Kirjapohdintaa: Martti Suosalo ja Iida Hirvosen Radalla

Seuraa hieman sekalaista kirjapohdintaa Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä ja Iida Hirvosen Radalla -teoksista. Ne olivat molemmat ajatuksia herättäviä teoksia. Olen tähän tekstiin koonnut erityisesti Suosalon elämäkerrasta heränneitä ajatuksia. 

***

Johanna Venhon kirjoittama ja Suosalon itsensä lukema kirja on kiehtova kirja näyttelijän elämästä ja näyttelijyydestä. Suosalo kuvaa näyttelijän ammattia tarkasti ja tavalla, josta alaa täysin ymmärtämätönkin saa paljon irti. Kirjan perusteella Suosalosta tulee kuva mutkattomana ihmisenä, joka tarkkailee maailmaa ja ihmistä lempeän humoristisesti, toisaalta hieman ulkopuolisena ja hämmentyneenäkin. Suosalon sisäinen palo oman näyttelijäntyön kehittämiseen ja siihen liittyvä työnteon tinkimättömyys ovat asioita, joita ei voi kuin ihailla. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia herättäviä kohtia ja tein poikkeuksellisen paljon merkintöjä kirjaan kuuntelemisen aikana. 

Elämäkerrat kertovat elämänpoluista. Miten päähenkilö päätyi sinne minne päätyi? Miksi hän teki ne valinnat, jotka teki?

Meidän yhteiskunnassamme ihmisen ideaalina tuntuu olevan määrätietoinen oman elämänsä sankari, joka opiskelee suunnitelmallisesti ja ammatti mielessään, etenee uralla, pyrkii vaurastumaan ja jonka elämää kehystävät erilaiset projektit, joissa on tavoitteita ja mittareita. Tällainen kuvasto tuppaa vähän ahdistamaan, jos oma elämä ei vastaa lähimainkaan sitä. Ainakaan omani ei vastaa. 

Suosalon reflektointi itsestään ja omasta elämänpolustaan saa hymyilemään hyväntahtoista hymyä. Suosalo on menestynyt ja arvostettu näyttelijä, mutta hänellä ei ole tarvetta nähdä itseään menestyjänä tai päämäärätietoisena Yksilönä. Päinvastoin, hän kuvailee joutilaisuutta, korostaa sattumaa ja ajautumista, ja kaikkein kiinnostavinta: oman tahdon puutetta. Hän sanoo: “luotan siihen, että minua viedään tässä maailmassa, kuka sitten viekin ja auttaa, mutta tähän uskoon ja luottamukseen minä nojaan. […] Toppuuttelen siis tahtoani. Se ei ole pelkoa. En pelkää epäonnistuvani. Mutta olen tahdoton olento – suostun – ja se on auttanut minua kaikessa, työssä ja muussa elämässä.” Suosalo on eräänlainen ajelehtija, joka aktiivisesti heittäytyy virran vietäväksi, ui aaltojen ja suvantojen myötäisesti. 

***

Hyvän kirjan merkki oli varmaan sekin, että kirjan näyttelijäntyötä koskevat kohdat herättivät miettimään omaakin ammattia, opettajuutta, ja näyttelijän ja opettajan töiden samuuksia. Samuus ei ole se, että opettaja olisi ikään kuin näyttelijä yleisön edessä, sitä hän ei ole. (Jotkut ehkä kuvittelevat niin, ja joskus on sellainen olo, että pitäisi olla – mutta ainakin minä olen aina ollut surkea esiintyjä.) Opettaja on kuitenkin ryhmän vetäjä, hahmo, jonka tehtävä on auttaa ryhmää paneutumaan tietyksi ajaksi tiettyyn tehtävään. Luokkahuoneessa opiskelu on monen ihmisen yhteistyön prosessi. Jos opiskelijat eivät ole ollenkaan messissä, se on raskasta ja vaatii enemmän hikeä ja tunnetyötä. Ja jos opettaja ei ole messissä, kukaan ei ole messissä. Ja jos opiskelijat ja opettajat eivät ole toistensa puolella, tilanne on tosi huono. Näin Suosalo sanoo esityksen katsomisesta:

“Ensimmäiseksi hän [Jouko Turkka] opetti meille myös, miten esitystä pitää katsoa. Ei saa katsoa taaksepäin nojautuneena arvioiva ilme naamalla vaan eteenpäin kumartuneena, kädet polviin nojaten, etukenossa. Aina pitää olla esiintyjän puolella, aina –  oli esitys omasta mielestä millainen tahansa. Meillä ei ole oikeutta mennä katsomoon halveksimaan esiintyjää, joka tulee lavalle ja panee itsensä likoon, Turkka opetti. Ja katsoja on myös osa teatteria. Se, millainen katsoja on, vaikuttaa esitykseen.

