ja järjettömältä tuntuva, mutta todella voimakas tunnekokemus olisi vaikuttanut toiveeseen saada lapsi.

Objektiivisesti ajatellen lapsi tuli meille hetkellä, joka istui hyvin yhteiskunnalliseen kertomukseen ihmisen elämäntarinasta. Opiskelut oli tehty, työuraa aloitettu, parisuhde oli vakaa, siis aika lisääntyä. Ehkä ajatus siitä, että kyse oli vain omasta järkisyin tehdystä valinnasta, onkin osittain pötyä. Ehkä meidän elämäntilanteemme, sosio-ekonomiset taustamme ja hallitseva kulttuurinen kertomus selittävät lapsen hankkimista enemmän kuin omat niin sanotut valintamme “hankkia” lapsi.

Paras selitys lasten saamiselle, jonka itse osasin sanallistaa ennen lapsia, oli se, että en haluaisi jäädä kokematta tätä. En ajatellut, kuka minua vanhana hoitaa, kuka ylläpitää suomalaista yhteiskuntaa tai harmistuvatko vanhemmat, jos heille ei tule lapsenlapsia. En kokenut erityistä sosiaalista painetta, sillä juuri kenelläkään ystävistäni ei ollut lapsia. Sen sijaan yhtäkkiä kaipasin lapsia sillä oudolla tavalla, jolla jotain olematonta voi kaivata. Arvelin, että suru ja pettymys lapsettomuudesta olisi liian iso. Sitä en haluaisi kokea.

Nyt lasten kanssa sanallistaisin asian siten, että halusin elää elämän, jossa saisin kasvattaa jälkeläistä, tutustua häneen alusta alkaen ja katsoa maailmaa vanhemman perspektiivistä. Ehkä tämä on sama asia eri tavoin ilmaistuna.

Jos olen ymmärtänyt oikein, tämä tuntuu olevan monen muunkin perustelu. Että tätä asiaa ei halua katua. Ja sitten tämä yksi ainoa perustelu voittaa ne kaikki muut vastakkaiset järkisyyt.

Ymmärrän tietenkin, että katua voi lapsettomuuden lisäksi monia muitakin asioita. Myös lapsen hankkimista voi katua – joskin voisin kuvitella sen olevan nykyään harvinaisempaa kuin aikana ennen ehkäisyä.

Ei elämä ole yksioikoista mihinkään suuntaan.

Tätä tekstiä kirjoittaessa luin Helsingin sanomissa julkaistun Laura Lindstedtin mainion esseen Kirjoitettu hiljaa luettavaksi. Tuo essee on lukemisen arvoinen joka tapauksessa, mutta tämän aiheen kannalta Lindstedt kirjoittaa mielestäni osuvasti ja koskettavasti ylisukupolvisuudesta:

Tallentaminen ja säilyttäminen ovat järjettömiä toimenpiteitä, mikäli uskomme ihmiskunnan tuhoutuvan lähitulevaisuudessa. Silti sitä tekevät niin instituutiot kuin yksilöt, koska emme voi muuta. Tämä on ihmisen osa.

Tarve hankkia lapsia ja tarve tehdä taidetta ilmentävät molemmat ylisukupolvisuuden kaipuuta. Oman kuolevaisuutemme ymmärtäminen voi laukaista eksistentiaalisen kriisin, mutta se ei yleensä saa meitä kyseenalaistamaan uuden elämän tai uuden teoksen luomisen mielekkyyttä. Sen sijaan ajatus koko ihmiskunnan kuolemasta vie pohjan niin suvunjatkamiselta kuin taiteenteolta.

Tämä teksti kolahti jotenkin kovin, kovin syvälle.

Itsekkyys

Millaisia muita motiiveja ja kritiikkejä lasten tekemiselle on esitetty? Kommentoin tässä muutamaa seikkaa.

