Kirjapohdintaa: Martti Suosalo ja Iida Hirvosen Radalla

Seuraa hieman sekalaista kirjapohdintaa Johanna Venhon Martti Suosalon tähänastinen elämä ja Iida Hirvosen Radalla -teoksista. Ne olivat molemmat ajatuksia herättäviä teoksia. Olen tähän tekstiin koonnut erityisesti Suosalon elämäkerrasta heränneitä ajatuksia. 

***

Johanna Venhon kirjoittama ja Suosalon itsensä lukema kirja on kiehtova kirja näyttelijän elämästä ja näyttelijyydestä. Suosalo kuvaa näyttelijän ammattia tarkasti ja tavalla, josta alaa täysin ymmärtämätönkin saa paljon irti. Kirjan perusteella Suosalosta tulee kuva mutkattomana ihmisenä, joka tarkkailee maailmaa ja ihmistä lempeän humoristisesti, toisaalta hieman ulkopuolisena ja hämmentyneenäkin. Suosalon sisäinen palo oman näyttelijäntyön kehittämiseen ja siihen liittyvä työnteon tinkimättömyys ovat asioita, joita ei voi kuin ihailla. 

Kirjassa oli paljon ajatuksia herättäviä kohtia ja tein poikkeuksellisen paljon merkintöjä kirjaan kuuntelemisen aikana. 

Elämäkerrat kertovat elämänpoluista. Miten päähenkilö päätyi sinne minne päätyi? Miksi hän teki ne valinnat, jotka teki?

Meidän yhteiskunnassamme ihmisen ideaalina tuntuu olevan määrätietoinen oman elämänsä sankari, joka opiskelee suunnitelmallisesti ja ammatti mielessään, etenee uralla, pyrkii vaurastumaan ja jonka elämää kehystävät erilaiset projektit, joissa on tavoitteita ja mittareita. Tällainen kuvasto tuppaa vähän ahdistamaan, jos oma elämä ei vastaa lähimainkaan sitä. Ainakaan omani ei vastaa. 

Suosalon reflektointi itsestään ja omasta elämänpolustaan saa hymyilemään hyväntahtoista hymyä. Suosalo on menestynyt ja arvostettu näyttelijä, mutta hänellä ei ole tarvetta nähdä itseään menestyjänä tai päämäärätietoisena Yksilönä. Päinvastoin, hän kuvailee joutilaisuutta, korostaa sattumaa ja ajautumista, ja kaikkein kiinnostavinta: oman tahdon puutetta. Hän sanoo: “luotan siihen, että minua viedään tässä maailmassa, kuka sitten viekin ja auttaa, mutta tähän uskoon ja luottamukseen minä nojaan. […] Toppuuttelen siis tahtoani. Se ei ole pelkoa. En pelkää epäonnistuvani. Mutta olen tahdoton olento – suostun – ja se on auttanut minua kaikessa, työssä ja muussa elämässä.” Suosalo on eräänlainen ajelehtija, joka aktiivisesti heittäytyy virran vietäväksi, ui aaltojen ja suvantojen myötäisesti. 

***

Hyvän kirjan merkki oli varmaan sekin, että kirjan näyttelijäntyötä koskevat kohdat herättivät miettimään omaakin ammattia, opettajuutta, ja näyttelijän ja opettajan töiden samuuksia. Samuus ei ole se, että opettaja olisi ikään kuin näyttelijä yleisön edessä, sitä hän ei ole. (Jotkut ehkä kuvittelevat niin, ja joskus on sellainen olo, että pitäisi olla – mutta ainakin minä olen aina ollut surkea esiintyjä.) Opettaja on kuitenkin ryhmän vetäjä, hahmo, jonka tehtävä on auttaa ryhmää paneutumaan tietyksi ajaksi tiettyyn tehtävään. Luokkahuoneessa opiskelu on monen ihmisen yhteistyön prosessi. Jos opiskelijat eivät ole ollenkaan messissä, se on raskasta ja vaatii enemmän hikeä ja tunnetyötä. Ja jos opettaja ei ole messissä, kukaan ei ole messissä. Ja jos opiskelijat ja opettajat eivät ole toistensa puolella, tilanne on tosi huono. Näin Suosalo sanoo esityksen katsomisesta:

“Ensimmäiseksi hän [Jouko Turkka] opetti meille myös, miten esitystä pitää katsoa. Ei saa katsoa taaksepäin nojautuneena arvioiva ilme naamalla vaan eteenpäin kumartuneena, kädet polviin nojaten, etukenossa. Aina pitää olla esiintyjän puolella, aina –  oli esitys omasta mielestä millainen tahansa. Meillä ei ole oikeutta mennä katsomoon halveksimaan esiintyjää, joka tulee lavalle ja panee itsensä likoon, Turkka opetti. Ja katsoja on myös osa teatteria. Se, millainen katsoja on, vaikuttaa esitykseen.

Aina esiintyjän puolella. Tämä on olennaista. Esiintyjä vaistoaa ja näkee yleisön. Intensiteetti voi laskea, jos huomaa, että yleisö ei ole mukana.”

Tietenkään teatteri ei ole sama asia kuin luokkahuone. Opettajuuteen esimerkiksi liittyy auktoriteettiasema ja hierarkiaeroja, jotka tekevät luokkatilanteesta kompleksisemman. Mutta ajatus siitä, että kenen puolella on, on minusta tärkeä ja ajattelemisen arvoinen. 

Vaikka ei muuten pitäisi äänikirjoista, tämä kirja kannattaa kuunnella. Martti Suosalo lukee itse kirjan minä-muodossa kirjoitetut osuudet ja hän on aivan loistava lukija – ja loistava koomikko. 

