Joulun 2020 alla

Olen ollut kyllästynyt… ei, kyllästynyt on ylimielinen sana. Uupunut? Väsynyt? Tympääntynyt? Tuskastunut? Olen ollut _______ kaikkeen hälyyn, jota loppuvuosi 2020 on tuonut eteen.

***

Marraskuun viimeisenä päivänä ripustin omatekoisen joulukalenterin roikkumaan keittiöön. Viritin pitkän nauhan kukkaruukun ja ikkunan karmin avulla ja kiinnitin nauhaan muutama vuosi sitten ostetut ruskeat paperipussit pyykkipojilla. Pusseissa on kahdenlaisia tonttupariskuntia ja pussien päälle on liimattu puiset numerot ykkösestä kahteenkymmeneenneljään. Kalenteri näyttää kömpelöltä ja tylsältä verrattuna Pinterestin ja Instagramin herkkiin, oivaltaviin, kauniisiin ja ekologisiin DIY-kalentereihin. Mutta lapseni muisti kalenterin viime vuosilta ja ihasteli taas sitä sydämensä pohjasta. Niinpä minäkin ilahduin, vaikka olin hetken miettinyt “josko tekisin jonkun hieman hienomman tänä vuonna”. 

Innostuin myös ideoimaan kalenteriin toiminnallisen tonttutarinan. Tiedättehän, toiminnallinen kalenteri on sellaista ekologista ja luovaa puuhaa, ei mitään krääsää ja tavallista. Lapset ihastuivat tietenkin tonttujen tuomiin pieniin herkkuihin ja noudattivat tontun tehtäviä, ainakin sen minkä muistivat (kerro kaverille kiva asia, askartele joulukortit ja sitä rataa). Joten kirjoittelin tontun tarinoita lapsille iltaisin ja yritin keksiä jotain tekemistä, joka sopisi korona-arkeen ja arki-iltoihin.

On kuitenkin joulukuu. Kahdestoista kuu tätä vuotta.

Takana on koronavuosi. Epäilemättä se ei kohdellut meitä yhtä rajusti kuin monia, mutta kohteli ikävästi kuitenkin. Takana on syksy, jona elämän keveyttä kannattelevat arkirutiinit (halataan kun tavataan, käydäänkö uimassa, me voitais tulla kylään) joko poistuivat tai muuttuivat painostavan ylikorostuneiksi (pesitkö jo kädet, pitääkö puhelin desinfioida?). Myös varautuminen jatkuviin muutoksiin kuluttaa (onko ensi viikolla etäopetusta? Entä ensi kuussa?).

Takana on myös syksy, harmaa ja pimeä tänäkin vuonna. Olen miettinyt, että ihmismieli sopeutuu nopeasti. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli joitain talvia, joina hiihdin jopa marraskuusta alkaen läpi talven, mutta nyt oletan, että lunta tulee ehkä tammi-, helmikuussa. Olen alistunut viikkoja kestävään tumman harmaaseen maisemaan ja likaiseen pimeyteen. Yritän ohjeiden mukaan löytää kauneutta harmaudesta, mutta joskus harmaa on vain tasaisen harmaata. 

Takana on myös paluu töihin lasten kanssa vietettyjen kahden vuoden jäljiltä, takana kaikki kotiäitiysvuodet. Takana on siis syksy, jona olen yrittänyt pakolla opettaa itseäni uuteen arjen rytmiin ja muistanut taas, että riittävän unen saaminen vaatii kieltäytymisiä ja itsekuria. Takana on syksy, jona arkipäiväni ovat rutinoituneet lähes minuutin tarkkuudella. Elämä on täyttynyt lukuisista tehtävistä, asioiden muistamisista ja huolehtimisista, ihmisten jatkuvasta kohtaamisesta ja tunnetyöskentelystä niin töissä kuin kotona. Yritän muistaa hidastaa, olla läsnä, meditoida tai joogata, arvostaa tärkeitä asioita. Yritän pakottaa itseäni eri asentoon, sillä syksy on vääntänyt minua toiseen. Kumpikaan asennoista ei luonnistu. Hidastaminen tuntuu vaikealta, sillä se ei istu temperamenttiini. Kaikki päin on väärinpäin.

Sellainen syksy. Kirjoitan tämän ylös siksi, että elämässä on helpompaa puhua, niin, helpoista asioista. On helpompi esitellä onnistumisia ja iloja, kuin tunnustaa se, että joskus asiat voi myös aidosti tuntua raskailta. Tämän syksyn tarinan voisi kertoa myös aivan toisella tavalla, toisesta näkökulmasta. Mutta joskus on tärkeää kirjoittaa myös niistä näkökulmista, jotka olisi mukavampi jättää pimentoon.

Joten loman lähestyessä tuli muutama päivä, joina keho tuntui paisuneelta ja käsittämättömän painavalta, kuin olisi täysin välttämätöntä käydä makaamaan. Kuin keho ei enää pysyisi pystyasennossa.

