Sijoitan, siis olen?

Olen tänä syksynä lukenut, miettinyt ja keskustellut eri ihmisten kanssa sijoittamisesta ja vastuullisesta sijoittamisesta. Käymieni keskustelujen myötä olen alkanut ihmetellä sitä, miksi olen törmännyt niin vähän kriittisiin näkökulmiin sijoittamisesta.

Tässä yksi sellainen. Individualististen rikastumistarinoiden sijaan kaipaisin laajempaa keskustelua sijoittamisen merkityksestä yhteiskuntapolitiikkaamme. Kyseenalaistan itse myös sen ihmiskuvan, joka sijoittamiskeskusteluissa vallitsee. Sijoittamiskeskustelua käydään lähinnä vauraiden ihmisten näkökulmasta ja sitä lävistää ylipäätään ajatus, että yksilöiden vaurastuminen on mielekäs tavoite.

***

Sijoituskeskustelun ongelmia

Sijoittamista koskevalta vaikuttamiselta on vaikea nykyään välttyä.

Hesarin suuri mainos kannustaa minua sijoittamaan syöpätutkimusta tekevään yritykseen. Pankki ehdottelee erilaisia rahastoja. Äänikirjasovellus vinkkaa kirjasta, joka kertoo sijoittamalla rikastuneiden naisten tarinoita, ja vaikka skippaan sen, Hesari ja muu media pitää huolen siitä, että saan kuulla tarinoita sijoittamisen ja rikastumisesta. Sijoittamista opetetaan eri kursseilla, siihen kannustetaan, ja sitä mainostetaan suoraan ja epäsuoraan. Medioissa katsellaan ylöspäin asuntosijoittajia, jotka taikovat murjuista luksusasuntoja. Ja ihastellaan vapaa-aikaansa panostavia ihmisiä, jotka ovat voineet lopettaa työnteon sijoittamisellaan. Heillä vasta on elämänarvot kohdillaan – kukapa nyt työnarkomaani haluaisi olla!

Sen sijaan kriittisiä huomioita pitää etsimällä etsiä. Tämä on outoa sikäli, että uskon monen muunkin minun lisäksi suhtautuvan sijoittamiseen vähintään jonkinlaisella kysymysmerkillä. Miksi kaikkien pitäisi sijoittaa? Mitä sijoittamisessa itse asiassa tehdään? Mitä eettisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia sijoittamisessa on? Millaisia yhteiskuntaa ja ihmistä koskevia taustaoletuksia sijoittamista ihaileva keskustelu pitää sisällään?

***

Sijoittamista koskevan keskustelun uutisoinnin häiritsevä piirre nähdäkseni on se, että se on lähtökohtaisesti välineellistä. Sijoittamista lähestytään ikään kuin kaikki olisivat kiinnostuneita siitä kysymyksestä, mihin juuri nyt kannattaa sijoittaa. Puhutaan numeroista, pörssikurssien nousuista ja laskuista, kannattavista ja ei-kannattavista sijoituspäätöksistä.

Tällainen teknokraattinen lähestymistapa jättää vähän tilaa kriittiselle ajattelulle.

Toinen ongelma on se, että sijoittamisesta puhutaan tyypillisesti tarinallisesti ja yksilöiden kokemuksia kuvaillen. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Julia Thurénin teos “Kaikki rahasta – Näin säästin vuodessa kymppitonnin” vyöryttää lukijan eteen sekä Thurénin oman tarinan että lukuisten muiden ihmisten tarinat ja kokemukset rahankäytöstä.

Tarinoilla on toki voimaa ja monet tarinat ovat tärkeitä ja ansiokkaita. Tarinoiden käyttö voi kuitenkin olla myös ongelmallista, etenkin tietokirjassa. Tarinamuoto sekoittaa keskenään erilaiset tiedon lajit: mielipiteen, kokemuksen, tutkitun tosiasian ja poliittisen väitteen. Jos sijoittamisesta puhutaan yhtäältä tarinoiden kautta ja toisaalta pelkkänä “teknisenä suoritteena”, keskustelusta katoaa paljon. Meidän ajankuvamme on relativismi, se, että “koettuja todellisuuksia” on loputtomasti. Mielipide, kokemus ja tutkittu tieto nähdään helposti yhtä arvokkaiksi, eikä ideologisia väitteitä tunnisteta niiden keskeltä.

Suurin ongelma on kuitenkin keskustelun näkökulman individualismi. Tämä ilmenee monella tavalla, mutta selkeimmillään siinä, miten keskustelussa nostetaan esiin yksilösijoittajia. Laajemmin kyse on siitä, että sijoittaminen on kertomuksena osa yhteiskunnan epäpolitisoitumista. Sijoittaminen korvaa yhteiskuntapolitiikan, kun jokaisen tulee yksin huolehtia omasta tulevaisuudestaan – sijoittamalla. Huomionarvoista myös on, että yksilöllistä sijoittamista pidetään hyvänä, mutta julkisista ja sosiaalisista sijoituksista ei juuri puhuta.

Lukiessani kyseistä edellä mainittua Julia Thurénin kirjaa törmäsin ajatukseen, jota en ollut aiemmin hoksannut. Thurénin kirja on taloudenpidon opas (siis säästämisen, rahankäytön järkevyyden, velkaongelmien selvittämisen opas), mutta suuri osa kirjaa käsitteli, minulle yllättäen, juuri sijoittamista. Itse asiassa säästäminen paljastui sivuseikaksi, vain ensimmäiseksi askeleeksi kohti tärkeämpää taloudenpidon tehtävää – sijoittamista.

Hämmennykseni koski sitä, että milloin yksilöllisestä sijoittamisesta tuli henkilökohtaisen taloudenpidon osa-alue? Milloin sijoittamisesta tuli sellainen asia, jota jokaisen pitäisi osata ja haluta tehdä? Tiedän, että minun pitää osata käyttää omia varojani jotenkin järkevästi, mutta miksi minun pitäisi osata sijoittaa?

Tämä lähtökohta häiritsee minua.

Kun ajattelemme sijoittamisen “jokamiehen velvollisuudeksi”, “jokanaisen unelmaksi” tai “arkiseksi rutiiniksi”, silloin sijoittamisesta siivotaan moraaliset, yhteiskunnalliset ja aatteelliset kysymykset pois, ikään kuin niitä ei siihen liittyisi.

Tällaisessa keskustelussa sijoittaminen nähdään kuin lenkillä käyntinä. Yksinkertaista, hyödyllistä, ei haittaa ketään, mutta hyödyttää sekä lenkkeilijää itseään että kansanterveyttä. Win-win.

Sijoittaminen on tietysti ollut aiemminkin yksityisten ihmisten harjoittamaa taloudenpitoa. Nyt käytävissä keskusteluissa on kuitenkin ollut mielestäni uusi klangi. Siihen on tarttunut hypetyksen, hyvän elämän ja yllättäen myös etiikan aura. Se on kuin rakastuneen julistusta siihen, että sijoittamisessa ei ole mitään ongelmaa. Viesti on: “me kaikki voidaan rikastua!” “rikastuminen on tärkeää!” “tule onnellisemmaksi sijoittamalla!” ja vielä tämä uusin vastuullisen sijoittamisen viesti: “sijoittamalla parannat maailmaa!”

Moraalin kannalta tällainen keskustelutapa on kiinnostava. Siinä moraali pelkistyy vastuullisuusvalinnoiksi sijoitusvaihtoehtojen välillä. Toisaalta vaurastuminen sinänsä nähdään hyveellisenä toimintana.

***

Kriittinen silmäys sijoittamispuheeseen

Mitä yhteiskunnallisia ongelmia sijoittamisessa sitten voi olla?

Ensiksi pitää tietysti miettiä, mitä sijoittaminen siis tarkoittaa. Mitä sijoittamalla tehdään?

Sijoittamisessa laitetaan rahaa pörssiyritykseen. Kun yritys kasvaa ja menestyy, sijoittaja saa osinkoina itselleen firman voitosta osan. Tämä kuulostaa loistavalta, ja tietysti sitä onkin – sillä todellakin saat osinkoja. Se myös kuulostaa helposti siltä, että saat “ilmaista rahaa”. Sijoittaessa rahasi eivät myöskään “makaa pankkitilillä” (paheksuttavaa laiskuutta), vaan niistä syntyy uutta vaurautta ilman, että sinun tarvitsee tehdä asialle mitään (paitsi ottaa riski). Thurénin kirjassakin toistetaan monta kertaa sitä, että sijoittaminen tarkoittaa oikeastaan älyttömän helppoa rahaa. Ja jos pelkää riskinottoa, kannattaa sijoittaa luotettaviin yrityksiin, joiden voi uskoa kasvavan jatkossakin.

Yritysten toimintalogiikan perusperiaate on voittoperiaate. Pörssiin listattujen yritysten tavoitteena on kasvattaa voittoa, eli tuottaa lisäarvoa omistajilleen. Lisäarvoa saadaan esimerkiksi siten, että tuotteita myydään kalliimmalla kuin tuotantokustannukset ovat. Työntekijöille maksetaan palkkana osa, muiden tuotantopanosten myyjille osa, velanhoitokuluihin osa, ja yritys ottaa lisäarvon, josta mahdollisesti osan sijoittaa tuotantonsa kehittämiseen, ja osan ottaa varallisuutena omistajille. Tällä hetkellä pörssiyrityksiä, jotka eivät toimisi voittoperiaatteella, ei käsittääkseni ole olemassa.

Yrityksiä on toki monenlaisia ja varallisuutta firmalle tulee monilla tavoilla. Ihmiset saattavat maksaa ylimääräistä vaikkapa brändistä. Mutta laajamittaisesti eikä pelkästään historiallisia vaan ajankohtaisiakin esimerkkejä tutkailemalla on ilmiselvää, että voittojen tavoittelu edellyttää pyrkimystä minimoida tuotantokustannuksia. Niitä voi minimoida järkevillä, tai ei-niin-huonoilla tavoilla, mutta myös vaikkapa siten, että pyritään systemaattisesti alentamaan palkkakustannuksia, teetetään töitä lapsilla, kierretään ympäristösäädöksiä, ei noudateta yksityisyydensuojan sopimuksia tai oikeudenmukaisen kilpailun periaatteita ja niin edelleen… Lähtökohtaisesti yritykset eivät ole eettisiä toimijoita, vaan pyrkivät hankkimaan voittoa omistajilleen.

Tänä syksynä kiinnostavan esimerkin on tarjonnut se, miten Woltin listautumista pörssiin on julkisuudessa käsitelty. Kaksi tarinaa ovat kulkeneet sujuvasti rinnakkain: yrityksen johdon ja sijoittajien mieletön sankaritarina ja toisaalta Wolt-kuskien oikeuksien olemattomuus. Hyväksymme ongelmitta sen, että nämä kaksi todellisuutta vain ovat olemassa. Toiset voittavat aplodeerauksen säestämänä ja toiset rääpivät kokoon elämässään mitä pystyvät. Fine by us.

Ilmastokriisin kannalta ongelma on se, että voittoperiaatteen toteuttaminen tyypillisesti edellyttää kasvavaa luonnonvarojen kulutusta. Tavoitteena on saada ihmiset ostamaan ja kuluttamaan enemmän, ja mitä enemmän yritykset tuottavat ja myyvät, sitä enemmän hakataan metsää, louhitaan maata, roskataan meriä ja niin edelleen.