Nauroin monta kertaa ääneen omassa hiljaisessa kuuntelutodellisuudessani. Erityisen hillittömiä ovat kohdat, joissa Suosalo imitoi Jouko Turkkaa, joka toimi Suosalon aikana Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professorina. Turkan sinänsä järkyttävät metodit ja kommentit ovat mielipuolisen hauskoja Suosalon lukemana. Kirjasta itse luettuna kommenttien ja tilanteiden absurdius ei avaudu, sillä äänenkäyttö tuo Turkan persoonan ja sanat eloon. Suosalon lukemana… voi sentään. Kuuntelin ja nauroin jotkin kohdat useampaan kertaan.

Muutenkin Suosalon kommentit Turkasta, hänen opetusmetodeistaan ja häneltä saaduista opeista ovat todella kiinnostavia. Suomessakin käyty keskustelu (mies-)ohjaajien käyttämästä vallasta on ollut ja on edelleen tarpeellista, ja viimeisimmät keskustelut ovat kehkeytyneet me too -liikkeen myötä. Suosalo käsittelee Turkan opetusta mielestäni rehellisesti ja liikaa selittelemättä omasta näkökulmastaan. Suosalo ei koe traumatisoituneensa Turkan toiminnasta, vaan koki saaneensa poikkeuksellisesta (visionäärisestä? mielivaltaisesta?) opetuksesta myös paljon. Turkan opetukset tulivat osaksi häntä, mutta eivät ole määrittäneet häntä näyttelijänä, sillä ihminen oppii ja muuttuu aina siirtyessään uuteen paikkaan ja uusien ihmisten pariin. Siitä huolimatta Turkan vainoava katse ja julma kriittisyys ovat seuranneet Suosaloa, ikään kuin freudilaisena superegon sisäisenä äänenä. Vaikka Suosalo tuomitsee Turkan kyseenalaistamattoman vallankäytön, hän antaa myös arvoa entiselle opettajalleen: 

“HUUMORI EI OLE PILKKAA, VAAN MYÖTÄTUNTOA, sen opin Turkalta. Myötätuntoa sitäkin kohtaan, miten ihminen on puutteellinen, liikuttava, erehtyvä, keskeneräinen, mokaileva. Ilkeys puuttui Turkasta kokonaan, vaikka ihmisten puheista voisi luulla, että hän oli sadisti tai ilkeä ihminen. Ei hän ollut, ei lainkaan. Hän oli vain tinkimätön päämäärässään, ja se tuotti kaikenlaista lieveilmiötä.”

Jäin miettimään, olisiko Suosalon pitänyt tuomita Turkkaa kirjassa vielä enemmän, traumatisoihan Turkka lukuisia näyttelijöitä tavalla, jota ei voi hyväksyä. Mutta tuomitseminen on helppoa, etenkin jälkikäteen. Vaikeampaa on eritellä hyvää ja huonoa, arvokasta ja järjetöntä. Juuri Turkan tärkeiden opetusten kuvailu kirjassa oli mielestäni ansiokasta ja kiehtovaa. 

***

Kirjassa erityisen hienoja kohtia ovat lapsuuden ja teini-iän kuvaukset. Yksityisen lapsuuden kuvauksissa tavoitetaan kirjassa jotain tosi universaalia lapsuusajasta ja silloin tehtyjen havaintojen ja koettujen kokemusten erityisyydestä. Samoin nuoruutta kuvatessaan Suosalo tekee teräviä havaintoja, sellaisia, jotka saavat itsellekin pakahduttavan tunteen, kun muistelee sitä jotain olemista, joka oli, ja jota ei enää ole. 

Minä muistelen ja kaipaan erityisesti omasta nuoruudestani ajattomuutta; sitä, että saatoin, ja siis pystyin, vaikkapa makoilemaan omassa huoneessa sängyllä ja keskittyä tuntikausia johonkin mihin ikinä. Tällaisesta olemisesta Suosalokin puhuu.

“Vietin enemmän aikaa yksin vinttikamarissani. Vanhemmat vähän ihmettelivät mitä haudon, kun en mitään kellekään puhunut. Itse olin kyllä hämmentynyt, mutten erityisen ahdistunut, enkä hautonut mitään kummempaa, makoilin vain ja annoin aivojeni kehittyä. Minun piti saada vain olla, miettiä omiani ja kuunnella musiikkia. Jokin oli muuttumassa minussa itsessäni ja vaati tilaa. Elin haaveiliun maailmassa, hekumoin itsesäälissä ja romanttisissa haaveissa. […] Onneksi vanhemmat antoivat minun olla rauhassa eivätkä ruvenneet tunkemaan huoneeseeni kyselemään, mikä minulla on. Ei minulla mikään ollut.” 

Suosalo myös kuvaa, miten hänellä oli tapana lähteä kävelemään perjantaisin kylille yksinään. Mietin kuunnellessa, miten ihmeellistä sellainen on. Että lähtee jonnekin ihmisten ilmoille yksin, ilman sen kummempia odotuksia, ja joskus voi tavata jonkun ja joskus ei. Että kukaan ei soittele, että ei itse selaa uutisia, että ei voi nähdä somesta, missä joku on, ja että tällainen on arkista.

Lapsuusajan keppostelusta Suosalon luokkakaveri Timo Kuhlman kirjoittaa surullisen, mutta todennäköisesti oikean havainnon:

“Kun ajattelen kepposia, joita kouluaikana keksimme, tuntuu siltä, että sellaista enää nuorilla ole. Iloisuus oli meille päivittäistä. Jos jotkut joutuivat jäynän kohteiksi – heidän maitoonsa laitettiin suolaa, reppuun sujautettiin herätyskello tai huppuun karamelleja – ei kepposen kohde ollut siitä yleensä moksiskaan, saattoi jopa kehua kepposta hyväksi. En muista, että kukaan olisi loukkaantunut. Eikä ketään mitenkään nimitelty. Pienen jäynän uhri valikoitui usein sattumalta eli on vain väärässä paikassa väärään aikaan. 

Tällainen keppostelu tuntuu olevan katoavaa kansanperinnettä. Olen itse opettaja ja minusta tuntuu, että nuorten elämä on nykyisin enemmän tosikkomaista suorittamista. Spontaania iloa on vähemmän.” 

