Törmäsin Helsingin sanomissa julkaistuun juttuun lapsiperheiden vaatekulttuurista. Juttu on otsikoitu näin: “2-vuotiaan äiti on ostanut lapselleen haalareita tuhannella eurolla – Vanhemmat kertovat, miksi oman lapsen vaatteet voivat aiheuttaa häpeää”.
Koska aihepiiri on hiertänyt minua jo kauan, kirjoitettakoon muutama sananen siitä, mikä minua häiritsee nykyisessä lastenvaatekulttuurissa.
Oikeastaan olen halunnut pidättäytyä kommentoimasta lastenvaatteita ja siihen liittyvää kulttuuria. Mutta koska minulla on lapsia ja koska on vuosi 2020, ja koska lapselle pitää hankkia vaatteita, tämäkin asia koskee minua, halusin tai en.
Vaatteet identiteettipoliitikkana
Hesarissa julkaistu lehtijuttu perustuu Meidän Perhe -lehden tekemään kyselyyn lastenvaatteista. Jutussa käydään läpi nykyistä lastenvaatekulttuuria, joka on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana paljon. Vaikka lähes kaikki vastaajat – ja myös minun kaikki tuntemani vanhemmat – olivat sitä mieltä, että lastenvaatteilla ei pitäisi olla kovin paljon merkitystä, niin merkitystähän niillä tietysti on.
Tämä on tavallaan itsestään selvää, koska kaikille meille vaatteilla on merkitystä. Jokainen miettii vaatteitaan jonkin verran. Olen joskus itse ajatellut, että en ole kovin kiinnostunut vaatekulttuurista tai välittänyt paljoa siitä mitä minulla on päälläni, mutta sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Se, etten ole välttämättä aina pitänyt tietynlaisesta (kenties suositummasta?) vaatekulttuurista, on ollut osa minun vaatetusidentiteettiäni. Vaatteet ovatkin kytköksissä valtavan moniin asioihin: sukupuoli-identiteettiin ja sosiaalisiin ryhmiin, harrastuksiin, työhön, arvoihin, varallisuuteen ja niin edelleen.
Minä tiedän ja todennäköisesti myös vaatehäpeää kokevat vanhemmat tietävät, että vaatteilla viestiminen ei ole erikoinen tai uusi ilmiö. Vaatteilla on kautta historian ilmennetty varallisuutta ja luokka-asemaa, ja mitä vauraampi yhteiskunta, sitä luontevampaa on, että elämään kuuluu erilaisia statussymboleita ja että erilaisia ryhmäjäsenyyksiä osoitetaan rahalla. Nyt, vuonna 2020 perheet käyttävät lastenvaatteita yhtenä statussymbolina ja ryhmäjäsenyyksien ilmentäjänä.
Muutos pelkästään 90-luvun alusta tähän päivään on suuri. Menneitä aikoja ei ole syytä kullata, koska kaikissa aikakausissa on hyvät ja ongelmalliset puolensa. Mutta siitä huolimatta vaikkapa nuo 90-luvun tavat tuntuvat vaatekulttuurin kannalta mielekkäämmiltä.
Millainen oli siis 90-luku kokemuksellisesti? Elin oman lapsuuteni silloin. Vaatteeni olivat kaiketi pääosin ehjiä – tosin kysynpä vaan, että kuinka hyvin lastenvaatteet pysyvät ehjinä, jos esimerkiksi haluaa leikkiä metsässä? Suuren osan vaatteistani oli tehnyt äitini, osa oli veljieni vanhoja. Kirpputoreja ei tuolloin vielä juuri ollut ainakaan pienemmillä paikkakunnilla, mutta vaatteita kuitenkin kierrätettiin sukulaisten ja tuttavien kesken. Vaatteeni lapsena eivät olleet mitään erityistä merkkiä. Itse asiassa tietoisuus merkkivaatteista tuli itselleni vasta niinkin myöhään kuin ala-asteen loppupuolella tai yläasteiässä, kun luokan pojilla oli Fila, MicMac ja Fubu -merkkisiä vaatteita ja minä halusin käyttää Dieselin tai Leviksen farkkuja.
Mielikuvani lapsuudesta on se, että myös kaverini pukeutuivat aika lailla samalla tavalla kuin minä. Erot eivät olleet kovin suuria. Teini-iän valokuvista selviää, että moni kyllä pukeutui tyylikkäämmin kuin minä. Mutta se johtui vain siitä, että pukeutumistyylini oli epämääräinen, ei siitä, että olisimme olleet “eri aaltopituudella” tai että meillä olisi ollut merkittäviä varallisuuseroja.