Aina esiintyjän puolella. Tämä on olennaista. Esiintyjä vaistoaa ja näkee yleisön. Intensiteetti voi laskea, jos huomaa, että yleisö ei ole mukana.”

Tietenkään teatteri ei ole sama asia kuin luokkahuone. Opettajuuteen esimerkiksi liittyy auktoriteettiasema ja hierarkiaeroja, jotka tekevät luokkatilanteesta kompleksisemman. Mutta ajatus siitä, että kenen puolella on, on minusta tärkeä ja ajattelemisen arvoinen. 

Vaikka ei muuten pitäisi äänikirjoista, tämä kirja kannattaa kuunnella. Martti Suosalo lukee itse kirjan minä-muodossa kirjoitetut osuudet ja hän on aivan loistava lukija – ja loistava koomikko. 

Nauroin monta kertaa ääneen omassa hiljaisessa kuuntelutodellisuudessani. Erityisen hillittömiä ovat kohdat, joissa Suosalo imitoi Jouko Turkkaa, joka toimi Suosalon aikana Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina. Turkan sinänsä järkyttävät metodit ja kommentit ovat mielipuolisen hauskoja Suosalon lukemana. Kirjasta itse luettuna kommenttien ja tilanteiden absurdius ei avaudu, sillä äänenkäyttö tuo Turkan persoonan ja sanat eloon. Suosalon lukemana… voi sentään. Kuuntelin ja nauroin jotkin kohdat useampaan kertaan.

Muutenkin Suosalon kommentit Turkasta, hänen opetusmetodeistaan ja häneltä saaduista opeista ovat todella kiinnostavia. Suomessakin käyty keskustelu (mies-)ohjaajien käyttämästä vallasta on ollut ja on edelleen tarpeellista, ja viimeisimmät keskustelut ovat kehkeytyneet me too -liikkeen myötä. Suosalo käsittelee Turkan opetusta mielestäni rehellisesti ja liikaa selittelemättä omasta näkökulmastaan. Suosalo ei koe traumatisoituneensa Turkan toiminnasta, vaan koki saaneensa poikkeuksellisesta (visionäärisestä? mielivaltaisesta?) opetuksesta myös paljon. Turkan opetukset tulivat osaksi häntä, mutta eivät ole määrittäneet häntä näyttelijänä, sillä ihminen oppii ja muuttuu aina siirtyessään uuteen paikkaan ja uusien ihmisten pariin. Siitä huolimatta Turkan vainoava katse ja julma kriittisyys ovat seuranneet Suosaloa, ikään kuin freudilaisena superegon sisäisenä äänenä. Vaikka Suosalo tuomitsee Turkan kyseenalaistamattoman vallankäytön, hän antaa myös arvoa entiselle opettajalleen: 

“HUUMORI EI OLE PILKKAA, VAAN MYÖTÄTUNTOA, sen opin Turkalta. Myötätuntoa sitäkin kohtaan, miten ihminen on puutteellinen, liikuttava, erehtyvä, keskeneräinen, mokaileva. Ilkeys puuttui Turkasta kokonaan, vaikka ihmisten puheista voisi luulla, että hän oli sadisti tai ilkeä ihminen. Ei hän ollut, ei lainkaan. Hän oli vain tinkimätön päämäärässään, ja se tuotti kaikenlaista lieveilmiötä.”

Jäin miettimään, olisiko Suosalon pitänyt tuomita Turkkaa kirjassa vielä enemmän, traumatisoihan Turkka lukuisia näyttelijöitä tavalla, jota ei voi hyväksyä. Mutta tuomitseminen on helppoa, etenkin jälkikäteen. Vaikeampaa on eritellä hyvää ja huonoa, arvokasta ja järjetöntä. Juuri Turkan tärkeiden opetusten kuvailu kirjassa oli mielestäni ansiokasta ja kiehtovaa. 

***

Kirjassa erityisen hienoja kohtia ovat lapsuuden ja teini-iän kuvaukset. Yksityisen lapsuuden kuvauksissa tavoitetaan kirjassa jotain tosi universaalia lapsuusajasta ja silloin tehtyjen havaintojen ja koettujen kokemusten erityisyydestä. Samoin nuoruutta kuvatessaan Suosalo tekee teräviä havaintoja, sellaisia, jotka saavat itsellekin pakahduttavan tunteen, kun muistelee sitä jotain olemista, joka oli, ja jota ei enää ole. 