Tässä kohtaa ajattelen myös kohtaamiani nuoria viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Korona on vaikuttanut ilmiselvästi nuorten käytökseen, mutta se pelkästään ei selitä muutoksia, joita aistin. Nuoret heittäytyvät nykyään vähemmän, laskelmoivat enemmän.

Omien lapsien kohdalla huomaa, miten lapsuus on muuttunut tietyissä asioissa kolmessakymmenessä vuodessa. Minä en lapsena tehnyt mitään pahaa tai vaarallista, mutta olin jollain lailla vapaampi. Tuolloin oli normaalia juosta alle kouluikäisenä pitkin metsiä, touhuta naapuruston eri ikäisten lasten kanssa siellä täällä, mitä nyt keksittiin. Muistan olleeni alakouluikäisenä auton lavalla kyydissä, kun naapurin alaikäiset lapset ajelivat tällä autolla pellolla. Sen sijaan nyt kouluun lähtevä lapseni ei ole ikinä yksin pihalla. Se ei ole ainoastaan meidän aikuisten toiminnan seurausta, sillä toivoisin lapseni leikkivän pihalla itsekseen. Mutta tilanne nyt vain on tämä. Kavereita on eskarissa ja heitä tavataan sovitusti (“leikkitreffit”), eikä pihalla juuri törmää tuntemattomiin lapsiin. Vaikka en haluaisi olla helikopterivanhempi, tämä aika tekee minusta sellaisen. Ja se on jotenkin surullista. 

***

Kirjassa oli paljon muutakin kiinnostavaa, kuten hikisten teatterikokemusten kuvailu, kriitikoiden (Jukka Kajava) merkitys näyttelijöille ja esityksille, näyttelijätyön ja teatterimaailman muutokset ja nykyajan teatterimaailman pohtiminen, eri produktioiden kuvailu, lastenkasvatusmetodit…  

Ja sitten erityisen kiinnostava teema kirjassa on työnteko. Tästä aiheesta pitää kertoa kahden muunkin kirjan avulla.

Hyvä elämäkerta kertoo luonnollisesti henkilön elämästä ja persoonallisuudesta, mutta hyvä kirja piirtää myös kiinnostavaa ajankuvaa. Ja lisäksi elämäkerrat saavat miettimään näiden kahden yhteyttä: millaista toimijuutta eri aikakaudet ja niiden kulttuurinen ilmapiiri luovat? 

Kuuntelin samaan syssyyn Suosalon ohella Kaari Utrion elämäkerran ja Iida Hirvosen Radalla, joka siis ei tietenkään ole elämäkerta eikä autofiktiota, vaan kaunokirjallinen romaani. Näiden kolmen teoksen myötä jäin miettimään tätä kysymystä toimijuudesta. Kaari Utrio ja Martti Suosalo ovat taiteilijoita, mutta molemmissa teoksissa työllä on iso merkitys.

Kaari Utrio on ollut tunnetusti jäätävä työmyyrä. Hän on julkaissut aivan järkyttävän paljon, ja elämäkerta kertoo tästä tuotteliaisuudesta. Eikä Kaari Utrio ole ainoastaan kirjoittanut teoksia paljon, vaan hän teki aina säntillistä ja perehtynyttä taustatyötä, minkä lisäksi hän kävi laajamittaista kirjeenvaihtoa kiinnostuneiden lukijoiden kanssa sekä toimi julkisena keskustelijana monenlaisissa kirja- ja kulttuuritapahtumissa vuodesta toiseen. Kaari Utriolle kirjoittaminen oli intohimo, mutta se oli myös todellista työtä, sellaista perse ruvella ja otsa hiessä -työtä.

Myös Suosalo kuvaa, että hän on aina halunnut tehdä asiat hyvin. Suosalo tarvitsee joutenoloa, eikä ole samanlainen puskutraktori kuin Utrio. Mutta jos hän saa jonkin työn ja tehtävän, hän paneutuu siihen pieteetillä, opetellen asian läpikotaisin ja keskittyen. Keskittyminen tehtävään tekee asioista mielekkäitä, mutta hyvin tekeminen on myös kunnia-asia. On hienoa osata jokin taito, mikä tahansa taito, läpikotaisin. Yhtenä esimerkkinä Suosalo kertoo pitsan paistamisen. Nuorena Suosallo oli kesätöissä pitsanpaistajana ja opetteli paistamisen tekniikan liikeratoineen siten, että sitä ei ajatellut, vaan niin että se tuli kehosta. Myöhemmin hän pystyi käyttämään tätä(kin) kokemusta roolisuoritustensa rakennusmateriaalina, mutta se ei ollut syy opetella pitsan paistaminen (ei hän tiennyt silloin ryhtyvänsä näyttelijäksi). Oleellista oli se, että taidon saavuttaminen itsessään oli hänelle tärkeää.

Mietin näitä kahta työnteon tyyliä oikeastaan tarkemmin siinä hetkessä, kun kuuntelin Hirvosen mainiota teosta. Sekin on muuten sopiva juuri kuunneltavaksi. Kirja on lumoava ja pyörremäinen tajunnanvirta ja kuunneltuna sen fragmentaarisuus muodostuu soljuvasti ikään kuin omiksi ajatuksiksi. Tapahtumat ja tilanteet hyppivät asiasta toiseen, mutta silti niissä on jokin logiikka. 