Eräs usein käytetty selitysmalli lasten hankkimiselle on itsekkyys. Omasta mielestäni tähän nojaavat selitykset kuulostavat epäuskottavilta ja koetan selittää nyt miksi.

Varmasti lastenhankinnassa voidaan sanoa olevan mukana myös itsekkyyttä. Halusinhan minä, että minun elämääni tulisi lapsia, että minä saisin kokea vanhemmuuden. Ja eihän minun lapseni ole saaneet valita, halusivatko he syntyä maailmaan, vaan minä ja puolisoni itsekkäästi teimme päätöksen heidän puolestaan.

Kuitenkin selityksenä “itsekkyys” on mitä kehnoin. Itsekkyydellä voidaan selittää mitä tahansa ja olla selittämättä mitään. Tästä kertoo se, että myös lapsettomia pidetään helposti itsekkäinä. Vauvattomuusbuumi käy läpi muun muassa tätä stereotyyppistä käsitystä. Lopputulemana teoksen perusteella itse pidin sitä, että kyllä, itsekkyys voi selittää osittain lapsettomuutta, mutta ei täysin eikä kaikissa tapauksissa. Lapsettomuushan voi olla täyttä sattumaakin. Lisäksi mielestäni on erittäin hyvä kysymys, että mitä pahaa olisi tällaisessa itsekkyydessä? Ja, jos sovelletaan asiaa perheellisiin: mitä pahaa olisi haluta lapsia itsekkäistä syistä? Jos ihmisellä on oikeus olla muissa asioissa, myös toisiin ihmisiin liittyvissä asioissa, itsekäs, miksi ei tässä?

Joku voisi myös argumentoida, että elämä lapsen kanssa on kaikkea muuta kuin itsekästä elämää.

Eräs klassinen filosofinen kysymys kuuluu: onko mitään itsekästä tekoa olemassa? Onko lahjan antaminen epäitsekästä, jos antaja itsekin tulee asiasta hyötyneeksi, esimerkiksi iloiseksi? Juju on siinä, että ihmisen käyttäytymistä voi perustella sekä itsekkyyshypoteesin että altruismihypoteesin perusteella. Itse kuitenkin ajattelen, että asia ei ole joko tai. Ei ihmisen käyttäytymistä, ei yksittäistä tekoa saati monimutkaisia tekojen sarjoja, ole mielekästä arvioida yhdestä motiivista käsin. Lisäksi itsekkyyttä on hankala tarkastella sellaisenaan. Itsekkyystekoja on monenlaisia. Joitain tekoja voi mielestäni pitää yksiselitteisemmin egoistina ja törkeinä, esimerkiksi veronkiertoa, mutta monissa teoissa oman edun tavoittelu ei välttämättä ole keskeisin motiivi. Myös ajatus homo economicuksesta ja vain omia etujaan rationaalisesti tavoittelevasta ihmisestä on kestämätön. Ihmisen toiminta on moniulotteisempaa ja ennustamattomampaa. Emmehän me myöskään aina itse tiedä, mikä olisi meille edullisinta ja parasta, ja siis käyttäydy puhtaan itsekkäästi. Itsekkyys on hyvin abstrakti ja epämääräinen ilmiö.

Mikä meitä vaivaa -podcastissa viitattiin itsekkyysaiheen yhteydessä mm. I am Spasticus -nimisen blogin tekstiin. Tekstin tyylilaji on jonkinlainen provokatiivinen proosa ja siksi en ole varma, tulisiko sitä kommentoida tällaisessa omassa tekstissäni, joka pyrkii kaiketi asialliseen argumentointiin, vaikka on kai jonkinlaista esseetä tämäkin.