Minä muistelen ja kaipaan erityisesti omasta nuoruudestani ajattomuutta; sitä, että saatoin, ja siis pystyin, vaikkapa makoilemaan omassa huoneessa sängyllä ja keskittyä tuntikausia johonkin mihin ikinä. Tällaisesta olemisesta Suosalokin puhuu.

“Vietin enemmän aikaa yksin vinttikamarissani. Vanhemmat vähän ihmettelivät mitä haudon, kun en mitään kellekään puhunut. Itse olin kyllä hämmentynyt, mutten erityisen ahdistunut, enkä hautonut mitään kummempaa, makoilin vain ja annoin aivojeni kehittyä. Minun piti saada vain olla, miettiä omiani ja kuunnella musiikkia. Jokin oli muuttumassa minussa itsessäni ja vaati tilaa. Elin haaveiliun maailmassa, hekumoin itsesäälissä ja romanttisissa haaveissa. […] Onneksi vanhemmat antoivat minun olla rauhassa eivätkä ruvenneet tunkemaan huoneeseeni kyselemään, mikä minulla on. Ei minulla mikään ollut.” 

Suosalo myös kuvaa, miten hänellä oli tapana lähteä kävelemään perjantaisin kylille yksinään. Mietin kuunnellessa, miten ihmeellistä sellainen on. Että lähtee jonnekin ihmisten ilmoille yksin, ilman sen kummempia odotuksia, ja joskus voi tavata jonkun ja joskus ei. Että kukaan ei soittele, että ei itse selaa uutisia, että ei voi nähdä somesta, missä joku on, ja että tällainen on arkista.

Lapsuusajan keppostelusta Suosalon luokkakaveri Timo Kuhlman kirjoittaa surullisen, mutta todennäköisesti oikean havainnon:

“Kun ajattelen kepposia, joita kouluaikana keksimme, tuntuu siltä, että sellaista enää nuorilla ole. Iloisuus oli meille päivittäistä. Jos jotkut joutuivat jäynän kohteiksi – heidän maitoonsa laitettiin suolaa, reppuun sujautettiin herätyskello tai huppuun karamelleja – ei kepposen kohde ollut siitä yleensä moksiskaan, saattoi jopa kehua kepposta hyväksi. En muista, että kukaan olisi loukkaantunut. Eikä ketään mitenkään nimitelty. Pienen jäynän uhri valikoitui usein sattumalta eli on vain väärässä paikassa väärään aikaan. 

Tällainen keppostelu tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Olen itse opettaja ja minusta tuntuu, että nuorten elämä on nykyisin enemmän tosikkomaista suorittamista. Spontaania iloa on vähemmän.” 

Tässä kohtaa ajattelen myös kohtaamiani nuoria viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Korona on vaikuttanut ilmiselvästi nuorten käytökseen, mutta se pelkästään ei selitä muutoksia, joita aistin. Nuoret heittäytyvät nykyään vähemmän, laskelmoivat enemmän.

Omien lapsien kohdalla huomaa, miten lapsuus on muuttunut tietyissä asioissa kolmessakymmenessä vuodessa. Minä en lapsena tehnyt mitään pahaa tai vaarallista, mutta olin jollain lailla vapaampi. Tuolloin oli normaalia juosta alle kouluikäisenä pitkin metsiä, touhuta naapuruston eri ikäisten lasten kanssa siellä täällä, mitä nyt keksittiin. Muistan olleeni alakouluikäisenä auton lavalla kyydissä, kun naapurin alaikäiset lapset ajelivat tällä autolla pellolla. Sen sijaan nyt kouluun lähtevä lapseni ei ole ikinä yksin pihalla. Se ei ole ainoastaan meidän aikuisten toiminnan seurausta, sillä toivoisin lapseni leikkivän pihalla itsekseen. Mutta tilanne nyt vain on tämä. Kavereita on eskarissa ja heitä tavataan sovitusti (“leikkitreffit”), eikä pihalla juuri törmää tuntemattomiin lapsiin. Vaikka en haluaisi olla helikopterivanhempi, tämä aika tekee minusta sellaisen. Ja se on jotenkin surullista. 