Julia Thurén on yksi niistä sijoittajista, jotka ehdottavat ratkaisuksi ongelmaan vastuullista sijoittamista. Vastuullinen sijoittaminen tarkoittaa sitä, että laittaa omat rahansa, joiden toivoo poikivan lisää rahaa, eettisesti toimiviin yritykseen. Thúren kirjoittaa itse sijoittavansa niihin yrityksiin, jotka edistävät ilmastonmuutoksen ratkaisemista, eivät käytä lapsityövoimaa ja niin edelleen.

Teoriassa kuulostaa hyvältä, että annan rahaa yritykselle, joka ratkaisee ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Kyllä minäkin haluan tukea tällaisia tavoitteita. Ja maailmahan tarvitsee tavaroita, ruokaa, vaatteita, liikennettä, joten rahat kannattaa sijoittaisivat vastuullisiin yrityksiin, eikö niin? Toimiiko tämä asia näin yksinkertaisesti?

Käsittääkseni Thurénin ajattelu merkitsee sitä, että vastuullisesti sijoittavat yksilöt voivat “kesyttää voittoperiaatteen” ja myös korvata vastuuttomat firmat vähitellen vastuullisilla. Ja silti sijoittajat voisivat saada sijoittamisesta samanlaiset (tai vähintään tyydyttävät) voitot.

Seuraavaksi nostan esiin muutamia ongelmia, joita vastuullisen sijoittamisen väitteisiin mielestäni liittyy.

Yksi. “On parempi kuluttaa vähemmän ja sijoittaa enemmän.”

Ajatus kulutuksen vähentämisestä ei ole uusi, mutta erityisesti tänä vuonna kuluttamisen kritiikki on noussut julkisessa keskustelussa esiin. Aiheesta on julkaistu tänä vuonna useampia teoksiakin. Kuluttamisesta on myös hyvä puhua, joskin oma kokemukseni on, että välillä julkinen kuluttamiskeskustelu on kuin oman napanöyhdän tutkimista mikroskoopilla.

Mutta kannattaisiko kuluttaminen siis kanavoida sijoittamiseen? Esimerkiksi Thurén kannustaa tähän, sillä ei ole kestävää ostaa mitään “turhaa paskaa”, kuten hän on lanseerannut motokseen. On hyvä tehdä harkittuja valintoja, kuluttaa vähemmän ja tietoisesti.

Vähemmän kuluttamista voi mielestäni pitää hyvänä tavoitteena. Minimalistiseen kuluttajuuteen liittyy kuitenkin paljon muita sosiologisia sääntöjä, joille saatetaan olla sokeita tai pitää niitä irrelevantteina. On parempi ostaa “designia” tai kallis vaate kerran vuodessa kuin huiskia rättikaupoissa rahvaan tapaan.

Mutta onko todella niin, että ylemmän keskiluokan elämäntapa on ekoteko?

”Sijoita kuluttamisen sijaan” -ajattelussa tuntuu unohtuvan kaikkein ilmeisin asia. Sijoittamisen tavoite on sijoittaa yrityksiin ja kannustaa NIITÄ tuottamaan enemmän. Jos henkilö sanoo, että “ostan vain yhden Marimekon paidan, koska en halua tukea liikakulutusta”, mutta samalla sijoittaa Marimekkoon, jotta saa rahaa, kun Marimekko myy 250 paitaa, niin mitä ihmettä? Tekeekö ihmisestä vastuullisemman se, että hän näyttää siistiltä sijoittajalta, jolla on kauniin yksinkertainen ja harkittu vaatekaappi? Jos näin on, niin esitän vastalauseen termin ”vastuullinen” käytöstä. Se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, vaan on muuttunut uuskieleksi, jolla nyt vain jäsennetään 2020-luvun kuluttajasubjektiutta.

Se, että ostaa henkilökohtaisesti vähän, on omasta mielestäni vähemmän tärkeää kuin se, millaisia yhteiskunnallisia valintoja henkilö tekee ja tukee.

Kaksi. “Etsitään vastuulliset yritykset.”

Ehkä Marimekko tai muu vaateliike ei olekaan sitten vastuullinen sijoitusvalinta? Onhan Marimekolla ollut muitakin ongelmia, eikä se ole sijoittunut esimerkiksi Eettin vastuullisuusluokitteluissa kovin korkealle. Mutta sijoittaja joutuu ikävään moraaliseen dilemmaan: Marimekkoa kehutaan turvalliseksi sijoituskohteeksi, sillä sen arvo todennäköisesti nousee jatkossakin. Kumman prioriteetin sijoittaja siis valitsee; turvallisen tuottokohteen vai koettaako hän sittenkin etsiä jonkun toisen yrityksen? Rahastojen kohdalla ongelma on vielä ilmeisempi. Rahastoissa on niputettuna useampia yrityksiä ja ihminen voi todennäköisesti tulla hulluksi etsiessään “juuri hänen arvoilleen sopivaa tuotetta”. Tällainen yksilöllisen valikoimisen toimintatapa kuvaa täydellisesti kuluttajakansalaisuutta. Todellisuuden pitää mukautua hänen ostovaatimuksiinsa! Hän haluaa ostaa juuri itsensä näköisen rahastotuotteen, koska kyse on itse asiassa hänen identiteetistään. Olenko sellainen ihminen, joka ostaa tupakkateollisuuden osakkeita? Vai sellainen ihminen, joka ostaa vihreää teknologiaa? Vai millainen ihminen minä olen?

On erittäin hyvä, että vastuullisuusarviointeja tehdään. On tärkeää voida esittää läpinäkyviä kriteerejä yritysten toiminnalle ja rankata niitä sen mukaisesti. Mutta samalla pidän epäuskottavana sitä, että sijoittajat voisivat itsestäänselvästi valikoida vastuulliset yritykset ei-vastuullisista. Samantyyppisen arvion kirjoitti vastikää HS Vision Alex af Heurlin kolumnissaan vastuullisuudesta sijoituskuplana.

Kolme. “Sijoittamalla vastuullisesti olet tekemässä parempaa maailmaa.”

Eräs Thurénin kirjassa esitelty argumentti vastuulliselle sijoittamiselle on se, että osakkeenomistaja voi vaikuttaa yrityksen päätöksiin. Hänen teoksessaan joku haastatelluista esittää esimerkin, että piensijoittaja voi kävellä yhtiökokoukseen sanomaan sedille soosoo, jos he tekevät epäeettisiä päätöksiä.

Ehkä piensijoittaja todella voi tehdä näin. Haluaisin kyllä tietää, kuinka moni sijoittaja todella käy lukemassa vastuullisuusraportteja ja kävelee tekemään valituksen yrityksen johdolle. Ja jos joku todella näin tekee, niin sitten haluaisin tietää, mitä yrityksen johto asialle tekee. Kollektiiviset kuluttajaboikotit ovat olleet 90-luvulta alkaen eräs vaikuttamisen keino, mutta nekin ovat yksilöllisen toiminnan sijaan yhteisöllisiä vaikutustapoja. Niillä voidaan nähdä jonkin verran merkitystä, mutta jos katsotaan laajassa mittakaavassa vaikkapa vaatetuotannon muutoksia 90-luvulta eteenpäin, niin en kuvailisi muutoksia erityisen vastuullisiksi.

On tietysti itsestäänselvää, että sijoittamisella voidaan ohjailla yrityksiä. Yrityksillä on myös vaarallisen paljon valtaa tulevaisuuden muokkaamisessa, että niiden toimintaan on erittäin tärkeää vaikuttaa.

On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää, että piensijoittajat olisivat ne, jotka yrityksiä voivat ohjailla tehokkaasti tai edes etäisen systemaattisesti. Sillä, millaisia sijoituspäätöksiä suuret sijoittajat kuten eläkeyhtiöt, investointipankit, valtiot, suuret yritykset tai vaikkapa sellaiset mielipidevaikuttajat kuten yliopistot tai tutkimuslaitokset, on merkitystä. Mutta se, että “laitan viestini yritysjohdolle ostamalla hieman osakkeita” kuulostaa lähinnä itsepetokselta. Pisaroista se merikin tietenkin koostuu, mutta voimasuhteiden tunnustaminen tekisi ihan hyvää keskustelun uskottavuudelle.

On myös helppo jättää huomioimatta, että jos yritysten toimintaa halutaan ohjailla, ovat esimerkiksi voimakkaampi poliittinen ohjaus ja sääntely ja pienemmissä määrissä julkinen arvokeskustelu hyviä välineitä. Piensijoittajat voivat osallistua tähän keskusteluun ja sillä voi nähdä arvoa, mutta olen sitä mieltä,että piensijoittajien painoarvoa on syytä suhteellistaa. Jos suursijoittajat päättävät, että piensijoittajat eivät ole vihreän siirtymän ratkaisijoita, ne eivät tule sitä olemaan.

Neljä. “Enemmän rahaa, vähemmän työtä”.

Monelle sijoittajalle työn vähentäminen on yksi sijoittamisen syy ja tavoite. Viime vuosina olen lukenut useampia lehtijuttuja ja esimerkkejä ihmisistä, jotka joko kieltäytyvät töiden tekemisestä, pyrkivät vähentämään töitä tai tavoittelevat varhaista eläköitymistä sijoittamisen avulla. ‘

Downshiftaus ei ole uusi trendi. Työmäärän vähentämiselle on paljon perusteluja, jotka allekirjoitan.

Pidän kuitenkin erikoisena, jos sijoittaminen nähdään tavoiteltavana keinona vähentää työntekoa. Pidämmekö siis toivottavana sellaista yhteiskuntaa, jossa ne yksilöt, jotka taloudellisesti pystyvät, voivat vähentää työtään?

Entä sellaiset työt, joissa vähentäminen on työn luonteen vuoksi hankalaa? Prekaarit, työssäkäyvät köyhät, matalapalkka-alojen työntekijät? Onko joku kenties lukenut uutiset siivoojasta, joka päätti tehdä vähemmän töitä koska arvostaa enemmän vapaa-aikaa kuin rahaa? Ei, sillä nämä alat ja ihmiset jätetään lähtökohtaisesti sijoituskeskustelun ulkopuolelle. Heitä ei ole olemassa paitsi teoreettisina olentoina, jotka ehkä voisivat rikastua, jos haluaisivat.

Sen sijaan osa varakkaista voi todella vähentää työmääräänsä sijoittamalla yrityksiin, joiden työntekijät eivät voi vaikuttaa omiin työoloihinsa tai vähentää omalla ilmoituksellaan työmääräänsä.

Minusta kestävää olisi se, että yhteiskunnallisia hyviä (kuten pienempää työmäärää) tavoiteltaisiin kollektiivisesti ja yhtäläisesti kaikille. En pidä kestävänä sellaista yhteiskuntaa, jossa jokaisen yksilön tulisi tavoitella henkilökohtaista vaurastumista ja pudotuskilvassa ne, jotka kykenevät vaurastumaan, voivat sitten tehdä sitä mitä lystäävät.

Sijoittamisen nostaminen henkilökohtaiseksi edunvalvonnaksi tarkoittaa samalla sitä, että sijoittamisen nähdään korvaavan yhteiskuntapolitiikan, kuten alussa kirjoitin. Tämä on omiaan katkeroittamaan ihmisiä ja lisäämään ryhmien välisiä kuiluja. Vaikka kuinka joku väittää, että “kuka tahansa voi aloittaa sijoittaa”, niin näin ei käytännössä tapahdu, eivätkä kaikki voi rikastua sijoittamalla.