Nyt kun maailma on jo viikkoja täyttynyt pikkukivoista askarteluprojekteista, ja Instagramissa keskustellaan siitä, mikä kuusi, lahja ja satu ja jouluviettotapa on ekologisin ja eettisin, ja itse katson kriittisesti itse tekemääni mutta lapsille tärkeää joulukalenteria, niin yhtäkkiä tuntuu, että tukehdun kaiken tämän keskiluokkaisen ja pikkusievän joulun esittämisen alle. 

Yhtäkkiä kaupan suklaakalenteri kuulostaa mahtavalta. Minulla oli pienenä sellaisia, ja rakastin niitä! 

***

Olen miettinyt tätä asiaa joulukuussa. Ihmiset ovat väsyneitä, kukin omalla tavallaan. 

Joka joulu puhutaan siitä, kuinka joulua ei tarvitse suorittaa – enkä ole itsekään sitä ymmärtänyt. Miksi stressata, pah miten turhaa! Mutta tällainen kommentti on ylimielinen.

Totuus on, että en ole aiemmin suorittanut joulua, koska minun ei ole tarvinnut. Tänä vuonna kuitenkin vietämme joulun vain oman perheen kesken ja olen havahtunut siihen, että minulta puuttuu jouluun liittyvä osaaminen ja konkreettiset välineet. Ei koristeita, ei tekemisen traditioita, ei jouluruokareseptejä. Korona levittää oman varjonsa kaikkialle. Mutta mikä tärkeintä: meillä ei ole ollut selvää ajatusta siitä, millaisen joulun haluaisimme viettää. Koska sekin pitää tietää. Joulukin on päätös. Traditiota ei voi vain noudattaa, sillä nykyihminen voi valita viettää juuri sellaisen joulun kuin haluaa traditioista riippumatta. Ja se on hyvä asia – paitsi jos ei jaksaisi enää valita eikä päättää.

Kun puhutaan joulun tekemisestä, ollaan minusta asian ytimessä. Joulu eroaa arkipäivistä jollain tietyillä tavoilla (jos siis erottaa sen muista arkipäivistä, tosin moni meistä ei edes voi tehdä valintaa, vaan se kerta kaikkiaan eroaa muista arkipäivistä). Tämän eron tekemiseen tarvitaan monenlaisia toimia. Jouluun liittyvät maut, hajut, valaistus ja tunnelma syntyvät konkreettisista asioista, kuten tietyistä ruoista ja kasveista. Ne taas pitää ostaa ja valmistaa, siivota niille tila. Lapsiperheessä jouluun liittyvää iloista jännitystä on pohjustettu ehkä kalenterilla, joulutarinoilla ja lauluilla. Joulun odotus meidän kulttuurissamme onkin täysin poikkeuksellinen aika lapsille, koska ei ole mitään muuta aikaa, joka täyttyisi yhtä pitkäkestoisilla, mielikuvitusta ruokkivilla tonttusaduilla. Pidän sitä tervetulleena ja ilahduttavana leikkinä, johon osallistuu sekä lapsi että aikuinen. Mutta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aikuisten pitää olla tekemässä tätä yhteistä satua, luomassa niitä haju- ja muistijälkiä, järjestelemässä tavaroita ja ajatuksia. Nämä teot on tehtävä. 

Joku voi ajatella, että ilman lapsia on helpompaa. Silloin ei ole velvollinen tekemään joulua kenellekään. Tämä on tavallaan totta. Kun lukee vähävaraisten lapsiperheiden kuvauksia jouluahdistuksesta, tajuaa kirkkaasti, että oman joulun tekeminen on ylellisyyttä, ja että oma joulu voi olla oma ainoastaan silloin, kun sitä ei ympäröi painostava sosiaalisen koheesion vaatimus, johon ei pysty vastaamaan vaikka haluaisi. 

Toisaalta alle kouluikäiset lapset eivät todellisuudessa vaadi paljoa. Ainakaan he eivät vaadi sitä kaikkea, mitä tällaiset minunkaltaiseni keskiluokkaiset aikuiset voivat kuvitella. Lapsi ei myöskään välttämättä sure sitä, mitä aikuinen suree, eikä kaipaa sitä, mitä aikuinen kaipaa. Enemmän kuin yksittäisten perheiden kulutus- tai joulutraditiotavat, ongelmallisia ovat pikemminkin yleisemmät kulttuuriset tarinat ja kuvastot joulusta. Niin kauan kuin joulu on yhtä kaupallinen juhla kuin se on nyt, osa perheistä tippuu välttämättä sen piiristä. Osa toki valitsee omista syistään viettää vaikkapa lahjatonta tai vain muutamien lahjojen joulua, ja osa valitsee “krääsän” sijaan kalliimpaa jouluestetiikkaa. (Tämä on sitä keskiluokkaisten vanhempien joulustressiä, kun pitää valita vain eettisiä, kestäviä ja siis kalliita vaihtoehtoja, jotka ovat tietyn trendin ja estetiikan mukaan oikeita. Keskiluokkaisuuskaan ei todellakaan tarkoita vapautta.) 