Sanottakoon, että provokaatio toimi kuitenkin. Tekstin sietämättömän lapsellinen ymmärtämättömyys perhe-elämästä, vanhemmuudesta ja mafiasta sieppasi. Mielessäni ajattelin, että miten moukkamaista ja ylimielistä. Että minä lastenvaunuineni olen välittömästi muita ihmisiä vastaan? Ikään kuin tässä rauhan ajan yhteiskunnassa ihmisten väliset suhteet olisivat abstraktin vihamielisiä? Että perheiden pahuutta kuvaa se, että mafiat ovat perheitä? Ja jos pistänkin lapseni etusijalle, millä perusteella tämä etusijalle pistäminen tarkoittaisi vihamielisyyttä muita kohtaan? Eikö monesti esimerkiksi yhteistoiminnallisuus ole hyödyllistä? Ja miksi haluaisin opettaa lapseni vihamielisiksi muita kohtaan käyttäytymällä itse niin – pikemminkin toivon, että hän oppisi ystävällisyyttä, avun antamista, avun pyytämistä ja kohtuullisuutta elämässä.

Muutama asiallinen kommentti kuitenkin. Kirjoittaja kritisoi itseensä käpertyvää, kapitalismia hyödyttävää ydinperhettä ja itsekkäitä vanhempia. Hyväksyn tietyiltä osin kritiikin kulutusperhettä vastaan. Toisaalta en ole täysin vakuuttunut, että sinkut tai muut yhteisöt olisivat automaattisesti kapitalismia vastaan tai edes aktiivinen vastavoima sille. On myös totta, että lasten kasvatus voitaisiin järjestää jollain muulla, kenties jopa mielekkäämmällä tavalla, kuin ydinperheissä – koetan kirjoittaa myöhemmin tekstin jatko-osassa. Sinänsä myös ajatus siitä, että vanhemmat voivat olla tarpeettoman aggressiivisia ja mustavalkoisia puolustaessaan omia lapsiaan, on ajattelemisen arvoinen. Mutta tällainen käytös on mielestäni yleisinhimillistä, eikä liity vain vanhemmuuteen.

Tekstin tarkoitus lienee kuitenkin juuri provosointi, ja se on ihan hyväksyttävää. Ajatuksiahan on aina syytä ravistella.

Joka tapauksessa, ellei asiaa konretisoida ja täsmennetä, puhe itsekkyydestä on minusta tarpeetonta, epämääräistä ja näyttää johtavan lähinnä toisten tuomitsemiseen, ohipuhumiseen ja ylilyönteihin.

Jonkinlaisena itsekkyyden ilmentymänä voisi pitää myös sitä, mitä Pontus Purokuru kritisoi podcastissa: ihmisen halua tehdä “biologinen kopio itsestään”. Enemmän kuin kritiikki, kyseessä taisi olla enemmänkin kauhukuva itselle etäisestä aiheesta, lisääntymisestä. Tällaista biologisen kopion ajatusta on kuitenkin lyhyesti kommentoitava, sillä se tuntuu hyvin vieraalta.

Ensinnäkään en haluaisi saada kopiota itsestäni.

Se, että lapseni on syntynyt puoliksi minun geeniperimästäni, asettaa tietenkin todennäköisyyksiä sille, millainen hän on ja voimme löytää esimerkiksi hänen ulkonäöstään tunnistettavia piirteitä.

Mieleeni kuitenkin tulee eräs suvun mies, joka sanoo joka kerta muiden harkitsemattomasti sanottuihin kommentteihin, kuten “hänellä on ihan isänsä silmät”, kovaan ääneen, että “OMAT SILMÄT”.

Kaikki tietävät, että raskaudessa ja synnytyksessä ja sikiön kehityksessä voi periaatteessa tapahtua vaikka mitä yllättävää, ja syntyvä lapsi voi olla aivan muuta kuin mitä on odotettu ja kuviteltu. Mutta vaikka mitään yllättävää ei kävisi, lapsi on silti kaikkea muuta kuin biologinen kopio. Tämä on jokaiselle vanhemmalle niin selvää kuin voi olla. On hirveä klisee sanoa, mutta lapset, jokainen yksilö, ovat täysin uniikkeja. Niin ympäristö, persoonallisuus kuin muutkin biologiset ominaisuudet ovat jokaisella ihmisellä erilaiset. Se, että lapsessa voi huomata sukulaistensa piirteitä, ominaisuuksia ja käyttäytymistapoja, on mielestäni melko irrelevanttia sen suhteen, millainen hän on ihmisenä.