Työn vähentämisen tavoitteeseen voi myös soveltaa erästä yksinkertaista filosofista periaatetta. Tämä Immanuel Kantin moraalista toimintaa koskeva periaate kuuluu seuraavasti: “toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.” Kantin mukaan tekoja pohtiessa pitää siis miettiä, miten maailma toimisi, jos kaikki muut toimisivat samoin kuin minä. Käsillä olevaan ongelmaan soveltaen voidaan siis sanoa, että jos KAIKKI alkaisivat tehdä neljän päivän työviikkoa, eivät yritykset kasvaisi samalla tavalla eikä voittoja heruisi sijoittajalle.

Mutta rikkaan sijoittajan ei kenties tarvitse ajatella asiaa näin, lotkauttaa tälle korvaansa, koska tämä ei ole todellinen uhka. Epävarmoissa elämäntilanteissa olevat ihmiset eivät voi lähteä tekemään nelipäiväistä työviikkoa omalla ilmoituksella. Osa ihmisistä tekee yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä töitä (kuten hoivaa, turvallisuutta, terveyttä, kasvatusta), mutta eivät voi välttämättä vähentää töitään, eivätkä myöskään saa siitä aina kohtuullista korvausta.

Viisi. Rikastuminen ja rikkauden kerääminen

Sijoittamiskeskustelujen eräs juonne on se, että niissä pidetään itsestäänselvänä, että on luonnollista ja tärkeää perustaa rahastoja lapsille. Yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta on kuitenkin hankalaa, että osalle lapsista varakkaat sukulaiset kartuttavat sijoituspottia vuosikaudet. Sijoittamisen “korkoa korolle” periaate korostuu, mitä kauemmin sijoittaminen kestää.

Jollekin toiselle lapselle ei kerätä yhtään mitään. Ja jollekin kolmannelle lapselle kerätään ympärille velkoja, mielenterveysongelmia, sosiaalisia stigmoja ja ulkopuolelle jättämistä.

Koko sijoituskeskustelua leimaa mielestäni ymmärtämättömyys siitä, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja miten aineelliset ehdot muuttavat ihmisen käyttäytymistä. Vaurasta ja vakaata elämää elävä tekee tietysti erilaisia taloudellisia ratkaisuja kuin se, joka elää kädestä suuhun.

Sosiaalipsykologian klassisessa “vaahtokarkkitestissa” 1960-luvulla pyrittiin osoittamaan, miten lapsen kyky pidättäytyä välittömästä mielihyvän tyydyttämisestä johti parempaan elämässä pärjäämiseen. Testi näytti osoittavan, että lapsen itsehillintä on syy hänen parempaan terveyteensä, rikkauteensa ja niin edelleen. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, kuten tässä Helsingin Sanomien artikkelissa kuvaillaan, että menestymistä ennustaa perheen vauraus, ei itsehillintä. Itsehillintä on piirteenä sidoksissa perheen vaurauteen.

Samaan harhakuvitelmaan törmää sijoituskeskustelussa. Aivan kuin kyse olisi siitä, että ihmiset “eivät vain tee järkeviä päätöksiä”, joilla voisivat rikastua. Ei nähdä, että ihmiset todennäköisesti tekevät juuri niin rationaalisia päätöksiä kuin omissa tilanteissaan voivat.

***

Sijoituskeskustelua laajemmassa perspektiivissä?

Miten rahasta puhutaan?

Viime vuosina olen kuullut lukuisia kertoja ohjeen, että “rahasta pitää puhua”. Nykyinen rahakeskustelu on kuitenkin epätyydyttävää, sillä sitä hallitsee liian usein yksilökeskeinen sijotuspuhe.

Keskusteluihin on sisäänrakennettu ihmiskuva, jota en jaa. Tätä ihmiskuvaa voisi luonnehtia taloustieteiden homo economicukseksi.

Homo economicus on taloustieteissä vain metodolinen väline jota ei pidetä todenmukaisena kuvana ihmisestä. Siitä huolimatta taloustieteellisissä teorioissa lähdetään tietoisesti siitä oletuksesta, että ihmiset ovat omia etujaan tavoittelevia olentoja, jotka kykevät ikään kuin optimoimaan täydellisen rationaalisesti juuri itseään eniten hyödyttävät vaihtoehdot. Ihmiset eivät tutkimusten mukaan toimi noin. Arjessa on helppo ajatella, että “raha motivoi” ja ohjaa. Toki ohjaa, mutta ihmisten motivaatiot ovat silti paljon monisyisempiä.

Minusta olisi välillä ihan tervettä muistaa se, että kaikkia ei kiinnosta raha, omien etujen maksimointi tai suuren vaurauden tavoittelu. Eikä tarvitse katsoa kuin hieman oman länsimaisen kulttuurin ulkopuolelle löytääkseen paljon esimerkkejä yhteiskunnista ja uskonnoista, joissa rahan keräämiseen ei suhtauduta myönteisesti.

Tästä aiheesta, oman edun tavoittelusta, on juuri julkaistu kirja, Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? En ole vielä ehtinyt lukea teosta, mutta odotan sitä.

***

Eettiset valinnat sijoittamisessa ovat vaikeita.

Jos keskustelua sijoittamisesta käydään lähinnä sijoitusmyönteisestä ja individualistisesta näkökulmasta, keskustelu on vino. Tällä hetkellä sijoittamisesta puhutaan lähinnä rikastumisena. Sen sijaan siitä ei puhuta, että sijoittaminen toimii merkittävänä eriarvoisuutta lisäävänä mekanismina yhteiskunnassamme.

Monipuolisempaa keskustelua kaivataan myös siksi, että monet itsekin sijoittavista miettivät sijoittamiseen liittyviä kysymyksiä. Koska rahamme ovat pankeissa, jotka sijoittavat rahaa puolestamme, olemme joka tapauksessa sijoittamisen ”loukussa”. Eettisiä valintoja ei ole helppo tehdä. Filosofi Theodor Adorno esitti aikanaan näkemyksen, että väärässä yhteiskunnassa on mahdoton elää oikeaa elämää. Tämä pätee myös sijoittamiseen. On hyvin vaikea tehdä järjestelmän peruslogiikasta poikkeavia valintoja tällaisessa rahajärjestelmässä.

Kun olen keskustellut asiasta syksyllä eri ihmisten kanssa, nämä ristiriitaisuudet nousevat esiin. Moni toteaa tiedostavansa sijoittamiseen liittyvät epätasa-arvoistavat seuraukset, mutta on halukas silti itse sijoittamaan itselleen ja lapselleen. Sijoittamiseen voi ajaa pelko. Tai sitten sijoittaminen on vain looginen seuraus siitä, että on typerää olla sijoittamatta systeemissä, joka ohjaa ja palkitsee siitä.

Harva varmaan myöskään ajattelee, että omalle lapselle sijoittaminen olisi moraalisesti erityisen arvelluttava teko. Omat lapset menevät monessa asiassa muun edelle. Vaikka itsekään en ole fundamentalisti asian suhteen, ajattelen kuitenkin, että kyse on myös periaatteesta. Miksi hyväksymme yhteiskunnan, jossa perimisellä ja omaisuuden keräämisellä on niin iso merkitys?

Osa sijoittavista tuttavistani sanoi myös, että ei näe muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa, koska ei luota siihen, että saa omasta työstään tarpeeksi rahaa eläkeikää varten. Osan kohdalla tämä voi olla aito pelko, jos on matalapalkkatyössä tai paljon työttömänä. Lisäksi naisten asema työmarkkinoilla osuus palkoista on pienempi. Joiltain osin kyse voi olla perusteettomasta pelosta. Pelko kuitenkin kertoo hyvinvointivaltion rappeutumisesta. Jos emme voi luottaa, että ihan vain omalla työllään voi pärjätä, on jokin pielessä.

***

Minulla ei ole yksiselitteistä kantaa siihen, miten ja pitäisikö ihmisen sijoittaa. Pidän kuitenkin luotaantyöntävä keskustelua, joka yrittää kääntää sijoittamista koskevan ajattelun päälaelleen, ikään kuin kyse ei ole rikastumisen tavoittelusta vaan pikemminkin ongelmattomasta ja arkisesta toiminnasta, jota kaikki haluavat tehdä.

Näkemykseni sijoittamisesta on tämän syksyn aikana muuttunut ja tarkentunut. Minusta tuntuu, että tästäkään asiasta minulla ei ole edelleenkään tarpeeksi tietoa, eikä syytä lukita kantaani. Asia, jonka olen oppinut ja havainnut tänä syksynä on kuitenkin se, että minunkaltaiseni ihminen ei pääse julkisesta keskustelusta kovin syvälle.

Saisin kyllä tietoa siitä, miten voin itse rikastua.

Mutta en saa tarpeeksi tietoa sijoittamisen vaikutuksista yhteiskuntapolitiikkaan. En saa tarpeeksi tietoa siitä, miten sijoittaminen itse asiassa vaikuttaa yritysten toimintaan. En saa tarpeeksi tai itseäni vakuuttavaa tietoa siitä, mitä sijoittajien vastuullisuus käytännössä tarkoittaa.

Kukaan ei myöskään perustele vakuuttavasti, miksi sijoitustoiminnan tulisi olla nimenomaan yksilöllistä eikä julkista. Esimerkiksi taloudellisen turvan, työajan lyhentämisen ja vastuullisuuden teemoja olisi luontevampaa tavoitella yhteiskuntapolitiikan kautta.

Kasvatus ekokriisin aikana – kirja-arvio

Pitäisikö lapsille opettaa selviytymistaitoja? Sellaisia taitoja kuten metsästys ja viljely? Pitäisikö panostaa siihen, että lapselle tulisi mahdollisimman hyvä fyysinen kunto? 

Olen törmännyt tämänkaltaisiin pohdiskeluihin useamman kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Nämä kysymykset heijastavat sitä horisontissa hitaasti ja sumeasti avautuvaa näkymää, jonka ilmastokriisi maalaa. Millaista tulevaisuutta varten lapsia pitää valmistaa? Vanhemmat ovat vastauksia vailla. Miten lapset tulee kasvattaa, jos tulevaisuudessa tapahtuu edes osa siitä, mitä on arvioitu, kuten pakolaiskriisejä, energiakriisejä, ravintokriisejä, puhtaan veden loppumista, sietämättömiä helteitä ja luonnon sekaisin pistäviä jatkuvia sateita? Miten näihin valmistaudutaan? 

Myös suomalaisen – ja tietysti kaikkien maiden – koulutusjärjestelmien on havahduttava tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella. Kouluissa ei voida puhua vain kierrättämisestä tai pikamuodin välttämisestä. Ei riitä, että koululaisille neuvotaan olemaan roskaamatta. Ehkä sekään riitä, että luonnosta ja ympäristöstä puhutaan. Tarvitaan syvällisempi muutos. 