Hirvosen kirjan kertoja elää aivan erilaisessa maailmassa kuin missä Utrio ja Suosalo ovat eläneet lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hirvosen kuvaama maailma on kuin pudotus johonkin kummalliseen hyperaktiiviseen, hieman epätodellisesti nykivään todellisuuteen Utrion ja Suosalon rauhallisesta ja jäsentyneestä maailmasta. Siellä kaikella on oma paikkansa. Hirvosen kuvaama maailma on kapitalistisen karnevalismin, ilmastonmuutoksen lopunajan, aina tarjolla olevien psykedeelien, ajan ja lineaaristen tarinoiden puuttumisen maailma. Siellä ei ole mitään “paikkaa” eikä yhtenäistä kertomusta. Se ei ole yltäkylläisyyden maailma, vaan täyteen ahdettu maailma, jossa pitää tehdä merkityksettömiä, mutta loputtomia valintoja. (Minkä kuvan valitsen näistä 40 ottamastani selfiestä laittaakseni sen somen kuvapalveluun, johon suhtaudun samalla kyynisen ironisesti, mutta kuitenkin etsien sieltä inhimillisiä merkityksiä pienimmistäkin teoista ja tapahtumista? Mitä väliä tällä on? Ei yhtään mitään ja silti elämä valuu tällaisiin typeriin asioihin.) 

Arkea on mielenterveyshäiriöt, joita ei voi pitää edes enää häiriöinä, ja miten kukaan voisi tosissaan puhua “urasta” tai “menestyksestä”, kun kokemus koko olemassaolosta on huijarius ja irrallisuus. Millaista toimijuutta siis luo tällainen Hirvosen kuvaama todellisuus?

Hirvonen kuvaa työtä esimerkiksi seuraavasti. Yksittäinen ote ei täysin tavoita kirjan tunnelmaa, mutta antaa osviittaa:

“En usko, että vakituinen työpaikka on ihmiselle hyväksi. Kaikki joiden tiedän käyvän töissä, voivat huonosti. He kärsivät selkävaivoista, unettomuudesta ja mielenterveysongelmista, jopa aivoverenkierron häiriöistä. Työnantajat eivät välitä työntekijöistään eivätkä työntekijät työpaikoistaan. Kukaan ei enää arvosta mitään tarpeeksi. Ehkä heillä ei ole siihen varaa, tai vaikka onkin, välinpitämättömyydestä on tullut tapa, koska kukaan ei enää usko mihinkään. Kaikki voitaisiin vaan räjäyttää.

Mutta ehkä minulla on vain asenneongelma ja olen turhaan huolissani…

[…]

Aloin joka tapauksessa syödä masennuslääkkeitä: minun oli saatava elämä järjestykseen. En tiedä olinko “masentunut”, mutta en jaksanut tehdä oikein mitään ja olin myöskin taas alkanut ajatella, että menneisyys oli sarja epäonnistumisia eikä mikään tulisi koskaan järjestymään. Aina, kun ihmiset kysyivät minulta “unelmista”, vastasin hämmentyneenä, ettei minulla oikeastaan ole sellaisia, ja siten he näyttivät huolestuneilta ja menivät hiljaisiksi. Niin pitkälle kuin muistan, olen aina vain yrittänyt saada hommat tehtyä ja selviytyä tästä päivästä tai seuraavasta.”

En ajattele, että Suosalon ja Utrion kuvaamat työteon mallit olisivat katoavaa kansanperinnettä tai edes poikkeuksia. Työ ja sen luoma mielekkyys ovat edelleen tärkeitä asioita monille. Mutta Hirvosen kirja luo kiinnostavan kontrastin näille elämäntarinoille, jotka tapahtuvat samaan aikaan lähellä mutta silti avaruuksien etäisyyksissä.

Kun Suosalo moralisoi ihmisiä, jotka tekevät työtään laiskasti ja perehtymättömästi esimerkiksi ravintolassa (se onkin niitä harvoja kohtia, jossa Suosalo jotain moralisoi), hän ei ehkä näekään oman aikakautensa ulkopuolelle. Nuori työntekijä saattaa esittää nykyään täysin perustellusti sen kysymyksen, että miksi ihmeessä panostaisin työhön. Asioita pitää nykyään arvioida “hyödyn” kautta, mutta saattaa paljastua, että “hyöty” ei teekään elämästä elämisen arvoista. Tämä on myös motivaation paradoksi. Mitä enemmän ihmisiä ohjataan hyötymään ja maksimoimaan, sitä vähemmän meitä itse asiassa kiinnostaa. Ulkoiset pakot toimivat hetkellisesti, mutta isoissa asioissa ne tappavat luovuuden, innon, optimismin ja autonomian. 

Hirvosen kirja on tietysti fiktiota ja siinä mielessä vertailu elämäkertojen ja fiktion välillä ei ehkä ole aivan perusteltua. Mutta kyllä fiktion keinoilla nykyajasta saa kiinni. Hirvosen ikäpolven edustajana näiden kahden kirjan todellisuudet saavatkin mietteliääksi. Ja miettiessäni kaikkia näitä erilaisia maailmoja koen jonkinlaista haikeutta. 

***

Tällaisena teatteria todella huonosti tuntevana ihmisenä tein Suosalon elämäkerran myötä pyhän lupauksen ja päätin mennä käymään teatterissa. Ja muille: lukekaa elämäkerta ja Hirvosen teos!

Kasvatus ekokriisin aikana – kirja-arvio

Pitäisikö lapsille opettaa selviytymistaitoja? Sellaisia taitoja kuten metsästys ja viljely? Pitäisikö panostaa siihen, että lapselle tulisi mahdollisimman hyvä fyysinen kunto? 

Olen törmännyt tämänkaltaisiin pohdiskeluihin useamman kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Nämä kysymykset heijastavat sitä horisontissa hitaasti ja sumeasti avautuvaa näkymää, jonka ilmastokriisi maalaa. Millaista tulevaisuutta varten lapsia pitää valmistaa? Vanhemmat ovat vastauksia vailla. Miten lapset tulee kasvattaa, jos tulevaisuudessa tapahtuu edes osa siitä, mitä on arvioitu, kuten pakolaiskriisejä, energiakriisejä, ravintokriisejä, puhtaan veden loppumista, sietämättömiä helteitä ja luonnon sekaisin pistäviä jatkuvia sateita? Miten näihin valmistaudutaan? 