Juuri tämä on itse asiassa lasten kanssa ollut kiehtovaa. Vähitellen, tai siis nopeasti, lapset kasvavat. Minä olen saattanut heidät maailmaan, mutta riippumatta minun aktiivisesta toiminnastani heissä on kaikenlaisia ominaisuuksia. Tykkääkö lapseni kynnellä piirtämisestä selkään vai kevyestä sormen kosketuksesta? Tanssiiko hän musiikin tahdissa vai ei? Ovatko palapelit hänestä kiehtovia? Pysyykö hän puiston aitojen sisällä vai käveleekö puiston läpi kohti uusia alueita? Hymyileekö hän tuntemattomille vai kurtistaako kulmansa? Pitääkö hän puolukoista?

Entä kysymys adoptiosta?

Monissa yhteyksissä toistuu myös ajatus, että ainoa eettinen ja epäitsekäs lasten hankinnan tapa olisi adoptio.

Me päädyimme biologiseen jälkeläiseen siksi, että se oli meille helpointa. Ehkä tämä on itsekästä. Jälkikäteen ajatellen adoptiolapsi olisi tietenkin ollut biologista lasta eettisempi valinta ilmastosyistä (joskin tämäkin ajatus on aika suoraviivainen). Rehellisesti sanottuna en ajatellut asiaa tuolloin. Ei se vain käynyt mielessäni. Tulin raskaaksi helposti ja biologinen raskaus oli todella paljon yksinkertaisempi järjestely kuin adoptio.

Tunnistan kyllä itsessäni nykyään sen ajatuksen, että haluaisin adoptoida lapsen, tai vaikka useita lapsia, joiden elämän lähtökohdat eivät olleet hyvät. Elämä oman lapsen kanssa on tehnyt tietyssä mielessä herkemmäksi. Suren paljon enemmän nykyään monien lasten kohtaloita kuin aiemmin. En pysty nykyään katsomaan tiettyjä kuvia lapsista sodassa, enkä etenkään kuolleita lapsia. En ollut tunnekylmä ihminen ennen lapsia. Silti vaikkapa sotien kuvat eivät puhuneet minulle yhtä paljon kuin nyt.

On kuitenkin vaikea jossitella, mitä olisimme tehneet, jos lasta ei aluperin olisi perinteisellä tavalla kuulunut. Ehkä olisimme adoptoineet. Ehkä valinneet sijaisvanhemmuuden. Ehkä jääneet lapsettomiksi.

Lapsi ja ilmastokriisi

Vaikein lapsen hankinnan perusteleminen liittyy ilmastokriisiin. En tiedä, voiko tästä näkökulmasta lasta perustellakaan. Ehkä ei. Lapsilukumme on kaksi ja koetamme kasvattaa lapsiamme ilmastoeettisesti vastuullisiksi. Tästä aiheesta on kuitenkin ehkä tulossa oma postauksensa joskus, kunhan ehdin. Aihe on niin vaikea, että omia ajatuksia ja sanojen asettelua pitää miettiä.

Todettakoon kuitenkin seuraava asia. Kuten kirjoitin, jotkin lapsettomuusperustelut ahdistivat minua.

Olen tehnyt tämän havainnoin aiemminkin. En yleensä ahdistu tai hermostu muiden ihmisten mielipiteistä tai kommenteista – nehän ovat muiden, eivät minun. Mutta lapset ovat ilmeisesti sen verran herkkä paikka, että minä, selkä teflonia, ahdistun. Nämä minua ahdistavat kommentit liittyvät yleensä siihen, kun joku ilmoittaa lapsettomuuden perusteluksi ilmastoeettiset syyt. Että tämä maailma ei kaipaa enää yhtään kuluttajaa. Ja että miten voisi tehdä lapsen, joka joutuisi kokemaan tulevaisuuden ilmastokatastrofin.