Kasvatustieteen professori ja filosofi Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella on kaivattu teos tästä tematiikasta. Teoksen tehtävänasettelu on kunnianhimoinen, mutta toteutus jää sekavaksi ja osin etäiseksi käsitepyörittelyksi. Sitä vaivaa myös ongelma: ollako abstraktilla tasolla pysyvä filosofinen tutkielma vai tämän hetken konkretiaan sidottu aikalaisanalyysi? Nyt teos ei ole oikein selvästi kumpaakaan. Teos kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja on ehdottomasti kommentoimisen arvoinen.  

***

Miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön?

Veli-Matti Värrin vuonna 2018 ilmestynyt teos pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen kasvatusjärjestelmän tavoitteista. Värri kirjoittaa teoksensa lähtökohdista: 

“Kirjan kantavana ajatuksena on löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. On kysyttävä millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?  Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävä on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilanteeseen. On välttämätöntä, että kasvattajat ja kasvatusyhteisöt alkavat pohtia kasvatus päämäärien sitoumuksia ja niihin kätkettyjä perusteita.” (12)

Värri esittää teoksessaan, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Kasvatusjärjestelmämme pyrkii tuottamaan jatkuvasti tuottavampia kansalaisia. Tätä kansalaista motivoidaan ja ohjataan psykologisella tasolla materialistiseen hedonismiin, mikä ylläpitää omalta osaltaan kierrettä; ihmisten tehtävänä on kuluttaa ja tuottaa, kuluttaa ja tuottaa ja sen jälkeen kuluttaa ja tuottaa lisää. Olen Värrin kanssa näistä lähtökohdista hyvin samaa mieltä. Ihmiskuvaamme vaivaa kapeus. Tämä kapeus näkyy muun muassa siten, että joudumme painottamaan erikseen, että työttömällä ihmisellä on arvoa, että C:n kirjoittanut opiskelija on yhtä arvokas kuin seitsemän ällän, että vain matkusteleva ihminen voi olla suvaitsevainen, ja se näkyy siinä, että omistusasunto, oma mökki paljuineen ja muuttuva sisustus tarkoittaa onnistumista ja onnea. Meidän on vaikea nähdä tämän jatkuvan kasvun ja suorittamisen ideologian yli – sillä sitä on ideologia, käsitysten ja uskomusten tiivis kudelma, jonka jäsentää havaintojamme todellisuudesta. 

Värrin mukaan koko elämänmuotoamme taustoittaa tietynlainen metafyysinen käsitys luonnonvarojen ehtymättömyydestä, antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä ja tietynlaisesta dualismista. Nämä yhteiskuntaamme ja elämänmuotoamme kannattelevat uskomukset ovat, Värrin termiä käyttäen, “onkalometafysiikkaa”. 

Mitä on onkalometafysiikka ja mitä merkitystä sillä on kasvatukselle? Värri viittaa onkalolla konkreettisesti Onkaloon, joka on ydinjätteen säilytyspaikka suomalaisessa peruskalliossa. Tällainen vaarallisen jätteen rakennelma kuvaa Värrin mukaan ei pelkästään järjen ylittävää teknologiaoptismia, vaan laajemminkin ihmisten käsitystä luonnonvaroista ja luonnosta, ja ihmisestä itsestään. Olemme syvällä kaninkolossa, emmekä pääse sieltä pois. Värrin mukaan onkalometafysiikka kuvaa “osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäätään uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansioista”. Tuudittautuminen onkalometafysiikkaan “sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville”. (20)

Onkalo on tietysti myös viite Platonin luolavertaukseen. Me onkalossa elävät ihmiset elämme valheellista elämää, ideologista elämää, emmekä ole nähneet totuutta. Kasvatuksen kannalta onkalometafysiikan tunnistaminen ja hyväksyminen oikeanlaiseksi analyysiksi tarkoittaa sitä, että onkalosta pitäisi alkaa kömpiä ulos. Toisin sanoen meidän pitäisi alkaa hyväksyä luonnonvarojen ja ihmisen kykyjen rajallisuus ja toimia sen mukaisesti. 

**

Ilmastokriisi ei ole kasvatusjärjestelmien kannalta kovin helppo aihe. Ei se ole yksittäisen kansalaisenkaan kannalta. Ei riitä, että puhumme kestävästä kehityksestä opiskelijoille tai somessa mainostamme yksittäisiä ekologisia tuotteita, joita voi ostaa toisten sijaan. Kasvatusajattelua tulee uudistaa aidosti ja radikaalisti, mutta mitä se tarkoittaa? Miten se voi tapahtua?  

Kaikki ekologisten ongelmien parissa päätään rasittavat törmäävät ennemmin tai hieman myöhemmin tähän ristiriitaan: teen niin tai näin omissa valinnoissani, länsimainen elämäntapa ei mahdollista aidosti kestävää elämää. Elämämme nojaa energiankäyttöön, liikennöintiin ja teknologisiin ratkaisuihin, öljyyn. Näin ollen elämämme ekokriisin keskellä on jo lähtökohdiltaan ristiriidan sävyttämää. Haluaisimme olla hyviä ihmisiä, haluaisimme toimia oikein, mutta ideologia kutsuu meitä toiseen suuntaan, ja vaikka olisimme jo lakanneet vastaamasta ideologian huutoon, kolautamme päämme siihen silti yrittäessämme vain elää jokapäiväistä elämää. Tällaista kognitiivista dissonassia on vaikea sietää, joten on usein helpompi olla vain ajattelematta sitä. 

Arkinen esimerkki. Koulussa pyritään käyttämään yhä vähemmän paperia. Paperin säästäminen onkin kaikkien mielestä järkevää. Mutta kun koulussa kuitenkin tarvitaan tekstejä ja työvälineitä, kynät ja paperit on korvattu teknologialla. Kuten Värri toteaa Hesarin haastattelussa, “[m]eitä uhkaa ilmastokatastrofi, ja silti kasvatusta koskevan keskustelun ydinteema tuntuu olevan digiloikka”. 

Niin, digiloikka. Pedagogisia sovelluksia ja ideoita digipalveluiden käyttöön on kyllä tullut vähitellen, mutta digiloikka ei ole alunperin ensisijaisesti pedagoginen ratkaisu. Digiloikka on nähdäkseni pikemminkin reaktio siihen, että koulun on vastattava yhteiskunnan muitakin toimintamalleja. Ekologisessa mielessä voi kuitenkin hyvin kysyä, mikä on säästyneen paperin merkitys, kun sen on korvannut jatkuvasti uudistuvat tietokoneet ja älylaitteet. Koneet kun ovat kuluttavaa, monimutkaista ainetta, vieläpä aika paljon heikommin uudelleen käytettävää (tai maatuvaa!) jätettä kuin paperi. “Pilvipalvelu” on sekin mielenkiintoisesti harhaanjohtava nimitys, sillä tieto ei sijaitse missään muumien mystisesti katoavassa hattarapilvessä. Myös sen varastointi vaatii konkreettisen, aineellisen perustan. Mutta tämä aineellinen maailma on helppo ja miellyttävä unohtaa. Paperia kuitenkin säästyy.

Toisin sanoen koulujen ponnistelut paperin säästämiseksi ovat sinänsä hyviä ekologisia tavoitteita, mutta muu perspektiivi on kadonnut. Jätämme sanomatta sen ilmiselvän ristiriidan, että siirtyminen koneiden käyttöön vaatii paljon enemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin paperin käyttö. 

Kasvatuksen ongelmana on se, että me kasvattajina operoimme edelleen jatkuvaan kasvuun ja kapitalismiin perustuvilla uskomuksilla. Kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme tämän hetken välineillä, tämän hetken ajatuksilla, tämän hetken kapitalistisesti toimivien yritysten tuotteilla ja niiden logiikalla. Meidän kätemme on sidottu ja tahrittu tämän hetken uskomuksiin – ja tiedämme, että juuri nämä kädet ovat myös ilmastokriisin aiheuttajia. Miten uudet sukupolvet voivat vapautua vahingollisista uskomuksista, jos heidät edelleen kasvatetaan näillä vahingollisilla välineillä? Miten uudet sukupolvet voivat muovata uutta luontosuhdetta, kun koko järjestelmämme kulkee ristiriitaisiin suuntiin, yhtäällä kestäviin ratkaisuihin, toisaalla kestämättömiin? Yksi opettaa yhtä, toinen toista. 

***

Värrin teokselle on mielestäni paikka, se on kaivattu puheenvuoro. Teos ei kuitenkaan muuten vakuuta eikä anna välineitä kasvatuksen ongelmien käsittelyyn. Koetan perustella, miksi mielestäni näin on.

Teoksen auki kirjoitettuna tavoitteena on luoda toivoa ja pyrkiä uudistamaan kasvatusajattelua ekologisen kriisin valossa. Teos käsittelee kasvatuksen perusteita – sitä miten kasvatus on ihmisyyden luoja, mutta samalla vallan väline – ruumiillisuutta ja “halua” ontologian näkökulmasta, sekä edellä kuvatun onkalometafysiikan ja elämäntapamme ideologisuutta. Kirjan lopussa Värri esittelee “ekologisen kasvatusviisauden lähtökohtia”, eli pohtii sitä, miten eri kasvatusinstituutioissa on ajateltava kasvattamista uudella tavalla.

Värrin teoksen teoreettiset lähtökohdat ovat voimakkaasti filosofiassa. Värri nojaa käsittelyssään mm. sellaisiin teoreetikoihin kuin Slavoj Zizek ja Jacques Lacan, Martin Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty. Psykoanalyysiä, postmodernia ideologiakritiikkiä, fenomenologiaa. 

Värrin keskeiset uutta luomaan pyrkivät ajatelmat teoksessa ovat nähdäkseni ruumillisuutta ja halua koskevat pohdinnat. Värri kehittelee ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten perusteella uudenlaista subjektiivisuutta. Värri ajattelee niin, että tavoitteena on siirtyä konsumerismin ideologiasta ja dualistisesta ihmiskäsityksestä kohti sellaista subjektia, joka on “lihallisesti” kietoutunut luontoon: “Koska ruumiini kietoutuneisuudessa aistittavaan maailman en voi koskaan objektivoida maailmaa olioina sinänsä, minun on oltava tulkinnallisessa ja dialogisessa suhteessa maailmaan”. (s 57) Halua tarkastellessaan Värri viittaa erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsitykseen ihmisestä haluolentona. Halu on tiedostamaton voima, jota kuitenkin yhteiskunnan ideologiat ohjaavat. Ekokriisin myötä halun on ohjauduttava muualle kuin kulutuksesta saatavaan nautintoon.

Tipuitteko kärryiltä?

Kuten jo teoksen sisällön kuvaaminen edellä kertoo, teos ei liiku arkisen todellisuuden tasolla, vaan sen tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat. Tavoitteena on ajatella uudestaan, nähdä ideologian yli, kuvitella jotain muuta. Kirjan tavoite on siis tietyllä tavalla utooppinen, ja tällaiselle utooppiselle ajattelulle on oma tärkeä sijansa. 

Teoksen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että lukijaa ei valmisteta näin filosofisesti orientoituneeseen teokseen. Luin teosta hieman ällistyksen vallassa itsekin: mistä tässä on oikein kyse? Mistä tässä puhutaan? Osittain ällistykseni voi selittyä sillä, että olen ollut koulutuksen arjen keskellä jo monta vuotta. Se vaikuttaa välttämättä ajatteluun. Koska teoksen tarkastelutapa on teoreettista ja utooppista, se liitää melko kaukana siitä sfääristä, jossa kasvatuksen ammattilaiset toimivat. Tämän ei ajattelisi olevan suuri ongelma, mutta se on silloin ongelma, kun kirja ei tunnu vastaavan odotuksia. Voin olla myös väärässä – en usko, että olen – mutta kaikki lukijat tuskin ovat täysin vastaanottavaisia Zizekille ja Lacanille ja lihan fenomenologialle.