Tietysti 90-luvun laman aikaan merkittäviä varallisuuseroja oli. Kaikki 90-luvun lapset eivät olleet samassa veneessä, vaan joillain elämä kuohui pahemmin. Mutta sen tietyn ankeuden ja tavaroiden vähyyden kaikki muistavat. Tai korjataanpa: en minä nähnyt enkä kokenut lapsena asioissa laman ankeutta, vaikka se meidänkin perheessämme ja koulussa oli läsnä. Se oli lapsuutta ja ainoa “normaali”, jonka tunsin. Lapsuus on aina erityislaatuista. Se täyttyy ainutlaatuisista piirteistä: tuoksuista, mauista ja äänimaisemista, aikuisten tunteista ja sanoista, kavereiden kanssa leikityistä leikeistä ja lähiympäristön näköaloista. Lapsuuden vaatteet ovat osa elämänmaisemaani ja minäkuvaani ja sitä vaatteet ovat kaikille lapsille edelleen. Aikuisten vastuulla on se, miten vallitsevaan individualistiseen lastenvaatekulttuuriin suhtaudutaan.
Perheiden nykyinen vaatekulttuuri, ja siis lasten vaatettaminen kalliisiin merkkivaatteisiin, kielii muun muassa siitä, että erot perheiden välillä ovat kasvaneet sitten 90-luvun. Kuinka moni olisi 90-luvulla ajatellut, että lapselle tulee ostaa tuhansien eurojen edestä tietyn merkkisiä talvihaalareita? Nykyäänkin moni ajattelee, että tämä on järjetöntä rahan hukkaa – mutta silti yhä useampi toimii näin. Lastenvaatebisnes on kasvanut valtavasti.
Eräs kyselyyn vastanneista kirjoitti seuraavasti:
”Uusia ihmisiä tavatessani huomaan miettiväni, millaisen tulkinnan he tekevät minusta, luovan luokan edustajasta, jos lapseni vaatetus sattuu sillä hetkellä signaloimaan pikemminkin Pihtipudasta kuin Puu-Vallilaa”
Kun vanhempi ostaa itselleen ja lapselleen sellaisia vaatteita, jotka osoittavat hänen kuulumistaan tiettyyn luokkaan (vaikkapa luovaan luokkaan Puu-Vallilassa), hän samalla erottaa itsensä ja lapsensa muista (vaikkapa pihtiputaalaisista). On selvää, että erot Pihtiputaan ja Puu-Vallilan välillä ovat olemassa. Mutta minua ällistyttää se suorasanaisuus ja tavoitteellisuus, jolla vaikkapa tässä kommentissa pyritään tekemään tämä ero niihin muihin perheisiin. Toisaalta kuulostaa siltä, että tuon halutun luokan sisään on vaikea päästä, että se on erityisen tarkka rajoistaan. Sosiologi Pierre Bordieun (1930-2002) distinktion ajatus on se, että ylemmät ja keskiluokat pyrkivät monin eri tavoin (maku, ulkoasu, harrastukset, kulttuurinen pääoma, jne) osoittamaan olevansa muiden luokkien yläpuolella. Bordieulainen distinktio näkyy edellisessä sitaatissa mainiosti, sillä kuka tahansa ei voi olla luovan luokan edustaja Puu-Vallilassa ja tämä on tärkeää. Vanhempien täytyy erikseen huolehtia, että heidät ja heidän lapsensa hyväksytään “omaan yhteisöönsä”.
Jos me vanhemmat teemme jo vauva-ajasta asti selväksi, että on olemassa meidän hyvät perheet ja toiset erilaiset (siis vähän huonommat) perheet, niin mitä mahdollisuuksia meidän lapsillamme on toimia solidaarisesti ja tasa-arvoisesti sekä avoimesti muita lapsia kohtaan, ymmärtää erilaisia näkökulmia ja erilaisia kokemuksia? Miksi me edes puhumme sellaisista ilmiöistä kuten kiusaaminen tai syrjintä, jos keskiluokkaisten vanhempien tavoitteena on lähinnä erottaa lapset toisistaan?
Joku vastaaja pelkää rikkinäisten vaatteiden kertovan lapsen olevan “ruokoton riiviö”.
Ymmärrän jotenkuten, että tämä ajatus voi tulla mieleen. Ihmismielelle on automaattista ja tavanomaista tehdä päätelmiä ulkonäöstä, habituksesta, ensikohtaamisesta. Vertailemme toisiamme tiedostamatta sitä itse. Se on osa ihmisyyttä. Itse asiassa sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että teemme todella pitkälle meneviä päätelmiä ihmisistä hyvin pienillä todisteilla.