Myös suomalaisen – ja tietysti kaikkien maiden – koulutusjärjestelmien on havahduttava tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella. Kouluissa ei voida puhua vain kierrättämisestä tai pikamuodin välttämisestä. Ei riitä, että koululaisille neuvotaan olemaan roskaamatta. Ehkä sekään riitä, että luonnosta ja ympäristöstä puhutaan. Tarvitaan syvällisempi muutos. 

Kasvatustieteen professori ja filosofi Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella on kaivattu teos tästä tematiikasta. Teoksen tehtävänasettelu on kunnianhimoinen, mutta toteutus jää sekavaksi ja osin etäiseksi käsitepyörittelyksi. Sitä vaivaa myös ongelma: ollako abstraktilla tasolla pysyvä filosofinen tutkielma vai tämän hetken konkretiaan sidottu aikalaisanalyysi? Nyt teos ei ole oikein selvästi kumpaakaan. Teos kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja on ehdottomasti kommentoimisen arvoinen.  

***

Miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön?

Veli-Matti Värrin vuonna 2018 ilmestynyt teos pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen kasvatusjärjestelmän tavoitteista. Värri kirjoittaa teoksensa lähtökohdista: 

“Kirjan kantavana ajatuksena on löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. On kysyttävä millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?  Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävä on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilanteeseen. On välttämätöntä, että kasvattajat ja kasvatusyhteisöt alkavat pohtia kasvatus päämäärien sitoumuksia ja niihin kätkettyjä perusteita.” (12)

Värri esittää teoksessaan, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Kasvatusjärjestelmämme pyrkii tuottamaan jatkuvasti tuottavampia kansalaisia. Tätä kansalaista motivoidaan ja ohjataan psykologisella tasolla materialistiseen hedonismiin, mikä ylläpitää omalta osaltaan kierrettä; ihmisten tehtävänä on kuluttaa ja tuottaa, kuluttaa ja tuottaa ja sen jälkeen kuluttaa ja tuottaa lisää. Olen Värrin kanssa näistä lähtökohdista hyvin samaa mieltä. Ihmiskuvaamme vaivaa kapeus. Tämä kapeus näkyy muun muassa siten, että joudumme painottamaan erikseen, että työttömällä ihmisellä on arvoa, että C:n kirjoittanut opiskelija on yhtä arvokas kuin seitsemän ällän, että vain matkusteleva ihminen voi olla suvaitsevainen, ja se näkyy siinä, että omistusasunto, oma mökki paljuineen ja muuttuva sisustus tarkoittaa onnistumista ja onnea. Meidän on vaikea nähdä tämän jatkuvan kasvun ja suorittamisen ideologian yli – sillä sitä on ideologia, käsitysten ja uskomusten tiivis kudelma, jonka jäsentää havaintojamme todellisuudesta. 

Värrin mukaan koko elämänmuotoamme taustoittaa tietynlainen metafyysinen käsitys luonnonvarojen ehtymättömyydestä, antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä ja tietynlaisesta dualismista. Nämä yhteiskuntaamme ja elämänmuotoamme kannattelevat uskomukset ovat, Värrin termiä käyttäen, “onkalometafysiikkaa”. 

Mitä on onkalometafysiikka ja mitä merkitystä sillä on kasvatukselle? Värri viittaa onkalolla konkreettisesti Onkaloon, joka on ydinjätteen säilytyspaikka suomalaisessa peruskalliossa. Tällainen vaarallisen jätteen rakennelma kuvaa Värrin mukaan ei pelkästään järjen ylittävää teknologiaoptismia, vaan laajemminkin ihmisten käsitystä luonnonvaroista ja luonnosta, ja ihmisestä itsestään. Olemme syvällä kaninkolossa, emmekä pääse sieltä pois. Värrin mukaan onkalometafysiikka kuvaa “osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäätään uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansioista”. Tuudittautuminen onkalometafysiikkaan “sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville”. (20)

Onkalo on tietysti myös viite Platonin luolavertaukseen. Me onkalossa elävät ihmiset elämme valheellista elämää, ideologista elämää, emmekä ole nähneet totuutta. Kasvatuksen kannalta onkalometafysiikan tunnistaminen ja hyväksyminen oikeanlaiseksi analyysiksi tarkoittaa sitä, että onkalosta pitäisi alkaa kömpiä ulos. Toisin sanoen meidän pitäisi alkaa hyväksyä luonnonvarojen ja ihmisen kykyjen rajallisuus ja toimia sen mukaisesti. 

**

Ilmastokriisi ei ole kasvatusjärjestelmien kannalta kovin helppo aihe. Ei se ole yksittäisen kansalaisenkaan kannalta. Ei riitä, että puhumme kestävästä kehityksestä opiskelijoille tai somessa mainostamme yksittäisiä ekologisia tuotteita, joita voi ostaa toisten sijaan. Kasvatusajattelua tulee uudistaa aidosti ja radikaalisti, mutta mitä se tarkoittaa? Miten se voi tapahtua?  

Kaikki ekologisten ongelmien parissa päätään rasittavat törmäävät ennemmin tai hieman myöhemmin tähän ristiriitaan: teen niin tai näin omissa valinnoissani, länsimainen elämäntapa ei mahdollista aidosti kestävää elämää. Elämämme nojaa energiankäyttöön, liikennöintiin ja teknologisiin ratkaisuihin, öljyyn. Näin ollen elämämme ekokriisin keskellä on jo lähtökohdiltaan ristiriidan sävyttämää. Haluaisimme olla hyviä ihmisiä, haluaisimme toimia oikein, mutta ideologia kutsuu meitä toiseen suuntaan, ja vaikka olisimme jo lakanneet vastaamasta ideologian huutoon, kolautamme päämme siihen silti yrittäessämme vain elää jokapäiväistä elämää. Tällaista kognitiivista dissonassia on vaikea sietää, joten on usein helpompi olla vain ajattelematta sitä. 