En kuitenkaan halua tyrmätä Värrin lähtökohtaa kokonaan. Tavallaan tavoite on juuri se mitä kaivataan, kasvatuksen aitoa uudelleen ajattelemista. Hän on mielestäni oikeassa todetessaan, että “jotta kasvatus- ja sosialisaatioyhteisöt eivät tiedostamattaan jatkaisi tuhoisan elämänmuotomme uusintamista, kriittisen ajattelun on yllettävä kulttuurisen merkityshorisontin syvätasoon saakka.” (117) Onhan meillä niitä kestävän kehityksen sertifikaatteja, vegaanisia vaihtoehtoja, roskankerääjiä. Ja tietoa ilmastokriisistä. Sitä meillä todellakin on. Sen sijaan meillä ei ole tarpeeksi kykyä ajatella kasvatusta ja sen arvoja aivan toisin kuin nyt. 

Kasvatuksen kysymykset ovat myös syvästi filosofisia. Kasvatusta ei pidä ajatella vain kokoelmana nippeliratkaisuja joihinkin arkisiin ongelmiin. Vaikka kasvatus on samalla arkinen ja rujokin asia, siinä on samalla kyse on koko ihmiskunnan tärkeimmästä ja merkityksellisimmästä toiminnasta. Sitä sietää teoretisoida. Erityisen tärkeää mielestäni on myös se, että me, jotka toimimme kasvatuksen kentällä, päivitämme ja ylläpidämme kasvatuksen ihanteiden ja tavoitteiden kriittistä keskustelua mm. tällaisten teosten avulla.   

Mutta mikä siis menee pieleen, jos tavoitteet ovat hyvät? Eräs ongelma on se, että Värrin ehdottomat “metafyysisen syvärakenteen” ratkaisut eivät vakuuta ainakaan minua. En esimerkiksi tavoita hänen ajatustaan ruumiillisuudesta kuin jollain hyvin teoreettisella tasolla. Voisi myös esittää kysymyksen, ovatko fenomenologia ja psykoanalyysi mielekkäät teoreettiset taustat. 

Teos on teoreettisuuden lisäksi hieman sekava. Sen aiheet limittyvät jatkuvasti toisiinsa. Itse kaipaisin teoreettisuuden oheen analyyttisyyttä ja tarkkuutta – nyt tuntuu, että teos viittaa moneen suuntaan osoittaessaan esimerkkejä ongelmallisesta yhteiskunnastamme, mutta ainakaan itselleni nämä analyysit kapitalistisen tiedontuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen ongelmista eivät tuottaneet uutta ymmärrystä. Toisin sanoen ne, jotka pystyvät teosta lukemaan zizekiläisen ja lacanilaisen käsitteistön keskellä, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat muutenkin tietoisia niistä keskusteluista, joihin Värri viittaa. Niille, jotka eivät jo tunne näiden filosofien ajattelua, Värrin kirjoitustyyli voi olla melko raskassoutuista ja ehkä jopa jäädä merkityksettömäksi.

Kasvatus on aina erikoista tasapainottelua olemassaolevan ja mahdollisen välillä. Kasvatus on myös konkretian hakemista ihanteiden ja arjen välillä. Pelkään, että Värrin teoksessa yhteys uuden ruumiillisuuden ja kasvatuksen välillä ei avaudu lukijoille. Pelkään, että metafysiikka jää metafysiikaksi, että se unohtuu kasvatuksen arjessa. 

Abstraktin ja konkreettisen välimaastossa liikkuminen on teoksessa ongelmallista. Jos ilmastokriisi ajatellaan lähinnä metafysiikan näkökulmasta, ratkaisutkin nähdään metafysiikan näkökulmasta. Tämän kirjan valinta on keskittyä pääosin metafysiikkaan – ja se on sallittu valinta. Ongelmien ratkaisuun tarvitaan lopulta kuitenkin muutakin. 

Jokainen aiheesta kiinnostunut opettaja nimittäin tietää, että ilmastoaiheista puhuminen ei ole aina helppoa. Voimme yleisellä tasolla olla samaa mieltä monistakin asioista (“ilmastokriisi vaatii tekoja”), mutta konkretiaan siirtyminen hiertää. Miten suhtaudumme teollisuuteen? Kasvisruokaan? Ulkomaanmatkailuun? Millaista yhteistyötä koulut tekevät yritysten kanssa? Voiko nuoria ohjata konkreettisesti kohti elämäntapamuutoksia? Miten opettajien tulisi olla osana muutosta, mitä opettajilta vaaditaan? Entä opetussuunnitelman toteuttaminen ja ylioppilaskirjoitukset? Monet ilmastoa koskevat kysymykset ovat myös valitettavasti poliittisesti varsin tulenarkoja. Vasta viime viikolla Seinäjoella osa kunnan päättäjistä hurrasi torpattuaan nuorisovaltuuston tekemän aloitteen kasvis-ja vegaaniruoan tarjoamisesta (Yle). Se kun oli punavihreää mädätystä. 

Teosta kannattanee siis tarkastella kasvatusfilosofisena tutkielmana, joka liikkuu metafysiikan, ontologian ja kasvatusfilosofian sfäärissä. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että tämä valinta jättää paljon oleellisia asioita käsittelemättä. Toisenlainen teoreettinen kehys olisi ehkä voinut mahdollistaa myös arjen kamppailujen ottamisen huomioon. Tällaisia seikkoja olisivat voineet olla erilaiset eettiset ja toimijuuden ristiriidat; opettajiin, opetussuunnitelmiin, kuntapolitiikkaan liittyvät kysymykset. Luokan ja sukupuolen merkitys. Ja niin edelleen.

Kiinnittäisin huomiota myös erääseen Värrin lähtökohtaan. Värri näyttää melko vahvasti lähtevän teoksessaan siitä ajatuksesta, että ekologisen kriisin ratkaisussa kasvatuksen merkitys on ensisijaista. “[E]lämän ehtojen turvaaminen vaatii konsumeristisen halurakenteen purkamista ja inhimillisen halun kultivointia.” (116) Mutta ajatus, että kasvatusyhteisöt voivat päättää alkaa toimia toisin, on hyvin voluntaristinen. Toki kasvatusyhteisöissä tehdään hienoja ja radikaalejakin uudistuksia. (Katsokaa vaikka Jämsän lukion ilmasto-ohjelmaa!) Mutta jos edelleen valtakunnan tasolla keskustelemme siitä digiloikasta ennemmin kuin ilmastokriisistä, niin on vaikea nähdä, että lain puitteissa toimivat yhteisöt tuosta noin vain kykenisivät tekemään merkittäviä muutoksia toimintatapoihinsa. Ehkä vielä isompi ongelma on se, että yhteiskunnan osajärjestelmien tulisi vetää edes suunnilleen samaan suuntaan. Koulut ovat merkittäviä, mutta eivät missään nimessä ainoita paikkoja ja instituutioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia arvoja kansalaiset oppivat ja millaisiin käytäntöihin ihmiset tottuvat.

Kirjaa ehkä vaivaakin tietynlainen valistuneen etujoukon ongelma. Koska Värri on niin varma oman näkökulmansa ylivertaisuudesta – tai totuudellisuudesta – hän ei ota huomioon niitä poliittisesti, sosiaalisesti ja käytännöllisesti hyvin kirjavaa tilannetta, jossa kasvatusratkaisuja tehdään. Enkä halua moittia siis Värriä ylimielisyydestä – olen sitä paitsi hänen kanssaan niin samaa mieltä. Mutta haluan sanoa, että kentällä ei olla vielä siellä asti.  

***

En ole täysin varma, mikä Värrin teoksen aito yleisö on. Ekologiseen kriisiin ja kapitalismiin perehtyneelle lukijalle teos ei välttämättä tarjoa paljon uutta. Filosofista keskustelua tuntemattomalle se taas jäänee etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sen kunnianhimoinen tavoite on tärkeä, mutta ratkaisut ja käsittely jättävät lukijan hämmennyksen valtaan. Ekologinen kriisi vaatii uskoakseni Värrin kuvaamaa kasvatusajattelun uudistamista, mutta en ole vakuuttunut, että teos saavuttaa tavoitteitaan.

Teos sai kuitenkin ainakin minut ottamaan ongelman vakavammin kuin aiemmin: mitä siis kasvatus voisi aidosti tehdä? Mitä minä opettajana voin tehdä – mitä minä kahden lapsen äitinä voin tehdä? Millä tavalla minun öljyn tahrimat käteni pystyvät ratkomaan ilmasto-ongelmia tahrimatta niitä edelleen samaan öljyyn?

Odotan mielenkiinnolla lisää pohdittuja puheenvuoroja aiheesta.

Kirjoja lopullisuudesta

Olen lukenut alkuvuonna kolme kirjaa, jotka ovat kaikki liittyneet Suomen luontoon ja luontopolitiikkaan. Nämä ovat Pentti Linkolan elämäkerta (Kylänpää), Tieto-Finlandian voittanut Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä) ja Juha Kauppisen Monimuotoisuus. Vaikka olen kuvitellut, että tiedän keskeisiä asioita suomalaisesta luontokeskustelusta ja ympäristöpolitiikasta sekä ympäristöfilosofiasta, niin nämä kirjat muuttivat ja syvensivät omia käsityksiä. 

Näitä lukiessa olen miettinyt muutamaa asiaa.

Ensinnäkin olen miettinyt, miten mahtavaa on saada lukea mietittyä, viimeisteltyä, perusteltua ja syvällistä tekstiä, jossa tutustutaan asiantuntijoiden näkemyksiin. Nopean informaation ja somekiistojen aikana hitaus ja syvälle meneminen tuntuu melkein ylellisyydeltä. (Surullista, mutta jotenkin kuvaavaa.)

Ja sitten olen miettinyt kirjojen viestiä. Seuraa siis joitain ajatuksia.

**

Pentti Linkolan elämäkerta oli kiinnostava, kiihkoilematon ja suoraviivainen kuvaus ihmisestä, josta on hankala puhua olematta itse lattea. Linkolan hahmo herättää inhoa ja vihaa, mutta myös (liiallista? epä-älyllistä? haitallista? vai inhimillistä?) ihailua, ja sellaisessa aallokossa on hankala puhua Linkolasta ja hänen merkityksestään. Kirjassa esitetään arvio, että häntä voi pitää mm. lintututkimusten pioneerina, mutta myöskään hänen esseidensä kirjallista voimaa ei voi ohittaa – eikä sitä vaikeinta, eli hänen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystään. 

Meillä kaikilla on niitä nuoruuden vaikuttumia, kirjoja, levyjä, tilanteita, ihmisiä, jotka muokkaavat ajattelua johonkin suuntaan. Se, mikä nuorena tekee vaikutuksen, tekee vaikutuksen ehkä jopa loppuiäksi. Linkola on minulle yksi niistä ajattelijoista. Se, että ylipäätään kiinnostuin hänen ajattelustaan, on paikkakuntaan liittyvää sattumaa. Hän kävi minunkin kodissani myymässä kalaa kun olin lapsi ja muistan hänet hevoskärryineen Pälkäneen raitilta. Olin lukenut hämmentyneenä hänen teoksiaan, kun tapasin hänet kertaalleen ollessani töissä Pälkäneen yläkoululla lukion jälkeen. Pieniä, mitättömiä asioita, silti sellaisia, jotka jäävät elämään omaan kokemukseen. 