***

Kuulen jo korvissani esitettävän ratkaisun: “eihän ole pakko” ja se tuttu “stressaaminen on turhaa!”

Totuuksia, totuuksia ovat. Mutta totuuksia, jotka eivät auta ymmärtämään eikä ratkaisemaan jouluun – tai oikeastaan mihinkään – liittyviä velvollisuuden tuntoja ja elämän ristiriitaisuuksia. Ylimielisyys on sitä, että ei näe tai tunnusta toisen elämään liittyviä tosiasioita.

Kun kirjoitin, että olen ollut uupunut kaikkeen loppuvuoden hälyyn, kyseessä on varmaan koko vuoden häly, johon olen uupunut. Jos tässä vuodessa on ollut jotain hyvää (onhan siinä, paljonkin), niin ainakin se, että sen turhanpäiväisen, pröystäilevän, hauskan, nokkelan tai viisastelevan hälyn tunnistaa yhä helpommin ja haluaa hylätä sen elämästään yhä voimallisemmin.

Ylipäänsä helpot ohjeet siitä, miten elämän saa hoidettua, ovat alkaneet kyrsiä yhä enemmän ja enemmän. Elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, eikä mikään DIY-projekti, valaistunut luopuminen turhasta tai vastareaktion vastareaktio poista sitä seikkaa, että tämä elämä eletään ristiriitaisessa kulttuurissa, joka yrittää ohjata ja kieputtaa meitä eri suuntiin. 

Siispä istun alas, kirjoitan muutama sanan, käännyn taas katsomaan itseäni ja muita edes hieman eri näkökulmasta. Ja sitten jatkan epätäydellistä elämääni. Tunnistan, että tämä voi kuulostaa kovin synkeältä, mutta ajattelen, että juuri tämä ei ole.

Advertisement

Perhesomettamisen vaikeudesta

Olen tuskaillut sosiaalisen median ja perhe- ja vanhemmuusaiheiden kanssa. Vanhemmuudesta kirjoittaminen tuntuu yhä edelleen vaikealta. Miten tuoda esiin omat lapset somessa? Miten puhua vanhemmuudesta? Miten puhua perhe-elämästä, onnesta ja rosoista?

Mistä tahansa lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvän keskustelun avaaminen tuntuu nykyään siltä, että sitä ei tee jollakin tavalla oikein. On vaikea sanoa aiheesta paljoa kokoavasti, mutta sen verran on selvää, että perhesomettamisessa on jotain vikaa. Tämä kirjoitus olkoon taas yksi yritys jäsentää tematiikkaa ja sanoittaa niitä asioita, jotka koen somessa vaikeaksi. 

Nykyvanhemmuuden problematiikka on monisyistä, kuten on moneen otteeseen todettu (ja lue vaikka tämä Anu Silfverbergin Äitikortti.) Vanhemmuuteen liittyy suorittamista ja identiteettipolitiikkaa. Vanhemmuus on paineistettu yksilöllisillä ja yhteiskunnallisilla odotuksilla, ja samalla vanhemmuutta ja perhe-elämää reunustavat erilaiset myytit ja tabut. Vanhemmuutta sävyttää normatiiviset säännöt ja moninaiset huolet, arjen kitkat ja tasa-arvon kysymykset. Ja kun vanhemmuus itsessään on monimutkaista, niin yhdistettynä somen logiikkaan vanhemmuusaiheet muuttuvat ajoittain sietämättömiksi. 

Olen ollut aktiivinen somen käyttäjä jo monta vuotta. Olen myös tietoisesti tutustunut uusiin sosiaalisiin medioihin, osittain työn puolesta, osittain henkilökohtaisista syistä. Tilanne on kuitenkin jollain lailla viime aikoina muuttunut. Uusimmat sovellukset eivät oikein kiinnosta ja ylipäänsä tekstimuotoinen ja pidempi kommunikointi on tuntunut merkittävämmältä ja miellyttävämmältä. Olen alkanut miettiä, olenko saavuttamassa oman somettamiseni saturaation. Olenko minä muuttunut vai onko some muuttunut? 

Some toimii omituisen ristiriitojen logiikalla. Some on erottautumisen mutta samalla hirvittävän yhdenmukaisuuden alusta, esittämisen ja realismin, aidon ja epäaidon, ideoiden ja taantumisen areena. Somessa taistelevat valtavirta ja marginaalit, pyrkimys valtaan ja näkyvyyteen. Some on vertaistuen mutta myös kateellisuuden, katkeruuden ja vääristyneiden minäkuvien areena. Some toimii tykkäysten ja suosituimmuus-algoritmien perusteella. Some on filtterien, viihteen, hyödyn, tiedon, pseudotiedon, loputtoman kuvavirran, kuplien ja kyttäyksen kenttä, jossa on vaikea toimia mitenkään hyvin. 