Arkinen esimerkki. Koulussa pyritään käyttämään yhä vähemmän paperia. Paperin säästäminen onkin kaikkien mielestä järkevää. Mutta kun koulussa kuitenkin tarvitaan tekstejä ja työvälineitä, kynät ja paperit on korvattu teknologialla. Kuten Värri toteaa Hesarin haastattelussa, “[m]eitä uhkaa ilmastokatastrofi, ja silti kasvatusta koskevan keskustelun ydinteema tuntuu olevan digiloikka”. 

Niin, digiloikka. Pedagogisia sovelluksia ja ideoita digipalveluiden käyttöön on kyllä tullut vähitellen, mutta digiloikka ei ole alunperin ensisijaisesti pedagoginen ratkaisu. Digiloikka on nähdäkseni pikemminkin reaktio siihen, että koulun on vastattava yhteiskunnan muitakin toimintamalleja. Ekologisessa mielessä voi kuitenkin hyvin kysyä, mikä on säästyneen paperin merkitys, kun sen on korvannut jatkuvasti uudistuvat tietokoneet ja älylaitteet. Koneet kun ovat kuluttavaa, monimutkaista ainetta, vieläpä aika paljon heikommin uudelleen käytettävää (tai maatuvaa!) jätettä kuin paperi. “Pilvipalvelu” on sekin mielenkiintoisesti harhaanjohtava nimitys, sillä tieto ei sijaitse missään muumien mystisesti katoavassa hattarapilvessä. Myös sen varastointi vaatii konkreettisen, aineellisen perustan. Mutta tämä aineellinen maailma on helppo ja miellyttävä unohtaa. Paperia kuitenkin säästyy.

Toisin sanoen koulujen ponnistelut paperin säästämiseksi ovat sinänsä hyviä ekologisia tavoitteita, mutta muu perspektiivi on kadonnut. Jätämme sanomatta sen ilmiselvän ristiriidan, että siirtyminen koneiden käyttöön vaatii paljon enemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin paperin käyttö. 

Kasvatuksen ongelmana on se, että me kasvattajina operoimme edelleen jatkuvaan kasvuun ja kapitalismiin perustuvilla uskomuksilla. Kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme tämän hetken välineillä, tämän hetken ajatuksilla, tämän hetken kapitalistisesti toimivien yritysten tuotteilla ja niiden logiikalla. Meidän kätemme on sidottu ja tahrittu tämän hetken uskomuksiin – ja tiedämme, että juuri nämä kädet ovat myös ilmastokriisin aiheuttajia. Miten uudet sukupolvet voivat vapautua vahingollisista uskomuksista, jos heidät edelleen kasvatetaan näillä vahingollisilla välineillä? Miten uudet sukupolvet voivat muovata uutta luontosuhdetta, kun koko järjestelmämme kulkee ristiriitaisiin suuntiin, yhtäällä kestäviin ratkaisuihin, toisaalla kestämättömiin? Yksi opettaa yhtä, toinen toista. 

***

Värrin teokselle on mielestäni paikka, se on kaivattu puheenvuoro. Teos ei kuitenkaan muuten vakuuta eikä anna välineitä kasvatuksen ongelmien käsittelyyn. Koetan perustella, miksi mielestäni näin on.

Teoksen auki kirjoitettuna tavoitteena on luoda toivoa ja pyrkiä uudistamaan kasvatusajattelua ekologisen kriisin valossa. Teos käsittelee kasvatuksen perusteita – sitä miten kasvatus on ihmisyyden luoja, mutta samalla vallan väline – ruumiillisuutta ja “halua” ontologian näkökulmasta, sekä edellä kuvatun onkalometafysiikan ja elämäntapamme ideologisuutta. Kirjan lopussa Värri esittelee “ekologisen kasvatusviisauden lähtökohtia”, eli pohtii sitä, miten eri kasvatusinstituutioissa on ajateltava kasvattamista uudella tavalla.

Värrin teoksen teoreettiset lähtökohdat ovat voimakkaasti filosofiassa. Värri nojaa käsittelyssään mm. sellaisiin teoreetikoihin kuin Slavoj Zizek ja Jacques Lacan, Martin Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty. Psykoanalyysiä, postmodernia ideologiakritiikkiä, fenomenologiaa. 

Värrin keskeiset uutta luomaan pyrkivät ajatelmat teoksessa ovat nähdäkseni ruumillisuutta ja halua koskevat pohdinnat. Värri kehittelee ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten perusteella uudenlaista subjektiivisuutta. Värri ajattelee niin, että tavoitteena on siirtyä konsumerismin ideologiasta ja dualistisesta ihmiskäsityksestä kohti sellaista subjektia, joka on “lihallisesti” kietoutunut luontoon: “Koska ruumiini kietoutuneisuudessa aistittavaan maailman en voi koskaan objektivoida maailmaa olioina sinänsä, minun on oltava tulkinnallisessa ja dialogisessa suhteessa maailmaan”. (s 57) Halua tarkastellessaan Värri viittaa erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsitykseen ihmisestä haluolentona. Halu on tiedostamaton voima, jota kuitenkin yhteiskunnan ideologiat ohjaavat. Ekokriisin myötä halun on ohjauduttava muualle kuin kulutuksesta saatavaan nautintoon.

Tipuitteko kärryiltä?

Kuten jo teoksen sisällön kuvaaminen edellä kertoo, teos ei liiku arkisen todellisuuden tasolla, vaan sen tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat. Tavoitteena on ajatella uudestaan, nähdä ideologian yli, kuvitella jotain muuta. Kirjan tavoite on siis tietyllä tavalla utooppinen, ja tällaiselle utooppiselle ajattelulle on oma tärkeä sijansa. 

