Kirkko tarjoamaan kasvisruokaa

Tämä blogikirjoitus on osa Helsingin avoimen yliopiston teologian Ruoka, uskonto ja elämänkatsomus -kurssia syksyltä 2018. Kirjoitus on siis tehty kurssin teemoja ja aiheita ajatellen, mutta olen kirjoittanut sen niin, että voisin itse allekirjoittaa tekstin. Julkaisen tekstin, koska aihe on mielestäni ollut todella kiinnostava ja otan mieluusti vastaan kommentteja! En itse ole kristitty, mikä lienee syytä mainita – kristillisessä kulttuuriperinteessä kasvanut ja siitä kiinnostunut, kuitenkin.

***
Kirkon tulisi tarjota ilmaista, tai vähintään hyvin edullista kasvisruokaa joka päivä kaikille halukkaille.

Tässä on teesi, jota koetan seuraavassa tekstissäni pohtia, arvioida ja ehkä vähän puolustaakin. (En aio pohtia sitä, millä tavalla tämä tehtävä olisi järjestettävissä.)

Yhdessä syömisen kristillinen taustasta

Kristillisen kirkon sakramenteista ehtoollinen pitää sisällään kiinnostavan historian, mutta ehtoollisen kautta avautuu erityinen näkökulma uskontoon myös nykypäivässä.

Reformaatiossa eräs kirkkoja erotteleva merkittävä muutos liittyi sakramenttiin. Protestantismissa hylättiin katolilaisuuden transsubstantiaatio-oppi, eli käsitys ehtoollisen (mystiikkaa painottavasta) kirjaimellisesta tulkinnasta; että ehtoollisella leipä ja veri todella ovat Kristus. Monissa protestanttisissa kirkoissa painottuu Kristuksen läsnäolon lisäksi myös ehtoollisen merkitys seurakuntalaisten yhteysateriana. Keskitytään nyt siihen puoleen.

Yhdessä syöminen on monessä mielessä merkityksellistä. Tiedetään, että yhdessä ruokailu oli Jeesuksen ja varhaisen seurakunnan aikaan tärkeä tapahtuma, ja että ehtoollinen on saanut mallinsa jostain näistä yhteisistä ruokailuista. (Kiinnostavaa tietoa ehtoollisen varhaisesta muotoutumisesta ensimmäisten vuosisatojen aikana löydät tästä luennosta.) Yhteisen aterioinnin merkitys on selvää muissakin kulttuureissa, niin myös omassamme. Jos itse joudun syömään yksin, ateria on yleensä tylsempi, nopeammin ohi, ja jos mahdollista, syöty television ääressä. (Kenties televisio tuo edes kuvitellun yhteisön lähemmäs.) Lapsiperheissä yhdessä syöminen taas tekee lapsista terveempiä ja torjuu masennusta, kertoo Helsingin Sanomat. Kannattaa siis syödä yhdessä.

Useimmille suomalaisille tutuin ehtoolliskaava on evankelis-luterilaisen kirkon. Kirkon mukaan “[e]htoollinen on hengellinen ateria, joka yhdistää Kristukseen, vahvistaa uskoa ja lisää rakkautta lähimmäisiä kohtaan” (evl.fi). Mutta ollaanpa hetken aikaa pedantteja. Onko ehtoollinen aito ateria? Siinä missä Jeesus opetuslapsineen todella ruokaili yhdessä, on ehtoollinen tähän verrattuna lähinnä symbolinen ateria.

Kirkon tulisikin ehtoollisen oheen aloittaa uudenlainen yhteisen syömisen perinne, joka vastaa paremmin nykyisiin hengellisiin ja materiaalisiin tarpeisiin.

Yhdessä syömisellä eriarvoisuutta ja ilmastonmuutosta vastaan

Keväällä 2019 Suomessa keskusteltiin jälleen kerran köyhyyden kokemuksesta tämän HS:n artikkelin jälkeen. Syksyä 2018 sen sijaan leimasi keskustelu ilmastonmuutoksesta. Kirkolla voisi olla merkittävä mahdollisuus toimia yhteiskunnassa näiden molempien ongelmien lieventämiseksi.

Tiedetään, että varakkuus vaikuttaa ruokailuun monella tapaa. Vähävaraisten ruokailu on useimmiten niukempaa, epäterveellisempää ja yksinäistä. Jotkin kirkot järjestävätkin nykyään edullisia diakonialounailta yksinäisyyttä ja köyhyyttä torjuen.