***

Olen lopettanut vähitellen lähes kaikkien vanhemmuuteen liittyvien blogien ja sosiaalisten medioiden seuraamisen. Poikkeuksia toki on. Lopettaminen ei johdu siitä, että pitäisin kaikkea huonona. Itse asiassa päinvastoin. Virtuaalisessa maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä, lämminhenkistä ja arkista perheellisyyttä – aivan samoin kuin ei-virtuaalisessa maailmassa.

En oikeastaan täysin tiedä, mistä on kyse. Ehkä jonkinlaisesta ähkystä. Ehkä olen siirtynyt perhe- ja henkilökohtaisessa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa en enää kaipaa paljoa vertaistukea. Ehkä kyse on siitä, että tosiasiassa minua ei juuri kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät, jos sitä somessa esitetään. Tai ehkä on kyse kyllästymisestä siihen, että kaupallisuus on vallannut niin suuren osan myös instagramista, että monet yksittäiset ihmiset haluavat osaksi kaupallista somea, että somessa haalitaan maanisesti seuraajia, niitä kaupallisia yhteistöitä, että siellä pyritään osoittamaan, että kuuluu johonkin piiriin, että käy tietyissä paikoissa, että osaa kuluttaa oikein. 

Ehkä kyse on siitä, että somesta on tullut yhä enemmän kilpailu, enkä minä halua kilpailla.  

Toisaalta somesta on vähitellen tullut minullekin yksi elämän osa-alue, jossa toimin ja josta hyödyn ja josta ilahdun. Olen erityisen kiinnostunut tuttujeni elämästä, mutta myös monista muista asioista, myös perheellisyyteen liittyvistä ilmiöistä, ruoasta, ekologisista kysymyksistä, ja niin edelleen. Olen löytänyt uusia tuttavuuksia, joiden kanssa olen käynyt mielekkäitä keskusteluja. Ja ollessani äitiyslomilla some oli yksi suuri tekijä, joka piti mielenterveyttäni ja hyvinvointiani yllä – enkä sano tätä millään tavalla ironisesti, vaan faktana. Olin aidosti onnellinen somesta. Se toi minut lähelle ihmisiä, jotka olivat fyysisesti kaukana, loi uusia yhteyksiä ja tuttavuuksia, toi kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta, vertaistukea, hauskuutta, jopa konkreettista apua ongelmallisiin tilanteisiin, ja opiskellessani äitiyslomalla viestintä somen välityksellä toi myös motivaatiota ja ideoita. Se tarjosi luontevan mahdollisuuden jakaa omille tutuille arkeani muuttuneessa elämäntilanteessa.

Mutta kaikkea tätä hyvää on varjostanut se, että samalla perhesomettaminen on oikeasti vaikeaa. Oman elämän asioiden jakaminen netissä ei ole yksiselitteistä. Joku aika sitten Leikki leikkinä -blogissa julkaistiin mielestäni erinomainen ja rohkea kirjoitus lasten asemasta sosiaalisessa mediassa. Kirjoitus oli mielestäni rohkea erityisesti siksi, että en ole kohdannut aiheesta juuri keskustelua, vaikka olen itsekin kirjoittanut vuosi sitten tekstitiedostoon itselleni kysymyksen:

“Mitä ajattelen siitä, että lapsista on tullut “elinkeinon jatke” somessa, siitä, että lapsia käytetään kaupallisten tarvikkeiden mainostamiseen?”

En osannut tuolloin vastata kysymykseeni. Pelkästään sen esittäminen on toki osa vastausta. 

Blogikirjoitus herätti paljon keskustelua Instagramin puolella. Keskustelu oli varmasti indikaattori siitä, että samat kysymykset ovat mietityttäneet lukuisia muitakin perheellisiä somettajia. Kirjoitus ja keskustelu olivat myös indikaattori siitä, että sosiaalinen media on todellakin muuttunut, että kapitalistinen hyödyntavoittelu valtaa jälleen kerran jonkin yksityisen osa-alueen elämästä, eikä sitä niellä kakistelematta. Hyvä jatkopohdinto aiheesta löytyy Blogimutsitutkimus-blogin tekstistä, jossa täsmennetään ja kohdistetaan kritiikkiä mielestäni osuvasti ja laajennetaan perhesomettamisen näkökulmaa. Nimittäin ongelmista huolimatta lapset somessa on myös hyvä asia.

***

Mutta miten siis olla somessa perheellinen ja tehdä se hyvin? 

En tiedä vastausta tähän. Asia mietityttää jatkuvasti minua, mutta samalla olen hyvin onnellinen, että voin tarvittaessa vain päättää olla osallistumatta tai laittamatta mitään someen. Olen onnellinen, että minulla ei ole käyttäjämittauksia, ei rahaa, ei suorittamisen paineita. Kun mietin kotini sisustusta tai käyntiä jossakin paikassa, minun ei tarvitse miettiä, miltä se näyttäisi Instagramissa. Periaatteessa minulla ei siis pitäisi olla paineita. Ja tästä huolimatta koen ajoittain, että somessa on välillä vaikea olla.