Teoksen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että lukijaa ei valmisteta näin filosofisesti orientoituneeseen teokseen. Luin teosta hieman ällistyksen vallassa itsekin: mistä tässä on oikein kyse? Mistä tässä puhutaan? Osittain ällistykseni voi selittyä sillä, että olen ollut koulutuksen arjen keskellä jo monta vuotta. Se vaikuttaa välttämättä ajatteluun. Koska teoksen tarkastelutapa on teoreettista ja utooppista, se liitää melko kaukana siitä sfääristä, jossa kasvatuksen ammattilaiset toimivat. Tämän ei ajattelisi olevan suuri ongelma, mutta se on silloin ongelma, kun kirja ei tunnu vastaavan odotuksia. Voin olla myös väärässä – en usko, että olen – mutta kaikki lukijat tuskin ovat täysin vastaanottavaisia Zizekille ja Lacanille ja lihan fenomenologialle.

En kuitenkaan halua tyrmätä Värrin lähtökohtaa kokonaan. Tavallaan tavoite on juuri se mitä kaivataan, kasvatuksen aitoa uudelleen ajattelemista. Hän on mielestäni oikeassa todetessaan, että “jotta kasvatus- ja sosialisaatioyhteisöt eivät tiedostamattaan jatkaisi tuhoisan elämänmuotomme uusintamista, kriittisen ajattelun on yllettävä kulttuurisen merkityshorisontin syvätasoon saakka.” (117) Onhan meillä niitä kestävän kehityksen sertifikaatteja, vegaanisia vaihtoehtoja, roskankerääjiä. Ja tietoa ilmastokriisistä. Sitä meillä todellakin on. Sen sijaan meillä ei ole tarpeeksi kykyä ajatella kasvatusta ja sen arvoja aivan toisin kuin nyt. 

Kasvatuksen kysymykset ovat myös syvästi filosofisia. Kasvatusta ei pidä ajatella vain kokoelmana nippeliratkaisuja joihinkin arkisiin ongelmiin. Vaikka kasvatus on samalla arkinen ja rujokin asia, siinä on samalla kyse on koko ihmiskunnan tärkeimmästä ja merkityksellisimmästä toiminnasta. Sitä sietää teoretisoida. Erityisen tärkeää mielestäni on myös se, että me, jotka toimimme kasvatuksen kentällä, päivitämme ja ylläpidämme kasvatuksen ihanteiden ja tavoitteiden kriittistä keskustelua mm. tällaisten teosten avulla.   

Mutta mikä siis menee pieleen, jos tavoitteet ovat hyvät? Eräs ongelma on se, että Värrin ehdottomat “metafyysisen syvärakenteen” ratkaisut eivät vakuuta ainakaan minua. En esimerkiksi tavoita hänen ajatustaan ruumiillisuudesta kuin jollain hyvin teoreettisella tasolla. Voisi myös esittää kysymyksen, ovatko fenomenologia ja psykoanalyysi mielekkäät teoreettiset taustat. 

Teos on teoreettisuuden lisäksi hieman sekava. Sen aiheet limittyvät jatkuvasti toisiinsa. Itse kaipaisin teoreettisuuden oheen analyyttisyyttä ja tarkkuutta – nyt tuntuu, että teos viittaa moneen suuntaan osoittaessaan esimerkkejä ongelmallisesta yhteiskunnastamme, mutta ainakaan itselleni nämä analyysit kapitalistisen tiedontuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen ongelmista eivät tuottaneet uutta ymmärrystä. Toisin sanoen ne, jotka pystyvät teosta lukemaan zizekiläisen ja lacanilaisen käsitteistön keskellä, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat muutenkin tietoisia niistä keskusteluista, joihin Värri viittaa. Niille, jotka eivät jo tunne näiden filosofien ajattelua, Värrin kirjoitustyyli voi olla melko raskassoutuista ja ehkä jopa jäädä merkityksettömäksi.

Kasvatus on aina erikoista tasapainottelua olemassaolevan ja mahdollisen välillä. Kasvatus on myös konkretian hakemista ihanteiden ja arjen välillä. Pelkään, että Värrin teoksessa yhteys uuden ruumiillisuuden ja kasvatuksen välillä ei avaudu lukijoille. Pelkään, että metafysiikka jää metafysiikaksi, että se unohtuu kasvatuksen arjessa. 

Abstraktin ja konkreettisen välimaastossa liikkuminen on teoksessa ongelmallista. Jos ilmastokriisi ajatellaan lähinnä metafysiikan näkökulmasta, ratkaisutkin nähdään metafysiikan näkökulmasta. Tämän kirjan valinta on keskittyä pääosin metafysiikkaan – ja se on sallittu valinta. Ongelmien ratkaisuun tarvitaan lopulta kuitenkin muutakin. 

Jokainen aiheesta kiinnostunut opettaja nimittäin tietää, että ilmastoaiheista puhuminen ei ole aina helppoa. Voimme yleisellä tasolla olla samaa mieltä monistakin asioista (“ilmastokriisi vaatii tekoja”), mutta konkretiaan siirtyminen hiertää. Miten suhtaudumme teollisuuteen? Kasvisruokaan? Ulkomaanmatkailuun? Millaista yhteistyötä koulut tekevät yritysten kanssa? Voiko nuoria ohjata konkreettisesti kohti elämäntapamuutoksia? Miten opettajien tulisi olla osana muutosta, mitä opettajilta vaaditaan? Entä opetussuunnitelman toteuttaminen ja ylioppilaskirjoitukset? Monet ilmastoa koskevat kysymykset ovat myös valitettavasti poliittisesti varsin tulenarkoja. Vasta viime viikolla Seinäjoella osa kunnan päättäjistä hurrasi torpattuaan nuorisovaltuuston tekemän aloitteen kasvis-ja vegaaniruoan tarjoamisesta (Yle). Se kun oli punavihreää mädätystä. 