Kun luin ja kun edelleen luen hänen esseitään, minut valtaa suuri tunnekuohu. Kirjoitusten tunneilmapiiri on suru – tunne, jonka koen monesti muutenkin omakseni. Samastun tähän Linkolan pohjattoman surun ja menetyksen tunteeseen. Todennäköisesti siksi, että minulla on tällainen järjen ylittävä tunteellinen sidos Linkolaan, minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa ohittaa vaikkapa hänen ekofasistisia käsityksiään. Linkolan politiikka ei ole koskaan kiinnostanut minua, eikä se ei ollut minulle se asia, joka olisi tehnyt vaikutuksen. 

Ajattelen itse, että Linkola on poliittisena ajattelijana liian yksinkertainen, jopa typerä. Antimodernismi ja nostalgia eivät kanna. En toisaalta voi tietää, olisinko ollut nuoruudessani ja elämässäni aktiivisempi poliittinen toimija, jos olisin lukenut jotain muuta ympäristöajattelijaa kuin Linkolaa. Olisiko joku muu auttanut siirtämään surun toiminnaksi? 

Siitä huolimatta, että Linkolan poliittiset näkemykset jättävät tyytymättömän olon, yhteiskunnallisen keskustelun kävijänä hän on kuitenkin ollut tärkeä. Lisäksi kirja sai huomaamaan, että monet Linkolan jo varhain, 60-70 -luvulla esiin nostamista aiheista ovat vasta nyt nousseet aidosti laajempaan keskusteluun ja ymmärrykseen. Tällaisia ovat näkemykset luonnon monimuotoisuuden sekä koskemattoman luonnon suojelun merkityksestä.

Suosittelen Linkolan elämäkertaa. Olen lukenut elämäkertoja aika vähän, enkä oikein tiedä miksi. Hyvä elämäkerta avaa kuitenkin kiinnostavan perspektiivin aikaan ja historiaan, motiiveihin, sattumaan, sidoksiin. Niin myös tämä.

***

Metsä meidän jälkeemme oli Linkolan teoksen jälkeen hyvä täydennys, syventäminen ja laaja-alaistaminen suomalaiseen metsäpolitiikkaan 1900- ja 2000-luvuilla. Siinä missä Linkola itki menetettyjä metsiä, tämä teos auttaa näkemään, millä tavalla, millä laajuudella ja millä motiiveilla Suomessa todellakin metsät on kaadettu lähes kauttaaltaan. Teos on järkyttävää luettavaa. Se saa kysymään esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuten “olenko koskaan edes ymmärtänyt, mikä on metsä?” ja miettimään, miten oksettavan nurinkurinen käsitys suomalaisilla itsellään on omasta luontosuhteestaan. Kirjan jälkeen on vaikea suhtautua mainosväitteisiin, joiden mukaan suomalaisilla on läheinen suhde luontoon ja että suomalainen luonto on “puhdas”. 

Yksi oman elämän esimerkki. Olin viime kesänä kylässä sukulaisten mökillä Puumalassa. Veneretkellä huomasimme uuden avohakkuualueen lähiseudulla ja sukulaisemme parahtivat ääneen – hyvä mustikkamaa on menetetty ja paikasta on tullut ruma ja inhottava läikkä muuten ylvään Saimaan kiemurtelevien poukamien keskellä. Kun törmäsimme kyseisen metsän omistajaan, sukulaiset kysyvät, mitä ihmettä hän on mennyt tekemään. Hän vastasi – ja nyt ymmärrän, että hän vastasi juuri niin miten metsänhoitoyhdistykset toimivat – että yhdistys ilmoitti hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Sukulaiseni kysyi: “olisithan voinut suojella sen?”. Hetken epäröivän hiljaisuuden jälkeen metsänomistaja purskahti röhönauruun, johon kysyjänkin piti kaiketi kohteliaisuudesta osallistua. Tilanteessa tiivistyi jotain oleellista suomalaisten käsityksestä metsistä, niiden arvosta, niiden tarkoituksesta, niiden omistajuudesta. 

Vaikka Metsä meidän jälkeemme on omalla tavallaan surullista luettavaa, sen lukeminen ei lisää ilmastoahdistusta. Ilmastoahdistusta lisäävät omasta mielestäni uutiset, ne lyhyet pommitukset, jotka kertovat epätoivoista kertomusta maailman jatkuvasti tuhoutumisesta. Mutta tämä kertoo myös historian opista, tieteellisen tiedon tarpeesta, uudenlaisen metsäsuhteen mahdollisuuksista. Kun melkein jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde metsäteollisuuteen ja metsän käyttöön, jokaisen soisi myös lukevan tämän kirjan. 

***

Juha Kauppisen Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista sai vihaiseksi. Kirja on näistä kolmesta poliittisesti latautunein. Se ei kuitenkaan ole pamfletti, vaan tarkka, syvällinen ja opettavainen kirja siitä, mitä monimuotoisuus itse asiassa tarkoittaa, mitä tiedämme ja mitä emme tiedä lajien genetiikasta ja sopeutumiskyvystä, ja millä tavoilla luonnon monimuotoisuus hupenee hitaasti, mutta vääjäämättömästi tällä politiikalla jota teemme. Kauppisen kuvaamat esimerkit kadonneista tai lähes kadonneista populaatioista ja lajeista ovat osuvia ja pysäyttäviä. Kauppinen osaa konkretisoida, tehdä ymmärrettäväksi. Kirja olisi minusta ansainnut paikan Tieto-Finlandia -kisassa. 

Kauppinen nostaa esiin selkeämmin sen filosofisen kysymyksen, jota myös edelliset kirjat käsittelevät: mikä on luonnon itseisarvo? Esimerkkien avulla teos osoittaa, miten itseisarvoa ei ole. Luonto on meille sivuhuomautus. Luonnonsuojelupykälät ja toimenpiteet pelkkiä hidasteita, jotka voidaan ohittaa jos ei muuten, niin uuvuttamalla vastustajat tai tuhoamalla suojeltavan alueen ympäriltä kaikki siten, että suojeltavan alueen merkitys näivettyy. 

Luonnonsuojelun merkitystä voidaan perustella monella eri näkökulmilla; taloudella, estetiikalla, ihmisen omalla (eloonjäämisen) motiivilla, mutta minusta on myös liikuttavaa ajatus, että me voisimme yrittää nähdä arvoa lajeilla ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan olemassa. Se, että on olemassa jokin “kenosammal” tai “tunturiraippasammal”, on sattumaa ja seurausta miljoonista luonnon tapahtumaketjuista. Se voisi olla jokin muukin, ja vuosituhansien päästä se on jokin muu – paitsi jos sitä ei enää ole. 

***

Kaikki nämä kirjat kertovatkin lopullisuudesta. Se eliölaji, joka kehittyi miljoonia vuosia, teki paikallisia sopeutumia, oli osanen monimutkaista ekosysteemiä, voi nyt kadota muutamassa kymmenessä vuodessa, peltotilkku, metsä, joenvarsi ja niitty kerrallaan, vähä vähältä. Luonnon muovaava miljardien yksityiskohtien maisema muuttuu tasapaksuksi talousmetsäksi, ihmisen raivaamaksi monotoniseksi ympäristöksi, jossa ei viihdy kasvi, eläin eikä ihminen.  

Nämä kirjat voivat kuulostaa nyt kovin synkiltä lukukokemuksilta, mutta sanoisin, että tämä trilogia on ollut tänä alkuvuonna erityisen puhutteleva ja antoisa lukukokemus. 

Kun klassikoiden perusta horjahtaa – ajatuksia Rutger Bregmanin Hyvän historiasta

Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä. 

“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.

En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.

Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.

 

Lue loppuun

Ajatuksia Rosa Liksomin Everstinnasta

Korona herätti uinuneen lukuinnon. Lukuinto herätti tarpeen keskustella lukemistani kirjoista. Keskustelutarve herätti idean lukupiiristä. 

Perustin loppusyksystä lukupiirin moooonen vuoden jälkeen. Korona kuitenkin pakotti kehittämään lukupiirille uuden muodon. Ei siis teetä ja pullaa tuttujen kanssa, vaan etäkeskusteluja eri puolilla Suomea. Muodostui hauska konsepti: toisilleen pääsääntöisesti tuntematon porukka on ryhtynyt keskustelemaan etäyhteyksien kautta kirjoista. 

Lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Rosa Liksomin Everstinna. Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa aiheesta blogiin, mutta hyvän keskustelun jälkeen jäin pohtimaan muutamaa asiaa, ja koska en osannut pistää niitä sanoiksi lyhyissä viesteissä, oli pakko alkaa kirjoittaa. Niinpä siis.

***

Lue loppuun

Negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa

Kirjoittelin viime kerralla loppuvuoden ahdistuksestani, kyllästymisestä somen hyvesignalointiin ja joulupaineisiin. Jäin miettimään, miten vaikeaa on kertoa jotenkin tavallisesti, ilman mitään suuria fanfaareita, siitä, miltä negatiiviset tunteet tuntuvat, tai ylipäätään siitä, että niitä joskus on.

Tunteet ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina. Omat tunteeni ovat kiinnostaneet, mutta myös tunteet opetustyössä, tunteiden merkitys sukupolvien jatkumossa, ja nyt lasten myötä tunteet kasvatuksessa ja omien tunteiden muuttuminen vanhemmuuden myötä. 

Tunteet eivät ole yksinkertainen aihe. Niiden mainitseminen kuulostaa toki lässynläältä, mutta tosiasiassa tunteet kattavat todella monimutkaisen ilmiökentän. Niiden tutkimus liittyy moneen oppialaan; filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan, biologiaan. Pelkästään tunteiden määrittely aiheuttaa päänvaivaa, saati niiden syntymekanismien, vaikutusten, ja merkitysten ymmärtäminen. 

Ja sitten on vielä eläminen niiden kanssa.

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa sanan negatiivisista tunteista ja niiden esittämisestä sosiaalisessa mediassa. Ehkä jatkan toisella kerralla vanhemmuudesta ja tunteista – sekin teksti kummittelee keskeneräisenä driven järjestelmissä!

Lue loppuun

Joulun 2020 alla

Olen ollut kyllästynyt… ei, kyllästynyt on ylimielinen sana. Uupunut? Väsynyt? Tympääntynyt? Tuskastunut? Olen ollut _______ kaikkeen hälyyn, jota loppuvuosi 2020 on tuonut eteen.

***

Marraskuun viimeisenä päivänä ripustin omatekoisen joulukalenterin roikkumaan keittiöön. Viritin pitkän nauhan kukkaruukun ja ikkunan karmin avulla ja kiinnitin nauhaan muutama vuosi sitten ostetut ruskeat paperipussit pyykkipojilla. Pusseissa on kahdenlaisia tonttupariskuntia ja pussien päälle on liimattu puiset numerot ykkösestä kahteenkymmeneenneljään. Kalenteri näyttää kömpelöltä ja tylsältä verrattuna Pinterestin ja Instagramin herkkiin, oivaltaviin, kauniisiin ja ekologisiin DIY-kalentereihin. Mutta lapseni muisti kalenterin viime vuosilta ja ihasteli taas sitä sydämensä pohjasta. Niinpä minäkin ilahduin, vaikka olin hetken miettinyt “josko tekisin jonkun hieman hienomman tänä vuonna”. 