On vaikea olla sensitiivinen erilaisille tilanteille, tunteille, ajatuksille. On vaikea olla asettamatta itseään ja omia kokemuksiaan jalustalle. On vaikea olla avoin olematta kuitenkaan tunnustuksellinen tai sensaatiohakuinen. On vaikea tuoda asiat asioina, mutta silti keskustella kokemuksista, saada ja antaa vertaistukea. 

Yrittää välttää showta. Yrittää välttää oikeassa olemista ja neuvojen antamista. Yrittää välttää “hyvän vanhemmuuden esittämistä”, mutta yrittää välttää myös kyynisyyttä, ironiaa tai näennäistä välinpitämättömyyttä omista lapsistaan ja omasta identiteetistään äitinä. Miten jakaa näitä asioita, jotka ovat yhtä aikaa arkea ja elämän syvintä?

Olen kamppaillut hyvän ja huonon esiin tuomisen kanssa. Millä tavalla vanhemmuuden ja perhe-elämän monia eri puolia ja spektrejä voi valaista realistisesti – vai voiko? Miten vanhemmuuden ja perhe-elämän raskaista puolista osaisi puhua siten, että elämä ei näyttäisi pelkältä kurjuudelta? Tai miten tuoda esiin onnen ilman kuvitelmaa jatkuvasta hattarasta tai töyssyttömästä tiestä? Miten tehdä tämä lapsia ja kaikkia muita osapuolia kunnioittavalla tavalla? 

Toisin sanoen on vaikea puhua vaikeista asioista. Mutta on myös vaikea puhua hyvistä asioista.

Vaikeat asiat hävettävät. Ne painavat. Niistä tehtävät tulkinnat mietityttävät. Niistä puhuminen ilman välitöntä vastavuoroisuutta tuntuu siltä, että asettuu tirkisteltäväksi. Huonoista asioista puhuminen voi aiheuttaa paineen ratkaista asiat: tämän pitää muuttua, ehkä heti. (Mutta milloin asiat ratkeavat helposti?) 

Hyvät asiat ovat ikään kuin salaisuuksia. Niiden merkitys ei välttämättä avaudu muille. Ne voivat olla niin arkisia ja itsestäänselviä, että niistä kertominen tuntuu vaikealta. Keräsin niitä joskus itselleni, mutta listaa oli vaikea tehdä, sillä parhaat hetket ovat häviäviä, olemattomia, jopa banaaleja. Kun lapsi tapailee ensimmäistä kertaa sanoja. Kun katselet lapsen kanssa ohivirtaava puroa. Kun lapsi nukahtaa syliin. Kun aidosti naurat lapsen jutulle. Kun lapset kuuntelevat kirjaa ja pyörittelet lapsen hiuskiehkuraa sormissa.

Miten näitä jaetaan?

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen miettinyt myös sitä, mitä ajatukseni tarkoittavat käytännössä. Onko somekyllästyminen edennyt niin pitkälle, että haluaisin lähteä pois? 

Vastaus on selvästi vieläkin ei. Haluan edelleen olla perheellisenä ihmisenä somessa, rujona ja onnellisena, melankolisena ja iloisena, sotkuisena ja säntillisenä, ongelmien ja ilojen kanssa. Haluan edelleen miettiä keskeneräisiä ajatuksia ja olla kontaktissa somen kautta.

Sen sijaan tarve säätelylle on olemassa. Tietoinen kontrollointi, etäisyyden ottaminen, tarpeettoman karsiminen – vaikka eikö olekin hieman ärsyttävää, että sekin on nyt trendikästä? Mutta tällaisessa maailmassa elämme. Aistiärsykkeiden tulva pakottaa opettelemaan itsesäätelyä. Niinpä minäkin yritän edelleen etsiä epämääräistä keskitietä, jossa voin hyötyä ja kuluttaa somea ilman, että se kuluttaa minua. 

Lastenvaatteiden statuskilpailusta

Törmäsin Helsingin sanomissa julkaistuun juttuun lapsiperheiden vaatekulttuurista. Juttu on otsikoitu näin: “2-vuotiaan äiti on ostanut lapselleen haalareita tuhannella eurolla – Vanhemmat kertovat, miksi oman lapsen vaatteet voivat aiheuttaa häpeää”.

Koska aihepiiri on hiertänyt minua jo kauan, kirjoitettakoon muutama sananen siitä, mikä minua häiritsee nykyisessä lastenvaatekulttuurissa.

Oikeastaan olen halunnut pidättäytyä kommentoimasta lastenvaatteita ja siihen liittyvää kulttuuria. Mutta koska minulla on lapsia ja koska on vuosi 2020, ja koska lapselle pitää hankkia vaatteita, tämäkin asia koskee minua, halusin tai en.