***

Kirjassa oli paljon muutakin kiinnostavaa, kuten hikisten teatterikokemusten kuvailu, kriitikoiden (Jukka Kajava) merkitys näyttelijöille ja esityksille, näyttelijätyön ja teatterimaailman muutokset ja nykyajan teatterimaailman pohtiminen, eri produktioiden kuvailu, lastenkasvatusmetodit…  

Ja sitten erityisen kiinnostava teema kirjassa on työnteko. Tästä aiheesta pitää kertoa kahden muunkin kirjan avulla.

Hyvä elämäkerta kertoo luonnollisesti henkilön elämästä ja persoonallisuudesta, mutta hyvä kirja piirtää myös kiinnostavaa ajankuvaa. Ja lisäksi elämäkerrat saavat miettimään näiden kahden yhteyttä: millaista toimijuutta eri aikakaudet ja niiden kulttuurinen ilmapiiri luovat? 

Kuuntelin samaan syssyyn Suosalon ohella Kaari Utrion elämäkerran ja Iida Hirvosen Radalla, joka siis ei tietenkään ole elämäkerta eikä autofiktiota, vaan kaunokirjallinen romaani. Näiden kolmen teoksen myötä jäin miettimään tätä kysymystä toimijuudesta. Kaari Utrio ja Martti Suosalo ovat taiteilijoita, mutta molemmissa teoksissa työllä on iso merkitys.

Kaari Utrio on ollut tunnetusti jäätävä työmyyrä. Hän on julkaissut aivan järkyttävän paljon, ja elämäkerta kertoo tästä tuotteliaisuudesta. Eikä Kaari Utrio ole ainoastaan kirjoittanut teoksia paljon, vaan hän teki aina säntillistä ja perehtynyttä taustatyötä, minkä lisäksi hän kävi laajamittaista kirjeenvaihtoa kiinnostuneiden lukijoiden kanssa sekä toimi julkisena keskustelijana monenlaisissa kirja- ja kulttuuritapahtumissa vuodesta toiseen. Kaari Utriolle kirjoittaminen oli intohimo, mutta se oli myös todellista työtä, sellaista perse ruvella ja otsa hiessä -työtä.

Myös Suosalo kuvaa, että hän on aina halunnut tehdä asiat hyvin. Suosalo tarvitsee joutenoloa, eikä ole samanlainen puskutraktori kuin Utrio. Mutta jos hän saa jonkin työn ja tehtävän, hän paneutuu siihen pieteetillä, opetellen asian läpikotaisin ja keskittyen. Keskittyminen tehtävään tekee asioista mielekkäitä, mutta hyvin tekeminen on myös kunnia-asia. On hienoa osata jokin taito, mikä tahansa taito, läpikotaisin. Yhtenä esimerkkinä Suosalo kertoo pitsan paistamisen. Nuorena Suosallo oli kesätöissä pitsanpaistajana ja opetteli paistamisen tekniikan liikeratoineen siten, että sitä ei ajatellut, vaan niin että se tuli kehosta. Myöhemmin hän pystyi käyttämään tätä(kin) kokemusta roolisuoritustensa rakennusmateriaalina, mutta se ei ollut syy opetella pitsan paistaminen (ei hän tiennyt silloin ryhtyvänsä näyttelijäksi). Oleellista oli se, että taidon saavuttaminen itsessään oli hänelle tärkeää.

Mietin näitä kahta työnteon tyyliä oikeastaan tarkemmin siinä hetkessä, kun kuuntelin Hirvosen mainiota teosta. Sekin on muuten sopiva juuri kuunneltavaksi. Kirja on lumoava ja pyörremäinen tajunnanvirta ja kuunneltuna sen fragmentaarisuus muodostuu soljuvasti ikään kuin omiksi ajatuksiksi. Tapahtumat ja tilanteet hyppivät asiasta toiseen, mutta silti niissä on jokin logiikka. 

Hirvosen kirjan kertoja elää aivan erilaisessa maailmassa kuin missä Utrio ja Suosalo ovat eläneet lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hirvosen kuvaama maailma on kuin pudotus johonkin kummalliseen hyperaktiiviseen, hieman epätodellisesti nykivään todellisuuteen Utrion ja Suosalon rauhallisesta ja jäsentyneestä maailmasta. Siellä kaikella on oma paikkansa. Hirvosen kuvaama maailma on kapitalistisen karnevalismin, ilmastonmuutoksen lopunajan, aina tarjolla olevien psykedeelien, ajan ja lineaaristen tarinoiden puuttumisen maailma. Siellä ei ole mitään “paikkaa” eikä yhtenäistä kertomusta. Se ei ole yltäkylläisyyden maailma, vaan täyteen ahdettu maailma, jossa pitää tehdä merkityksettömiä, mutta loputtomia valintoja. (Minkä kuvan valitsen näistä 40 ottamastani selfiestä laittaakseni sen somen kuvapalveluun, johon suhtaudun samalla kyynisen ironisesti, mutta kuitenkin etsien sieltä inhimillisiä merkityksiä pienimmistäkin teoista ja tapahtumista? Mitä väliä tällä on? Ei yhtään mitään ja silti elämä valuu tällaisiin typeriin asioihin.) 