Jeesus oli köyhien puolustaja, joten kenenkään ei luulisi vastustavan tällaista kirkon diakoniatehtävää. Mutta entä vaatimus, että tarjotun ruoan tulisi olla kasvisruokaa? Tämä aihe on monitahoisempi, eikä välttämättä yhtä helposti hyväksyttävissä. Aiheesta voi esittää ainakin kaksi kysymystä:

  1. Mikä on kristillisen kirkon suhde lihansyöntiin ja eläimiin?
  2. Mikä on kristillisen kirkon suhde ilmastonmuutokseen ja ympäristöongelmiin?

Kristillisellä kirkolla ei ole ruokatabuja, mutta suhde eläimiin on silti jossain määrin kompleksinen. Kristinuskolla on vaikutusvaltainen teologian ja filosofian traditio, joka kohottaa ihmisen ylivertaiseksi. Esimerkkejä voidaan mainita lukuisia: Aristoteles, Akvinolainen, Descartes… (Donaldson). Lynn Whiten klassikkokirjoituksen jälkeen kristinuskon suhde eläimiin, ja kysymys luomiskertomuksen tulkinnasta, on ollut keskustelussa uskontotieteissä. Keskustelun voisi ytimekkäästi tiivistää näin: onko tulkinta, jonka mukaan ihminen saa hallita luontoa, kestävä?

Molemmat kysymykset asettavat niin laajan tutkimuskentän, että aihetta ei tässä kirjoituksessa voida oikeastaan juuri käsitellä. Ekoteologia on kuitenkin kehittymässä ja laajenemassa myös Suomessa, mistä kertoo mm. tämä Vihreiden ripareiden hanke. Kiintoisaa ajateltavaa itse kukin saa myös tästä tekstistä, joka käsittelee eri uskontoperinteiden traditioita eläinten näkökulmasta. Tekstin lukeminen kannattaa, sillä se osoittaa, että suhde eläimiin ei ole missään uskontoperinteessä yksinkertainen ja että etenkin nykyiset ympäristökysymykset pakottavat uskontoperinteitä tarkastelemaan omia tulkintojaan. Myös kristinuskolla on omat kasvissyönnin ja ympäristöajattelun klassikkonsa, kuten vaikkapa Franciscus Assisilainen.

Lähtökohtani on, että IPCC-raportin (ympäristöministeriö) jälkeen minkään julkisen tai yksityisen toimijan on vaikea perustella osallistumattomuutta ilmastonmuutoksen ehkäisemiseen. Kirkolla syitä kannustaa eettiseen ja kestävään elämäntapaan voi ajatella olevan erityisen paljon (jos uskova ajattelee, että tämänpuoleisellakin elämällä on merkitystä). Tällaisia motiiveja voisivat olla esimerkiksi empatia ja hyväntahtoisuus, Jumalan luoman maailman ja olentojen suojeleminen, tulevien sukupolvien varjeleminen ja jokaisen yksilön oma kilvoitteilu paremmin elämiseksi.

Elämäntapamuutokset ilmastoystävällisiksi eivät ole helppoja. Ja vaikka ilmastonmuutoksen ehkäisyn pääpainon on oltava poliittisilla, yliyksilöllisillä toimilla, ei yksilöiden vastuuta voi ohittaa. Kasvissyönnin lisääminen ja kasvisravintoon siirtyminen ei ole helppoa, ja aiheeseen liittyy paljon vaikeita tunteita ja sosiaalis-psykologisia mekanismeja (lue kirjaesittely ympäristöahdistuksesta Teologia.fi-sivustolta). Jos kirkko voi toimia positiivisesti käytännön esimerkkinä, elämäntapojen muuttaminen voi olla yksilöillekin helpompaa.

 

Blogin päivitys

Kaksi, kolme vuotta meni – hupsista vain! Ehdin kasvattaa yhtä lasta, tehdä vuoden lisää töitä ja saada toisen lapsen.

Paljon olisi kirjoitettavaa ja siihen ihan liian vähän aikaa. Elämä kotiäitinä (identiteetti, jota on muuten hankala itseensä liittää – en ole ”kotiäiti”, olen vain nyt kotona hoitamassa lapsia ja äiti) on kiireistä ja sekavaa, täynnä tunteita, univajetta, riittämättömyyttä, onnea, iloa ja hassuttelua, jatkuvaa kaiken pesemistä, tiskaamista, kuivaamista, ostamista, ruoan laittamista. Omista lapsistaan ja itsestään oppii koko ajan uutta.

Mutta lapsi nro 2 on onneksemme parempi nukkuja ja niinpä teen äitiyslomani aikana teologian opintoja. Osa kirjoitusajatuksista liittyy myös näihin kiinnostaviin opintoihin.

Koetan nostaa tämän blogin taas esille, että muistaisin kirjoittaa. Valitettavasti blogin sähköpostiosoite on harvoin käyttämässäni varaosoitteessa, enkä saa osoitetta muutettua. Mutta ehkä tämä luonnistuu siitä huolimatta