Vaatteet identiteettipoliitikkana

Hesarissa julkaistu lehtijuttu perustuu Meidän Perhe -lehden tekemään kyselyyn lastenvaatteista. Jutussa käydään läpi nykyistä lastenvaatekulttuuria, joka on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana paljon. Vaikka lähes kaikki vastaajat – ja myös minun kaikki tuntemani vanhemmat – olivat sitä mieltä, että lastenvaatteilla ei pitäisi olla kovin paljon merkitystä, niin merkitystähän niillä tietysti on.

Tämä on tavallaan itsestään selvää, koska kaikille meille vaatteilla on merkitystä. Jokainen miettii vaatteitaan jonkin verran. Olen joskus itse ajatellut, että en ole kovin kiinnostunut vaatekulttuurista tai välittänyt paljoa siitä mitä minulla on päälläni, mutta sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Se, etten ole välttämättä aina pitänyt tietynlaisesta (kenties suositummasta?) vaatekulttuurista, on ollut osa minun vaatetusidentiteettiäni. Vaatteet ovatkin kytköksissä valtavan moniin asioihin: sukupuoli-identiteettiin ja sosiaalisiin ryhmiin, harrastuksiin, työhön, arvoihin, varallisuuteen ja niin edelleen.

Minä tiedän ja todennäköisesti myös vaatehäpeää kokevat vanhemmat tietävät, että vaatteilla viestiminen ei ole erikoinen tai uusi ilmiö. Vaatteilla on kautta historian ilmennetty varallisuutta ja luokka-asemaa, ja mitä vauraampi yhteiskunta, sitä luontevampaa on, että elämään kuuluu erilaisia statussymboleita ja että erilaisia ryhmäjäsenyyksiä osoitetaan rahalla. Nyt, vuonna 2020 perheet käyttävät lastenvaatteita yhtenä statussymbolina ja ryhmäjäsenyyksien ilmentäjänä.

Muutos pelkästään 90-luvun alusta tähän päivään on suuri. Menneitä aikoja ei ole syytä kullata, koska kaikissa aikakausissa on hyvät ja ongelmalliset puolensa. Mutta siitä huolimatta vaikkapa nuo 90-luvun tavat tuntuvat vaatekulttuurin kannalta mielekkäämmiltä.

Millainen oli siis 90-luku kokemuksellisesti? Elin oman lapsuuteni silloin. Vaatteeni olivat kaiketi pääosin ehjiä – tosin kysynpä vaan, että kuinka hyvin lastenvaatteet pysyvät ehjinä, jos esimerkiksi haluaa leikkiä metsässä? Suuren osan vaatteistani oli tehnyt äitini, osa oli veljieni vanhoja. Kirpputoreja ei tuolloin vielä juuri ollut ainakaan pienemmillä paikkakunnilla, mutta vaatteita kuitenkin kierrätettiin sukulaisten ja tuttavien kesken. Vaatteeni lapsena eivät olleet mitään erityistä merkkiä. Itse asiassa tietoisuus merkkivaatteista tuli itselleni vasta niinkin myöhään kuin ala-asteen loppupuolella tai yläasteiässä, kun luokan pojilla oli Fila, MicMac ja Fubu -merkkisiä vaatteita ja minä halusin käyttää Dieselin tai Leviksen farkkuja.

Mielikuvani lapsuudesta on se, että myös kaverini pukeutuivat aika lailla samalla tavalla kuin minä. Erot eivät olleet kovin suuria. Teini-iän valokuvista selviää, että moni kyllä pukeutui tyylikkäämmin kuin minä. Mutta se johtui vain siitä, että pukeutumistyylini oli epämääräinen, ei siitä, että olisimme olleet “eri aaltopituudella” tai että meillä olisi ollut merkittäviä varallisuuseroja.

Tietysti 90-luvun laman aikaan merkittäviä varallisuuseroja oli. Kaikki 90-luvun lapset eivät olleet samassa veneessä, vaan joillain elämä kuohui pahemmin. Mutta sen tietyn ankeuden ja tavaroiden vähyyden kaikki muistavat. Tai korjataanpa: en minä nähnyt enkä kokenut lapsena asioissa laman ankeutta, vaikka se meidänkin perheessämme ja koulussa oli läsnä. Se oli lapsuutta ja ainoa “normaali”, jonka tunsin. Lapsuus on aina erityislaatuista. Se täyttyy ainutlaatuisista piirteistä: tuoksuista, mauista ja äänimaisemista, aikuisten tunteista ja sanoista, kavereiden kanssa leikityistä leikeistä ja lähiympäristön näköaloista. Lapsuuden vaatteet ovat osa elämänmaisemaani ja minäkuvaani ja sitä vaatteet ovat kaikille lapsille edelleen. Aikuisten vastuulla on se, miten vallitsevaan individualistiseen lastenvaatekulttuuriin suhtaudutaan.