Mutta aikuisen pitää havaita ja eristää tällainen oma ennakkokäsityksenä tai pelkonsa, ja taistella sitä vastaan. Aikuinen on se, joka pystyy päättämään, lähteekö hän statusvarusteluihin mukaan vai hillitseekö hän itsensä.
Uncategorized
Opimme syömään
Kirjoitin helmikuussa syömisestä nirson kolmevuotiaan kanssa. Pari kuukautta on kulunut, ja uusia oivalluksia on kuin onkin tapahtunut. Ja muutoksia.
Tuolloin kirjoittaessa tulin sellaisiin johtopäätöksiin, että lapsen syömään kannustamisessa tärkeintä on minun, siis vanhemman omien tunteiden tunnistaminen ja ajan antaminen lapselle.
Teräviä oivalluksia! Kukaan ei varmaan koskaan ole tällaista hoksannut. Mutta kuten kirjoitin, ei ole aina niin helppoa “toimia oikein”, kun on ns. tilanne päällä. Ainainen ruoanlaitto väsyttää, monotoninen ruokavalio huolettaa ja yhtäkkiä omat kasvatusvoimavarat ja -taidot tuntuvat olemattomilta. Makaronissa voi olla yllättävän paljon proteiinia, mutta ei se paljoa lohduta.
Jotain on kuitenkin tapahtunut muutamassa kuukaudessa. Jokin positiivinen nytkähdys. Ja kun jälleen kerran vihdoin ehdin kirjoittaa, kirjoitan nyt ylös näitä muutamia ajatuksia – jopa ainakin yksi konkreettinen vinkki on antaa!
Asiasanat tällä kertaa ovat varmaankin: vinkkejä, vanhemmuuden iloja, valikoivat syömärit ja zen.
Nirson lapsen reseptejä: letut
Ta-daa, tänään minustakin tuli ruokabloggaaja!
No ei sentään. Päätin kuitenkin kirjoittaa ylös joitain “nirson lapsen reseptejä” blogiinkin. Joku voi niistä hyötyä, ehkä, kenties, ja mistä sitä tietää.
Nyt kun lapsi on reilu kolme vuotta, me syömme pääruoaksi lähinnä lettuja hillolla ja kanamunia, ajoittain makaronia ja raejuustoa. Puolisen vuotta sitten taistelin vastaan ja tarjosin muutakin, mutta nyt olen hyväksynyt, että kaikki on vain lettua. Joten tässä teillekin kaksi lettureseptiä, olkaa hyvät!
Synnytyskertomuksia: hätäsektio
Kun olin saanut ensimmäisen lapseni, huomasin, että mihin tahansa meninkin, alkoi spontaani synnytyskokemusten kertominen äitien kanssa. Minusta se oli ja on edelleen kiehtovaa. En tiedä, voiko sanoa näin vailla muttia ja poikkeuksia, mutta ainakin jollain tasolla synnytyskertomukset yhdistävät synnyttäneitä naisia, iästä ja synnytystavasta riippumatta.
En aiemmin ajatellut kirjoittaa julkista synnytyskertomusta – varsinkin kun ensimmäinen synnytykseni oli aika tavanomainen. Mutta jälkimmäinen synnytykseni ei ollut tavanomainen ja siitä on aiheutunut minulle tiettyjä pulmia. Päätin siis kirjoittaa kokemuksiani hätäsektiosta.
Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa vain palautumisesta, mutta sitä oli vaikea kirjoittaa ilman kuvausta hätäsektiosta. Kuten tavallista, teksti alkoi venyä. Teksti on siis jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on kuvaus hätäsektiosta. Toisen osan palautumisesta kirjoitan ja julkaisen myöhemmin. Jos joku hätäsektion kokenut eksyy tälle sivulle, niin löytää kenties vertaistukea ja toivottavasti palautumistekstistä tietoa.
Blogin päivitys
Kaksi, kolme vuotta meni – hupsista vain! Ehdin kasvattaa yhtä lasta, tehdä vuoden lisää töitä ja saada toisen lapsen.