Innostuin myös ideoimaan kalenteriin toiminnallisen tonttutarinan. Tiedättehän, toiminnallinen kalenteri on sellaista ekologista ja luovaa puuhaa, ei mitään krääsää ja tavallista. Lapset ihastuivat tietenkin tonttujen tuomiin pieniin herkkuihin ja noudattivat tontun tehtäviä, ainakin sen minkä muistivat (kerro kaverille kiva asia, askartele joulukortit ja sitä rataa). Joten kirjoittelin tontun tarinoita lapsille iltaisin ja yritin keksiä jotain tekemistä, joka sopisi korona-arkeen ja arki-iltoihin.

On kuitenkin joulukuu. Kahdestoista kuu tätä vuotta.

Takana on koronavuosi. Epäilemättä se ei kohdellut meitä yhtä rajusti kuin monia, mutta kohteli ikävästi kuitenkin. Takana on syksy, jona elämän keveyttä kannattelevat arkirutiinit (halataan kun tavataan, käydäänkö uimassa, me voitais tulla kylään) joko poistuivat tai muuttuivat painostavan ylikorostuneiksi (pesitkö jo kädet, pitääkö puhelin desinfioida?). Myös varautuminen jatkuviin muutoksiin kuluttaa (onko ensi viikolla etäopetusta? Entä ensi kuussa?).

Takana on myös syksy, harmaa ja pimeä tänäkin vuonna. Olen miettinyt, että ihmismieli sopeutuu nopeasti. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli joitain talvia, joina hiihdin jopa marraskuusta alkaen läpi talven, mutta nyt oletan, että lunta tulee ehkä tammi-, helmikuussa. Olen alistunut viikkoja kestävään tumman harmaaseen maisemaan ja likaiseen pimeyteen. Yritän ohjeiden mukaan löytää kauneutta harmaudesta, mutta joskus harmaa on vain tasaisen harmaata. 

Takana on myös paluu töihin lasten kanssa vietettyjen kahden vuoden jäljiltä, takana kaikki kotiäitiysvuodet. Takana on siis syksy, jona olen yrittänyt pakolla opettaa itseäni uuteen arjen rytmiin ja muistanut taas, että riittävän unen saaminen vaatii kieltäytymisiä ja itsekuria. Takana on syksy, jona arkipäiväni ovat rutinoituneet lähes minuutin tarkkuudella. Elämä on täyttynyt lukuisista tehtävistä, asioiden muistamisista ja huolehtimisista, ihmisten jatkuvasta kohtaamisesta ja tunnetyöskentelystä niin töissä kuin kotona. Yritän muistaa hidastaa, olla läsnä, meditoida tai joogata, arvostaa tärkeitä asioita. Yritän pakottaa itseäni eri asentoon, sillä syksy on vääntänyt minua toiseen. Kumpikaan asennoista ei luonnistu. Hidastaminen tuntuu vaikealta, sillä se ei istu temperamenttiini. Kaikki päin on väärinpäin.

Sellainen syksy. Kirjoitan tämän ylös siksi, että elämässä on helpompaa puhua, niin, helpoista asioista. On helpompi esitellä onnistumisia ja iloja, kuin tunnustaa se, että joskus asiat voi myös aidosti tuntua raskailta. Tämän syksyn tarinan voisi kertoa myös aivan toisella tavalla, toisesta näkökulmasta. Mutta joskus on tärkeää kirjoittaa myös niistä näkökulmista, jotka olisi mukavampi jättää pimentoon.

Joten loman lähestyessä tuli muutama päivä, joina keho tuntui paisuneelta ja käsittämättömän painavalta, kuin olisi täysin välttämätöntä käydä makaamaan. Kuin keho ei enää pysyisi pystyasennossa.

Nyt kun maailma on jo viikkoja täyttynyt pikkukivoista askarteluprojekteista, ja Instagramissa keskustellaan siitä, mikä kuusi, lahja ja satu ja jouluviettotapa on ekologisin ja eettisin, ja itse katson kriittisesti itse tekemääni mutta lapsille tärkeää joulukalenteria, niin yhtäkkiä tuntuu, että tukehdun kaiken tämän keskiluokkaisen ja pikkusievän joulun esittämisen alle. 

Yhtäkkiä kaupan suklaakalenteri kuulostaa mahtavalta. Minulla oli pienenä sellaisia, ja rakastin niitä! 

***

Olen miettinyt tätä asiaa joulukuussa. Ihmiset ovat väsyneitä, kukin omalla tavallaan. 

Joka joulu puhutaan siitä, kuinka joulua ei tarvitse suorittaa – enkä ole itsekään sitä ymmärtänyt. Miksi stressata, pah miten turhaa! Mutta tällainen kommentti on ylimielinen.

Totuus on, että en ole aiemmin suorittanut joulua, koska minun ei ole tarvinnut. Tänä vuonna kuitenkin vietämme joulun vain oman perheen kesken ja olen havahtunut siihen, että minulta puuttuu jouluun liittyvä osaaminen ja konkreettiset välineet. Ei koristeita, ei tekemisen traditioita, ei jouluruokareseptejä. Korona levittää oman varjonsa kaikkialle. Mutta mikä tärkeintä: meillä ei ole ollut selvää ajatusta siitä, millaisen joulun haluaisimme viettää. Koska sekin pitää tietää. Joulukin on päätös. Traditiota ei voi vain noudattaa, sillä nykyihminen voi valita viettää juuri sellaisen joulun kuin haluaa traditioista riippumatta. Ja se on hyvä asia – paitsi jos ei jaksaisi enää valita eikä päättää.

Kun puhutaan joulun tekemisestä, ollaan minusta asian ytimessä. Joulu eroaa arkipäivistä jollain tietyillä tavoilla (jos siis erottaa sen muista arkipäivistä, tosin moni meistä ei edes voi tehdä valintaa, vaan se kerta kaikkiaan eroaa muista arkipäivistä). Tämän eron tekemiseen tarvitaan monenlaisia toimia. Jouluun liittyvät maut, hajut, valaistus ja tunnelma syntyvät konkreettisista asioista, kuten tietyistä ruoista ja kasveista. Ne taas pitää ostaa ja valmistaa, siivota niille tila. Lapsiperheessä jouluun liittyvää iloista jännitystä on pohjustettu ehkä kalenterilla, joulutarinoilla ja lauluilla. Joulun odotus meidän kulttuurissamme onkin täysin poikkeuksellinen aika lapsille, koska ei ole mitään muuta aikaa, joka täyttyisi yhtä pitkäkestoisilla, mielikuvitusta ruokkivilla tonttusaduilla. Pidän sitä tervetulleena ja ilahduttavana leikkinä, johon osallistuu sekä lapsi että aikuinen. Mutta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aikuisten pitää olla tekemässä tätä yhteistä satua, luomassa niitä haju- ja muistijälkiä, järjestelemässä tavaroita ja ajatuksia. Nämä teot on tehtävä. 

Joku voi ajatella, että ilman lapsia on helpompaa. Silloin ei ole velvollinen tekemään joulua kenellekään. Tämä on tavallaan totta. Kun lukee vähävaraisten lapsiperheiden kuvauksia jouluahdistuksesta, tajuaa kirkkaasti, että oman joulun tekeminen on ylellisyyttä, ja että oma joulu voi olla oma ainoastaan silloin, kun sitä ei ympäröi painostava sosiaalisen koheesion vaatimus, johon ei pysty vastaamaan vaikka haluaisi. 

Toisaalta alle kouluikäiset lapset eivät todellisuudessa vaadi paljoa. Ainakaan he eivät vaadi sitä kaikkea, mitä tällaiset minunkaltaiseni keskiluokkaiset aikuiset voivat kuvitella. Lapsi ei myöskään välttämättä sure sitä, mitä aikuinen suree, eikä kaipaa sitä, mitä aikuinen kaipaa. Enemmän kuin yksittäisten perheiden kulutus- tai joulutraditiotavat, ongelmallisia ovat pikemminkin yleisemmät kulttuuriset tarinat ja kuvastot joulusta. Niin kauan kuin joulu on yhtä kaupallinen juhla kuin se on nyt, osa perheistä tippuu välttämättä sen piiristä. Osa toki valitsee omista syistään viettää vaikkapa lahjatonta tai vain muutamien lahjojen joulua, ja osa valitsee “krääsän” sijaan kalliimpaa jouluestetiikkaa. (Tämä on sitä keskiluokkaisten vanhempien joulustressiä, kun pitää valita vain eettisiä, kestäviä ja siis kalliita vaihtoehtoja, jotka ovat tietyn trendin ja estetiikan mukaan oikeita. Keskiluokkaisuuskaan ei todellakaan tarkoita vapautta.) 

***

Kuulen jo korvissani esitettävän ratkaisun: “eihän ole pakko” ja se tuttu “stressaaminen on turhaa!”

Totuuksia, totuuksia ovat. Mutta totuuksia, jotka eivät auta ymmärtämään eikä ratkaisemaan jouluun – tai oikeastaan mihinkään – liittyviä velvollisuuden tuntoja ja elämän ristiriitaisuuksia. Ylimielisyys on sitä, että ei näe tai tunnusta toisen elämään liittyviä tosiasioita.

Kun kirjoitin, että olen ollut uupunut kaikkeen loppuvuoden hälyyn, kyseessä on varmaan koko vuoden häly, johon olen uupunut. Jos tässä vuodessa on ollut jotain hyvää (onhan siinä, paljonkin), niin ainakin se, että sen turhanpäiväisen, pröystäilevän, hauskan, nokkelan tai viisastelevan hälyn tunnistaa yhä helpommin ja haluaa hylätä sen elämästään yhä voimallisemmin.

Ylipäänsä helpot ohjeet siitä, miten elämän saa hoidettua, ovat alkaneet kyrsiä yhä enemmän ja enemmän. Elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, eikä mikään DIY-projekti, valaistunut luopuminen turhasta tai vastareaktion vastareaktio poista sitä seikkaa, että tämä elämä eletään ristiriitaisessa kulttuurissa, joka yrittää ohjata ja kieputtaa meitä eri suuntiin. 

Siispä istun alas, kirjoitan muutama sanan, käännyn taas katsomaan itseäni ja muita edes hieman eri näkökulmasta. Ja sitten jatkan epätäydellistä elämääni. Tunnistan, että tämä voi kuulostaa kovin synkeältä, mutta ajattelen, että juuri tämä ei ole.

Perhesomettamisen vaikeudesta

Olen tuskaillut sosiaalisen median ja perhe- ja vanhemmuusaiheiden kanssa. Vanhemmuudesta kirjoittaminen tuntuu yhä edelleen vaikealta. Miten tuoda esiin omat lapset somessa? Miten puhua vanhemmuudesta? Miten puhua perhe-elämästä, onnesta ja rosoista?