Perheiden nykyinen vaatekulttuuri, ja siis lasten vaatettaminen kalliisiin merkkivaatteisiin, kielii muun muassa siitä, että erot perheiden välillä ovat kasvaneet sitten 90-luvun. Kuinka moni olisi 90-luvulla ajatellut, että lapselle tulee ostaa tuhansien eurojen edestä tietyn merkkisiä talvihaalareita? Nykyäänkin moni ajattelee, että tämä on järjetöntä rahan hukkaa – mutta silti yhä useampi toimii näin. Lastenvaatebisnes on kasvanut valtavasti.

Eräs kyselyyn vastanneista kirjoitti seuraavasti:

”Uusia ihmisiä tavatessani huomaan miettiväni, millaisen tulkinnan he tekevät minusta, luovan luokan edustajasta, jos lapseni vaatetus sattuu sillä hetkellä signaloimaan pikemminkin Pihtipudasta kuin Puu-Vallilaa”

Kun vanhempi ostaa itselleen ja lapselleen sellaisia vaatteita, jotka osoittavat hänen kuulumistaan tiettyyn luokkaan (vaikkapa luovaan luokkaan Puu-Vallilassa), hän samalla erottaa itsensä ja lapsensa muista (vaikkapa pihtiputaalaisista). On selvää, että erot Pihtiputaan ja Puu-Vallilan välillä ovat olemassa. Mutta minua ällistyttää se suorasanaisuus ja tavoitteellisuus, jolla vaikkapa tässä kommentissa pyritään tekemään tämä ero niihin muihin perheisiin. Toisaalta kuulostaa siltä, että tuon halutun luokan sisään on vaikea päästä, että se on erityisen tarkka rajoistaan. Sosiologi Pierre Bordieun (1930-2002) distinktion ajatus on se, että ylemmät ja keskiluokat pyrkivät monin eri tavoin (maku, ulkoasu, harrastukset, kulttuurinen pääoma, jne) osoittamaan olevansa muiden luokkien yläpuolella. Bordieulainen distinktio näkyy edellisessä sitaatissa mainiosti, sillä kuka tahansa ei voi olla luovan luokan edustaja Puu-Vallilassa ja tämä on tärkeää. Vanhempien täytyy erikseen huolehtia, että heidät ja heidän lapsensa hyväksytään “omaan yhteisöönsä”.

Jos me vanhemmat teemme jo vauva-ajasta asti selväksi, että on olemassa meidän hyvät perheet ja toiset erilaiset (siis vähän huonommat) perheet, niin mitä mahdollisuuksia meidän lapsillamme on toimia solidaarisesti ja tasa-arvoisesti sekä avoimesti muita lapsia kohtaan, ymmärtää erilaisia näkökulmia ja erilaisia kokemuksia? Miksi me edes puhumme sellaisista ilmiöistä kuten kiusaaminen tai syrjintä, jos keskiluokkaisten vanhempien tavoitteena on lähinnä erottaa lapset toisistaan?

Joku vastaaja pelkää rikkinäisten vaatteiden kertovan lapsen olevan “ruokoton riiviö”.

Ymmärrän jotenkuten, että tämä ajatus voi tulla mieleen. Ihmismielelle on automaattista ja tavanomaista tehdä päätelmiä ulkonäöstä, habituksesta, ensikohtaamisesta. Vertailemme toisiamme tiedostamatta sitä itse. Se on osa ihmisyyttä. Itse asiassa sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että teemme todella pitkälle meneviä päätelmiä ihmisistä hyvin pienillä todisteilla.

Mutta aikuisen pitää havaita ja eristää tällainen oma ennakkokäsityksenä tai pelkonsa, ja taistella sitä vastaan. Aikuinen on se, joka pystyy päättämään, lähteekö hän statusvarusteluihin mukaan vai hillitseekö hän itsensä.

Kiitos korona?

Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista?

Lapsiperheellisyys ja juopa välillämme

Tämä teksti on eräänlainen jatko-osa edelliselle kirjoitukselle, jossa pohdin lasten tekemisen perustelemista. Ehkä tämä on myös jonkinlainen kontribuutio lapsettomuuskeskusteluun, vaikka en alunperin sellaista halunnut kirjoittaa.

Kommentoin tässä tekstissä joitain negatiivisia käsityksiä ja stereotypioita, joita edellistä tekstiä kirjoittaessani huomasin lapsiperheellisyyteen kohdistuvan. Kommentoin myös joitain käsityksiä lapsettomista. Lisäksi yritän saada selkoa kysymykseen, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa.

Tätä pitää hieman alustaa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että mitään merkittävää juopaa olisi olemassa. Eroja toki. Mutta kuulostellessani monenlaisia näkemyksiä puolin ja toisin, aloin pohtia, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä sittenkin jokin merkittävä ero ja jännite.

Kuten tapanani on, aloin kysellä muiden näkemyksiä. Kyselin ystäviltä ja tutuilta, oliko heidän mielestään lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa. Sain sekalaisia vastauksia. Erään lapsettoman mielestä lapsettomien ja lapsellisten välillä ei ole ainoastaan juopa, vaan “1000000 kilometrin galaktinen railo”. Lapselliset sen sijaan eivät tuntuneet näkevän ainakaan näin suurta juopaa.