Paljon olisi kirjoitettavaa ja siihen ihan liian vähän aikaa. Elämä kotiäitinä (identiteetti, jota on muuten hankala itseensä liittää – en ole ”kotiäiti”, olen vain nyt kotona hoitamassa lapsia ja äiti) on kiireistä ja sekavaa, täynnä tunteita, univajetta, riittämättömyyttä, onnea, iloa ja hassuttelua, jatkuvaa kaiken pesemistä, tiskaamista, kuivaamista, ostamista, ruoan laittamista. Omista lapsistaan ja itsestään oppii koko ajan uutta.
Mutta lapsi nro 2 on onneksemme parempi nukkuja ja niinpä teen äitiyslomani aikana teologian opintoja. Osa kirjoitusajatuksista liittyy myös näihin kiinnostaviin opintoihin.
Koetan nostaa tämän blogin taas esille, että muistaisin kirjoittaa. Valitettavasti blogin sähköpostiosoite on harvoin käyttämässäni varaosoitteessa, enkä saa osoitetta muutettua. Mutta ehkä tämä luonnistuu siitä huolimatta
Vauvasarja
Ajattelin julkaista pienen kirjoitussarjan “klassisista” vanhemmuus-, äitiys- ja vauva-aiheista. Tämä olkoon oma kontribuutioni alati kasvavaan vanhemmuusblogistaniaan. Itselleni tämä on jälleen yritys jäsentää omia kokemuksiani. Ja jos joku löytää tätä kautta tietoa, vertaistukea, hupia tai mitä tahansa, niin hieno juttu!
Jatkoa seuraa
Tervehdys, hiljaiselo!
Pitkän jahkailun jälkeen päätin, että en hylkää vähän käytössä ollutta blogiani, sillä aina välillä iskee kirjoittamisen tarve.
Minä olen laiska ajattelija, ja tällaiselle laiskalle ajattelijalle on tärkeää puhua, kirjoittaa ja lukea. Kirjoittaminen pakottaa ajattelemaan vähän tarkemmin, vähän selkeämmin.
Tällä blogilla on ollut lähinnä tsemppaustarkoitus. Ensin piti vääntää gradu lyhyessä ajassa. Sitten tarkoitus oli kirjata ylös ajatuksiani opettajuudesta. Gradu tuli todellakin väännettyä, mutta opettajuudesta en kirjoittanut kovin syvällisesti. Syy on selvä. Töitä oli niin paljon, että kun samalla tein vielä viimeisiä opintoja, olivat ekat työvuodet todella kiireisiä. Selvittelin ajatuksiani lähinnä suullisesti puolisolle, muun ajan tein töitä tai koetin huolehtia fyysisestä kunnosta.
Nyt kiire on taas hieman erilaista. Tuli nimittäin vauva.
Positiivinen asenne
VIHAAN ”positiivista asennetta”. Sitä, että sellainen pitäisi aina olla. Positiivista asennetta toitotetaan typerällä lammasmaisella katseella aina kun halutaan sanoa, että on parempi olla hiljaa ja tyytyväinen siihen mitä on. Tai esittää se toinen ilmeinen viesti: marisijalla on paskainen loppu, ja sinä saatat olla juuri se, joka katkeroituu.
”Positiivisessa asenteessa” on jotain tosi alistavaa.
Mutta.
Punajuurta ja foccacciaa
Punajuuri herättää jonkin verran kielteisiä tuntemuksia. Raakana – en varmasti syö. Keitettyjä punajuuria olen oppinut vasta aikuisena syömään, ja ne ovat välillä ihan kiva lisä, mutta… niiden määrällä on selkeä raja. Lisäksi punajuuri on jotenkin aika tujua, ei voi syödä paljoa.
Mutta se on tosi kaunis kasvis. Ja terveellinen! Mm. tämä ravitsemustieteilijän sivusto kertoi jo useampi vuosi sitten alustavista kiinnostavista tutkimustuloksista punajuuren vaikutuksista kestävyysurheiluun. Viime vuonna on myös ilmestynyt punajuuri-keittokirja! Pitäisiköhän lainata.
Muistiinpanot – to do or not to do
En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella muistiinpanoista. Oppilaat ovat kovasti tottuneita niiden tekemiseen ja opettajalle se on suht helppo tapa edetä asioissa. Pakko kuitenkin myöntää, että välillä tuntuu jopa pöljältä, kun oppilaat niin kiltisti tekevät perässä valmiit muistiinpanot. Siis valmiit muistiinpanot. Kirjoittavat ne perässä. Omiin vihkoihin.
Mitä järkeä tällaisessa kopioinnissa on? Me tiedämme, että kopioimalla oppii kyllä joitain asioita (mallioppiminen), mutta ei ihan hirveän mielekkäästi reaaliaineita.
sivuhuone 