Mistä tahansa lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvän keskustelun avaaminen tuntuu nykyään siltä, että sitä ei tee jollakin tavalla oikein. On vaikea sanoa aiheesta paljoa kokoavasti, mutta sen verran on selvää, että perhesomettamisessa on jotain vikaa. Tämä kirjoitus olkoon taas yksi yritys jäsentää tematiikkaa ja sanoittaa niitä asioita, jotka koen somessa vaikeaksi. 

Nykyvanhemmuuden problematiikka on monisyistä, kuten on moneen otteeseen todettu (ja lue vaikka tämä Anu Silfverbergin Äitikortti.) Vanhemmuuteen liittyy suorittamista ja identiteettipolitiikkaa. Vanhemmuus on paineistettu yksilöllisillä ja yhteiskunnallisilla odotuksilla, ja samalla vanhemmuutta ja perhe-elämää reunustavat erilaiset myytit ja tabut. Vanhemmuutta sävyttää normatiiviset säännöt ja moninaiset huolet, arjen kitkat ja tasa-arvon kysymykset. Ja kun vanhemmuus itsessään on monimutkaista, niin yhdistettynä somen logiikkaan vanhemmuusaiheet muuttuvat ajoittain sietämättömiksi. 

Olen ollut aktiivinen somen käyttäjä jo monta vuotta. Olen myös tietoisesti tutustunut uusiin sosiaalisiin medioihin, osittain työn puolesta, osittain henkilökohtaisista syistä. Tilanne on kuitenkin jollain lailla viime aikoina muuttunut. Uusimmat sovellukset eivät oikein kiinnosta ja ylipäänsä tekstimuotoinen ja pidempi kommunikointi on tuntunut merkittävämmältä ja miellyttävämmältä. Olen alkanut miettiä, olenko saavuttamassa oman somettamiseni saturaation. Olenko minä muuttunut vai onko some muuttunut? 

Some toimii omituisen ristiriitojen logiikalla. Some on erottautumisen mutta samalla hirvittävän yhdenmukaisuuden alusta, esittämisen ja realismin, aidon ja epäaidon, ideoiden ja taantumisen areena. Somessa taistelevat valtavirta ja marginaalit, pyrkimys valtaan ja näkyvyyteen. Some on vertaistuen mutta myös kateellisuuden, katkeruuden ja vääristyneiden minäkuvien areena. Some toimii tykkäysten ja suosituimmuus-algoritmien perusteella. Some on filtterien, viihteen, hyödyn, tiedon, pseudotiedon, loputtoman kuvavirran, kuplien ja kyttäyksen kenttä, jossa on vaikea toimia mitenkään hyvin

***

Olen lopettanut vähitellen lähes kaikkien vanhemmuuteen liittyvien blogien ja sosiaalisten medioiden seuraamisen. Poikkeuksia toki on. Lopettaminen ei johdu siitä, että pitäisin kaikkea huonona. Itse asiassa päinvastoin. Virtuaalisessa maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä, lämminhenkistä ja arkista perheellisyyttä – aivan samoin kuin ei-virtuaalisessa maailmassa.

En oikeastaan täysin tiedä, mistä on kyse. Ehkä jonkinlaisesta ähkystä. Ehkä olen siirtynyt perhe- ja henkilökohtaisessa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa en enää kaipaa paljoa vertaistukea. Ehkä kyse on siitä, että tosiasiassa minua ei juuri kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät, jos sitä somessa esitetään. Tai ehkä on kyse kyllästymisestä siihen, että kaupallisuus on vallannut niin suuren osan myös instagramista, että monet yksittäiset ihmiset haluavat osaksi kaupallista somea, että somessa haalitaan maanisesti seuraajia, niitä kaupallisia yhteistöitä, että siellä pyritään osoittamaan, että kuuluu johonkin piiriin, että käy tietyissä paikoissa, että osaa kuluttaa oikein. 

Ehkä kyse on siitä, että somesta on tullut yhä enemmän kilpailu, enkä minä halua kilpailla.  

Toisaalta somesta on vähitellen tullut minullekin yksi elämän osa-alue, jossa toimin ja josta hyödyn ja josta ilahdun. Olen erityisen kiinnostunut tuttujeni elämästä, mutta myös monista muista asioista, myös perheellisyyteen liittyvistä ilmiöistä, ruoasta, ekologisista kysymyksistä, ja niin edelleen. Olen löytänyt uusia tuttavuuksia, joiden kanssa olen käynyt mielekkäitä keskusteluja. Ja ollessani äitiyslomilla some oli yksi suuri tekijä, joka piti mielenterveyttäni ja hyvinvointiani yllä – enkä sano tätä millään tavalla ironisesti, vaan faktana. Olin aidosti onnellinen somesta. Se toi minut lähelle ihmisiä, jotka olivat fyysisesti kaukana, loi uusia yhteyksiä ja tuttavuuksia, toi kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta, vertaistukea, hauskuutta, jopa konkreettista apua ongelmallisiin tilanteisiin, ja opiskellessani äitiyslomalla viestintä somen välityksellä toi myös motivaatiota ja ideoita. Se tarjosi luontevan mahdollisuuden jakaa omille tutuille arkeani muuttuneessa elämäntilanteessa.

Mutta kaikkea tätä hyvää on varjostanut se, että samalla perhesomettaminen on oikeasti vaikeaa. Oman elämän asioiden jakaminen netissä ei ole yksiselitteistä. Joku aika sitten Leikki leikkinä -blogissa julkaistiin mielestäni erinomainen ja rohkea kirjoitus lasten asemasta sosiaalisessa mediassa. Kirjoitus oli mielestäni rohkea erityisesti siksi, että en ole kohdannut aiheesta juuri keskustelua, vaikka olen itsekin kirjoittanut vuosi sitten tekstitiedostoon itselleni kysymyksen:

“Mitä ajattelen siitä, että lapsista on tullut “elinkeinon jatke” somessa, siitä, että lapsia käytetään kaupallisten tarvikkeiden mainostamiseen?”

En osannut tuolloin vastata kysymykseeni. Pelkästään sen esittäminen on toki osa vastausta. 

Blogikirjoitus herätti paljon keskustelua Instagramin puolella. Keskustelu oli varmasti indikaattori siitä, että samat kysymykset ovat mietityttäneet lukuisia muitakin perheellisiä somettajia. Kirjoitus ja keskustelu olivat myös indikaattori siitä, että sosiaalinen media on todellakin muuttunut, että kapitalistinen hyödyntavoittelu valtaa jälleen kerran jonkin yksityisen osa-alueen elämästä, eikä sitä niellä kakistelematta. Hyvä jatkopohdinto aiheesta löytyy Blogimutsitutkimus-blogin tekstistä, jossa täsmennetään ja kohdistetaan kritiikkiä mielestäni osuvasti ja laajennetaan perhesomettamisen näkökulmaa. Nimittäin ongelmista huolimatta lapset somessa on myös hyvä asia.

***

Mutta miten siis olla somessa perheellinen ja tehdä se hyvin

En tiedä vastausta tähän. Asia mietityttää jatkuvasti minua, mutta samalla olen hyvin onnellinen, että voin tarvittaessa vain päättää olla osallistumatta tai laittamatta mitään someen. Olen onnellinen, että minulla ei ole käyttäjämittauksia, ei rahaa, ei suorittamisen paineita. Kun mietin kotini sisustusta tai käyntiä jossakin paikassa, minun ei tarvitse miettiä, miltä se näyttäisi Instagramissa. Periaatteessa minulla ei siis pitäisi olla paineita. Ja tästä huolimatta koen ajoittain, että somessa on välillä vaikea olla.

On vaikea olla sensitiivinen erilaisille tilanteille, tunteille, ajatuksille. On vaikea olla asettamatta itseään ja omia kokemuksiaan jalustalle. On vaikea olla avoin olematta kuitenkaan tunnustuksellinen tai sensaatiohakuinen. On vaikea tuoda asiat asioina, mutta silti keskustella kokemuksista, saada ja antaa vertaistukea. 

Yrittää välttää showta. Yrittää välttää oikeassa olemista ja neuvojen antamista. Yrittää välttää “hyvän vanhemmuuden esittämistä”, mutta yrittää välttää myös kyynisyyttä, ironiaa tai näennäistä välinpitämättömyyttä omista lapsistaan ja omasta identiteetistään äitinä. Miten jakaa näitä asioita, jotka ovat yhtä aikaa arkea ja elämän syvintä?

Olen kamppaillut hyvän ja huonon esiin tuomisen kanssa. Millä tavalla vanhemmuuden ja perhe-elämän monia eri puolia ja spektrejä voi valaista realistisesti – vai voiko? Miten vanhemmuuden ja perhe-elämän raskaista puolista osaisi puhua siten, että elämä ei näyttäisi pelkältä kurjuudelta? Tai miten tuoda esiin onnen ilman kuvitelmaa jatkuvasta hattarasta tai töyssyttömästä tiestä? Miten tehdä tämä lapsia ja kaikkia muita osapuolia kunnioittavalla tavalla? 

Toisin sanoen on vaikea puhua vaikeista asioista. Mutta on myös vaikea puhua hyvistä asioista.

Vaikeat asiat hävettävät. Ne painavat. Niistä tehtävät tulkinnat mietityttävät. Niistä puhuminen ilman välitöntä vastavuoroisuutta tuntuu siltä, että asettuu tirkisteltäväksi. Huonoista asioista puhuminen voi aiheuttaa paineen ratkaista asiat: tämän pitää muuttua, ehkä heti. (Mutta milloin asiat ratkeavat helposti?) 

Hyvät asiat ovat ikään kuin salaisuuksia. Niiden merkitys ei välttämättä avaudu muille. Ne voivat olla niin arkisia ja itsestäänselviä, että niistä kertominen tuntuu vaikealta. Keräsin niitä joskus itselleni, mutta listaa oli vaikea tehdä, sillä parhaat hetket ovat häviäviä, olemattomia, jopa banaaleja. Kun lapsi tapailee ensimmäistä kertaa sanoja. Kun katselet lapsen kanssa ohivirtaava puroa. Kun lapsi nukahtaa syliin. Kun aidosti naurat lapsen jutulle. Kun lapset kuuntelevat kirjaa ja pyörittelet lapsen hiuskiehkuraa sormissa.

Miten näitä jaetaan?

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen miettinyt myös sitä, mitä ajatukseni tarkoittavat käytännössä. Onko somekyllästyminen edennyt niin pitkälle, että haluaisin lähteä pois? 

Vastaus on selvästi vieläkin ei. Haluan edelleen olla perheellisenä ihmisenä somessa, rujona ja onnellisena, melankolisena ja iloisena, sotkuisena ja säntillisenä, ongelmien ja ilojen kanssa. Haluan edelleen miettiä keskeneräisiä ajatuksia ja olla kontaktissa somen kautta.

Sen sijaan tarve säätelylle on olemassa. Tietoinen kontrollointi, etäisyyden ottaminen, tarpeettoman karsiminen – vaikka eikö olekin hieman ärsyttävää, että sekin on nyt trendikästä? Mutta tällaisessa maailmassa elämme. Aistiärsykkeiden tulva pakottaa opettelemaan itsesäätelyä. Niinpä minäkin yritän edelleen etsiä epämääräistä keskitietä, jossa voin hyötyä ja kuluttaa somea ilman, että se kuluttaa minua. 

Filosofia, Etc.

Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.

Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!

Lue loppuun

Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

Lue loppuun