Vastausta kysymykseen on luonnollista lähteä hakemaan eroista näiden ryhmien välillä. Mutta entäpä jos tällaiset loputtomat “erot” eivät olekaan avain erilaisten ryhmien ja negatiivisten stereotypioiden ymmärtämiseen?

Esitän arvauksen. Kenties selitys voi löytyä siitä, että lapselliset ja lapsettomat muodostavat kaksi erilaista ryhmää yhteiskunnassa, jotka kamppailevat omasta kulttuurisesta oikeutuksestaan.

Miksi lapsia tehdään?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä kohta neljä vuotta, siis suurin piirtein esikoiseni syntymästä lähtien. Miksi minulla on lapsia? Miltä lapsen saaminen on merkinnyt minulle? Jo neljä vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi selvittää ja selittää lapsellistumistaan. Nyt, vuonna 2020 tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että jotenkin tätä kai pitäisi osata perustella.

Julkinen keskustelu lapsettomuudesta on, kuten monissa puheenvuoroissa on tuotu esiin, täysin mahdoton. “Moraalipaniikki”, joka päätyy pääasiassa syyllistämään nuoria naisia (ei miehiä) itsekkyydestä, ei selitä eikä anna ratkaisua nykyiseen lisääntymishaluttomuuteen, eikä siten voi johtaa mihinkään. Minulla ei ole tavoitetta propagoida lasten tekemistä, mutta jatkuva lapsettomuuspuhe tuntuu jollain oudolla tavalla koskettavan minuakin, vaikka olen lapsellinen.

Tällä kertaa aion saada kirjoituksen loppuun. Sysäyksenä tämänkertaiselle aloittamiselle toimi kuuntelemani Mikä meitä vaivaa -podcastin vauva-jakso sekä Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi -niminen kirja, jonka luin loppuvuodesta. Kuuntelin myös tätä kirjoittaessa Omaa luokkaa -podcastin jakson Lisääntymisen pelko.

Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin lapsen tekemisen syitä, sekä omia että esitettyjä sellaisia.

Kehovieraudesta, kehopositiivisuudesta ja äitien vatsoista

Minun piti kirjoittaa teksti hätäsektiosta palautumisesta jo aikoja sitten. Oikeastaan hyvä, etten kirjoittanut, koska – kuten monesti – pieni etäisyys asioista on hyvästä.

Tästä tekstistä tuli ennemminkin pohdinta synnyttäneiden naisten kehoista. Siitä, miten näistä kehoista ajatellaan, miten niistä puhutaan ja miten niitä näytetään. Ja miltä tuntuu olla kehossa, joka tuntuu yhtäkkiä vieraalta.

Aluksi kuitenkin kirjoitan lyhyesti sektiosta palautumisesta, koska lupasin. Mutta koska minun tarinani on oikeastaan aika epäkiinnostava ja yleinen, ja koska tästä aiheesta on tehty opinnäytetyökin, niin tässä linkki siihen.

Lahjattomat synttärit

Lapsen syntymäpäiväjuhlat ilman lahjoja – inspiroiva antimaterialistinen idea vai ankeuttajan turhin kosto?

Tätä asiaa pohdin tovin jos toisenkin viime kuussa. Esikoinen täytti neljä vuotta ja pidimme pienet juhlat kavereille, seuraavana päivänä sukulaisille. Kavereilta toivoimme lahjaksi lapselle ainoastaan korttia.

Onko tällainen ok? Mitä ajatuksia tällainen normin rikkominen herättää?

Ajattelin kirjoittaa pienen koonnin tästä lahjattomuuden “sosiaalisesta kokeesta”, jos sitä vaikka sellaiseksi kutsuisi.

’

Ruokaohjeita nirsoille: smoothiejäätelöt

Ruokabloggaamiseni jatkuu. Tässä toinen ja mahdollisesti viimeiseksi jäävä ruokavinkki valikoiville lapsille. Mahdollisesti viimeinen ruokavinkki siksi, että ei näitä vinkkejä edelleenkään ole paljoa meidän perheessä!

 

 

Nirson lapsen reseptejä: letut

Ta-daa, tänään minustakin tuli ruokabloggaaja!

No ei sentään. Päätin kuitenkin kirjoittaa ylös joitain “nirson lapsen reseptejä” blogiinkin. Joku voi niistä hyötyä, ehkä, kenties, ja mistä sitä tietää.

Nyt kun lapsi on reilu kolme vuotta, me syömme pääruoaksi lähinnä lettuja hillolla ja kanamunia, ajoittain makaronia ja raejuustoa. Puolisen vuotta sitten taistelin vastaan ja tarjosin muutakin, mutta nyt olen hyväksynyt, että kaikki on vain lettua. Joten tässä teillekin kaksi lettureseptiä, olkaa hyvät!