Nämä kommentit satuttavat, koska ne ovat totta. Joudun elämään näiden ajatusten kanssa. Toisaalta minua myös hermostuttaa näihin kommentteihin helposti sisältyvä ilmastojeesustelu – tiedättekö, se, että kuka meistä onkaan pahin? Tällaiseen kritiikkiin on myös aivan mahdotonta vastata äitinä. Soperrella jotain säälittävää, että mutta kestovaippailu…

Mutta enemmän kuin ärsyynnyn näistä kommenteista pelkään tätä aitoa elämää, haurasta tulevaisuutta.

Omaa luokkaansa -podcastissa Taija Roiha ja Mia Haglund pohtivat muun muassa juuri ilmastokysymysten oleellisuutta lastenhankinnalle. Heidän keskusteluistaan tunnistin ja koen samat pelot ja ahdistukset erittäin hyvin. Että mitä hittoa tämä ilmastokeskustelu edes on, jos koko hemmetin planeetta voi olla pian elinkelvoton? Ylipäänsä jakso tavoittaa mielestäni paljon oleellista siitä, millaista on olla nuori, koulutettu nainen tässä ajassa, kun mikään ei riitä, ja kun vaatimukset tai yhteiskunnalliset paineet oman elämän järjestämisestä – kuten kysymys lapsista – ovat sekä liiallisia että keskenään ristiriitaisia.

Elämäni lapsellisena

Lapsen kasvattaminen ja lapsen kanssa eläminen on paljastunut minulle vuosi vuodelta monimutkaisemmaksi ja monisäikeisemmäksi prosessiksi kuin olisin koskaan voinut aavistaa. Prosessi ei ole missään vaiheessa ollut yksisuuntainen eikä kaksinapainen, vaan monisuuntainen ja moninapainen. Yhtä matkaa kun lapseni kasvaa ja minä koetan kasvattaa häntä, minä muutun ja kasvan, ja se on ollut tunteikas prosessi, hyvine ja huonoine tunteineen.

Pyykin peseminen ei ole minua ihmisenä mitenkään jalostanut, mutta lapsi, ja lapset, ovat muilla tavoilla muuttaneet minua. Toisaalta, kuten eräs kaverini totesi, hän kokee elämässään hoivatyönkin, sen loputtoman pesemisen, pukemisen, ruoan laittamisen, neuvomisen, siivoamisen, lapsen silittämisen, rikkaudeksi. Ei siis taakaksi tai esteeksi, vaan rikkaudeksi. Olen täysin samaa mieltä.

Mutta hoivaamisen lisäksi lapset ovat muuttaneet elämänmaisemaani niin monella tavalla, että sitä on lähes mahdotonta kuvailla. Elämäni on jatkuvasti niin uutta – vaikka samalla myös käsittämättömän rutiininomaista – että miten sitä oikeastaan kuvaisi, kun ei sitä oikein voi. Tällaista elämää. Kaikkineen. Koen, että ymmärrän nykyään paremmin aikuisia, kun olen nähnyt lapsia ja kasvattanut omaa lasta. Tunne-elämäni on muuttunut. Suhteeni työhön on muuttunut. Suhteeni omaan perheeseeni ja ystäviini on muuttunut. Suhde kehooni on muuttunut. Suhde muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan on muuttunut. Suhde itseeni on muuttunut.

Ja esikoiseni on vasta neljä – mitä ihmettä mahtaakaan olla vielä edessä?

**

Jatkan aiheesta seuraavassa postauksessa. Siinä pohdin sitä, miltä lapsiperheellinen elämä näyttää ja onko lapsiperheellisten ja lapsettomien välissä olemassa jokin juopa.

Advertisement