Arkea on mielenterveyshäiriöt, joita ei voi pitää edes enää häiriöinä, ja miten kukaan voisi tosissaan puhua “urasta” tai “menestyksestä”, kun kokemus koko olemassaolosta on huijarius ja irrallisuus. Millaista toimijuutta siis luo tällainen Hirvosen kuvaama todellisuus?

Hirvonen kuvaa työtä esimerkiksi seuraavasti. Yksittäinen ote ei täysin tavoita kirjan tunnelmaa, mutta antaa osviittaa:

“En usko, että vakituinen työpaikka on ihmiselle hyväksi. Kaikki joiden tiedän käyvän töissä, voivat huonosti. He kärsivät selkävaivoista, unettomuudesta ja mielenterveysongelmista, jopa aivoverenkierron häiriöistä. Työnantajat eivät välitä työntekijöistään eivätkä työntekijät työpaikoistaan. Kukaan ei enää arvosta mitään tarpeeksi. Ehkä heillä ei ole siihen varaa, tai vaikka onkin, välinpitämättömyydestä on tullut tapa, koska kukaan ei enää usko mihinkään. Kaikki voitaisiin vaan räjäyttää.

Mutta ehkä minulla on vain asenneongelma ja olen turhaan huolissani…

[…]

Aloin joka tapauksessa syödä masennuslääkkeitä: minun oli saatava elämä järjestykseen. En tiedä olinko “masentunut”, mutta en jaksanut tehdä oikein mitään ja olin myöskin taas alkanut ajatella, että menneisyys oli sarja epäonnistumisia eikä mikään tulisi koskaan järjestymään. Aina, kun ihmiset kysyivät minulta “unelmista”, vastasin hämmentyneenä, ettei minulla oikeastaan ole sellaisia, ja siten he näyttivät huolestuneilta ja menivät hiljaisiksi. Niin pitkälle kuin muistan, olen aina vain yrittänyt saada hommat tehtyä ja selviytyä tästä päivästä tai seuraavasta.”

En ajattele, että Suosalon ja Utrion kuvaamat työteon mallit olisivat katoavaa kansanperinnettä tai edes poikkeuksia. Työ ja sen luoma mielekkyys ovat edelleen tärkeitä asioita monille. Mutta Hirvosen kirja luo kiinnostavan kontrastin näille elämäntarinoille, jotka tapahtuvat samaan aikaan lähellä mutta silti avaruuksien etäisyyksissä.

Kun Suosalo moralisoi ihmisiä, jotka tekevät työtään laiskasti ja perehtymättömästi esimerkiksi ravintolassa (se onkin niitä harvoja kohtia, jossa Suosalo jotain moralisoi), hän ei ehkä näekään oman aikakautensa ulkopuolelle. Nuori työntekijä saattaa esittää nykyään täysin perustellusti sen kysymyksen, että miksi ihmeessä panostaisin työhön. Asioita pitää nykyään arvioida “hyödyn” kautta, mutta saattaa paljastua, että “hyöty” ei teekään elämästä elämisen arvoista. Tämä on myös motivaation paradoksi. Mitä enemmän ihmisiä ohjataan hyötymään ja maksimoimaan, sitä vähemmän meitä itse asiassa kiinnostaa. Ulkoiset pakot toimivat hetkellisesti, mutta isoissa asioissa ne tappavat luovuuden, innon, optimismin ja autonomian. 

Hirvosen kirja on tietysti fiktiota ja siinä mielessä vertailu elämäkertojen ja fiktion välillä ei ehkä ole aivan perusteltua. Mutta kyllä fiktion keinoilla nykyajasta saa kiinni. Hirvosen ikäpolven edustajana näiden kahden kirjan todellisuudet saavatkin mietteliääksi. Ja miettiessäni kaikkia näitä erilaisia maailmoja koen jonkinlaista haikeutta. 

***

Tällaisena teatteria todella huonosti tuntevana ihmisenä tein Suosalon elämäkerran myötä pyhän lupauksen ja päätin mennä käymään teatterissa. Ja muille: lukekaa elämäkerta ja Hirvosen teos!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s