Teosta kannattanee siis tarkastella kasvatusfilosofisena tutkielmana, joka liikkuu metafysiikan, ontologian ja kasvatusfilosofian sfäärissä. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että tämä valinta jättää paljon oleellisia asioita käsittelemättä. Toisenlainen teoreettinen kehys olisi ehkä voinut mahdollistaa myös arjen kamppailujen ottamisen huomioon. Tällaisia seikkoja olisivat voineet olla erilaiset eettiset ja toimijuuden ristiriidat; opettajiin, opetussuunnitelmiin, kuntapolitiikkaan liittyvät kysymykset. Luokan ja sukupuolen merkitys. Ja niin edelleen.

Kiinnittäisin huomiota myös erääseen Värrin lähtökohtaan. Värri näyttää melko vahvasti lähtevän teoksessaan siitä ajatuksesta, että ekologisen kriisin ratkaisussa kasvatuksen merkitys on ensisijaista. “[E]lämän ehtojen turvaaminen vaatii konsumeristisen halurakenteen purkamista ja inhimillisen halun kultivointia.” (116) Mutta ajatus, että kasvatusyhteisöt voivat päättää alkaa toimia toisin, on hyvin voluntaristinen. Toki kasvatusyhteisöissä tehdään hienoja ja radikaalejakin uudistuksia. (Katsokaa vaikka Jämsän lukion ilmasto-ohjelmaa!) Mutta jos edelleen valtakunnan tasolla keskustelemme siitä digiloikasta ennemmin kuin ilmastokriisistä, niin on vaikea nähdä, että lain puitteissa toimivat yhteisöt tuosta noin vain kykenisivät tekemään merkittäviä muutoksia toimintatapoihinsa. Ehkä vielä isompi ongelma on se, että yhteiskunnan osajärjestelmien tulisi vetää edes suunnilleen samaan suuntaan. Koulut ovat merkittäviä, mutta eivät missään nimessä ainoita paikkoja ja instituutioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia arvoja kansalaiset oppivat ja millaisiin käytäntöihin ihmiset tottuvat.

Kirjaa ehkä vaivaakin tietynlainen valistuneen etujoukon ongelma. Koska Värri on niin varma oman näkökulmansa ylivertaisuudesta – tai totuudellisuudesta – hän ei ota huomioon niitä poliittisesti, sosiaalisesti ja käytännöllisesti hyvin kirjavaa tilannetta, jossa kasvatusratkaisuja tehdään. Enkä halua moittia siis Värriä ylimielisyydestä – olen sitä paitsi hänen kanssaan niin samaa mieltä. Mutta haluan sanoa, että kentällä ei olla vielä siellä asti.  

***

En ole täysin varma, mikä Värrin teoksen aito yleisö on. Ekologiseen kriisiin ja kapitalismiin perehtyneelle lukijalle teos ei välttämättä tarjoa paljon uutta. Filosofista keskustelua tuntemattomalle se taas jäänee etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sen kunnianhimoinen tavoite on tärkeä, mutta ratkaisut ja käsittely jättävät lukijan hämmennyksen valtaan. Ekologinen kriisi vaatii uskoakseni Värrin kuvaamaa kasvatusajattelun uudistamista, mutta en ole vakuuttunut, että teos saavuttaa tavoitteitaan.

Teos sai kuitenkin ainakin minut ottamaan ongelman vakavammin kuin aiemmin: mitä siis kasvatus voisi aidosti tehdä? Mitä minä opettajana voin tehdä – mitä minä kahden lapsen äitinä voin tehdä? Millä tavalla minun öljyn tahrimat käteni pystyvät ratkomaan ilmasto-ongelmia tahrimatta niitä edelleen samaan öljyyn?

Odotan mielenkiinnolla lisää pohdittuja puheenvuoroja aiheesta.

Kyllästyin somen doksaan

Pistin somen käytön tauolle jokin aika sitten. Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, mutta siitä seurasi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. 

Somen logiikka on mietityttänyt minua aiemminkin, negatiivisten tunteiden jakamisen suhteen ja perhesomettamisen suhteen. Asia kiinnostaa myös ammatillisesta näkökulmasta, sillä suurin osa nuorista on tekemisissä somen kanssa tavalla tai toisella. Sosiaaliseen mediaan liittyy kysymyksiä vallasta, mutta myös hyvästä elämästä, mielenterveydestä ja sosiaalisista hierarkioista. Pitkittäistutkimuksia sosiaalisen median vaikutuksesta esimerkiksi mielenterveyteen ei löydy. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka some oli olemassa kymmenenkin vuotta sitten, se ei ollut lähimainkaan samanlainen some kuin tämän hetken some. Jatkuvasti muuttuvan kentän ja toimintakulttuurin vaikutuksista ei ole yksinkertaista tehdä laajoja tutkimuksia. 

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhtaudun someen vain viileän “ammatillisesti”. Ammatillinen puoli on vain yksi puoli. Minulla on myös henkilökohtainen suhde someen, ja sillä puolella some häiritsee ja vaikuttaa tunteisiin. Olisi tietysti hienoa voida todeta olevansa riippumaton. Hanhi, jonka selkäsulista vesi vierii alas kostuttamatta nahkaa alla. Mutta joudun myöntämään, että sellainen ihminen en ole. Kaikki ympäröivä tulee jollain lailla osaksi meitä, mutta ei ilman kustannuksia. Toisaalta ehkä on myös hyvä, ettei some tule osaksi meitä ilman kriittistä reflektiota. Millainen olisikaan ihminen, joka sulautuu sosiaalisen median maailmaan täydellisesti? Assimiloituisi ja absorboisi kaiken itseensä?

Sometauon aikana oIen tutkiskellut ajatuksiani: mikä somessa itse asiassa rasittaa? Näkökulmia voisi olla useita, mutta nostetaan tässä esiin kaksi, some tiedon areenana ja olemassaolon mittarina.

Lue loppuun

Kun klassikoiden perusta horjahtaa – ajatuksia Rutger Bregmanin Hyvän historiasta

Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä. 

“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.

En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.

Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.

 

Lue loppuun