Kyllästyin somen doksaan

Pistin somen käytön tauolle jokin aika sitten. Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, mutta siitä seurasi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. 

Somen logiikka on mietityttänyt minua aiemminkin, negatiivisten tunteiden jakamisen suhteen ja perhesomettamisen suhteen. Asia kiinnostaa myös ammatillisesta näkökulmasta, sillä suurin osa nuorista on tekemisissä somen kanssa tavalla tai toisella. Sosiaaliseen mediaan liittyy kysymyksiä vallasta, mutta myös hyvästä elämästä, mielenterveydestä ja sosiaalisista hierarkioista. Pitkittäistutkimuksia sosiaalisen median vaikutuksesta esimerkiksi mielenterveyteen ei löydy. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka some oli olemassa kymmenenkin vuotta sitten, se ei ollut lähimainkaan samanlainen some kuin tämän hetken some. Jatkuvasti muuttuvan kentän ja toimintakulttuurin vaikutuksista ei ole yksinkertaista tehdä laajoja tutkimuksia. 

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhtaudun someen vain viileän “ammatillisesti”. Ammatillinen puoli on vain yksi puoli. Minulla on myös henkilökohtainen suhde someen, ja sillä puolella some häiritsee ja vaikuttaa tunteisiin. Olisi tietysti hienoa voida todeta olevansa riippumaton. Hanhi, jonka selkäsulista vesi vierii alas kostuttamatta nahkaa alla. Mutta joudun myöntämään, että sellainen ihminen en ole. Kaikki ympäröivä tulee jollain lailla osaksi meitä, mutta ei ilman kustannuksia. Toisaalta ehkä on myös hyvä, ettei some tule osaksi meitä ilman kriittistä reflektiota. Millainen olisikaan ihminen, joka sulautuu sosiaalisen median maailmaan täydellisesti? Assimiloituisi ja absorboisi kaiken itseensä?

Sometauon aikana oIen tutkiskellut ajatuksiani: mikä somessa itse asiassa rasittaa? Näkökulmia voisi olla useita, mutta nostetaan tässä esiin kaksi, some tiedon areenana ja olemassaolon mittarina.

Advertisement

Negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa

Kirjoittelin viime kerralla loppuvuoden ahdistuksestani, kyllästymisestä somen hyvesignalointiin ja joulupaineisiin. Jäin miettimään, miten vaikeaa on kertoa jotenkin tavallisesti, ilman mitään suuria fanfaareita, siitä, miltä negatiiviset tunteet tuntuvat, tai ylipäätään siitä, että niitä joskus on.

Tunteet ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina. Omat tunteeni ovat kiinnostaneet, mutta myös tunteet opetustyössä, tunteiden merkitys sukupolvien jatkumossa, ja nyt lasten myötä tunteet kasvatuksessa ja omien tunteiden muuttuminen vanhemmuuden myötä. 

Tunteet eivät ole yksinkertainen aihe. Niiden mainitseminen kuulostaa toki lässynläältä, mutta tosiasiassa tunteet kattavat todella monimutkaisen ilmiökentän. Niiden tutkimus liittyy moneen oppialaan; filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan, biologiaan. Pelkästään tunteiden määrittely aiheuttaa päänvaivaa, saati niiden syntymekanismien, vaikutusten, ja merkitysten ymmärtäminen. 

Ja sitten on vielä eläminen niiden kanssa.

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa sanan negatiivisista tunteista ja niiden esittämisestä sosiaalisessa mediassa. Ehkä jatkan toisella kerralla vanhemmuudesta ja tunteista – sekin teksti kummittelee keskeneräisenä driven järjestelmissä!

Joulun 2020 alla

Olen ollut kyllästynyt… ei, kyllästynyt on ylimielinen sana. Uupunut? Väsynyt? Tympääntynyt? Tuskastunut? Olen ollut _______ kaikkeen hälyyn, jota loppuvuosi 2020 on tuonut eteen.

***

Marraskuun viimeisenä päivänä ripustin omatekoisen joulukalenterin roikkumaan keittiöön. Viritin pitkän nauhan kukkaruukun ja ikkunan karmin avulla ja kiinnitin nauhaan muutama vuosi sitten ostetut ruskeat paperipussit pyykkipojilla. Pusseissa on kahdenlaisia tonttupariskuntia ja pussien päälle on liimattu puiset numerot ykkösestä kahteenkymmeneenneljään. Kalenteri näyttää kömpelöltä ja tylsältä verrattuna Pinterestin ja Instagramin herkkiin, oivaltaviin, kauniisiin ja ekologisiin DIY-kalentereihin. Mutta lapseni muisti kalenterin viime vuosilta ja ihasteli taas sitä sydämensä pohjasta. Niinpä minäkin ilahduin, vaikka olin hetken miettinyt “josko tekisin jonkun hieman hienomman tänä vuonna”. 

Innostuin myös ideoimaan kalenteriin toiminnallisen tonttutarinan. Tiedättehän, toiminnallinen kalenteri on sellaista ekologista ja luovaa puuhaa, ei mitään krääsää ja tavallista. Lapset ihastuivat tietenkin tonttujen tuomiin pieniin herkkuihin ja noudattivat tontun tehtäviä, ainakin sen minkä muistivat (kerro kaverille kiva asia, askartele joulukortit ja sitä rataa). Joten kirjoittelin tontun tarinoita lapsille iltaisin ja yritin keksiä jotain tekemistä, joka sopisi korona-arkeen ja arki-iltoihin.

On kuitenkin joulukuu. Kahdestoista kuu tätä vuotta.

Takana on koronavuosi. Epäilemättä se ei kohdellut meitä yhtä rajusti kuin monia, mutta kohteli ikävästi kuitenkin. Takana on syksy, jona elämän keveyttä kannattelevat arkirutiinit (halataan kun tavataan, käydäänkö uimassa, me voitais tulla kylään) joko poistuivat tai muuttuivat painostavan ylikorostuneiksi (pesitkö jo kädet, pitääkö puhelin desinfioida?). Myös varautuminen jatkuviin muutoksiin kuluttaa (onko ensi viikolla etäopetusta? Entä ensi kuussa?).

Takana on myös syksy, harmaa ja pimeä tänäkin vuonna. Olen miettinyt, että ihmismieli sopeutuu nopeasti. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli joitain talvia, joina hiihdin jopa marraskuusta alkaen läpi talven, mutta nyt oletan, että lunta tulee ehkä tammi-, helmikuussa. Olen alistunut viikkoja kestävään tumman harmaaseen maisemaan ja likaiseen pimeyteen. Yritän ohjeiden mukaan löytää kauneutta harmaudesta, mutta joskus harmaa on vain tasaisen harmaata. 

Takana on myös paluu töihin lasten kanssa vietettyjen kahden vuoden jäljiltä, takana kaikki kotiäitiysvuodet. Takana on siis syksy, jona olen yrittänyt pakolla opettaa itseäni uuteen arjen rytmiin ja muistanut taas, että riittävän unen saaminen vaatii kieltäytymisiä ja itsekuria. Takana on syksy, jona arkipäiväni ovat rutinoituneet lähes minuutin tarkkuudella. Elämä on täyttynyt lukuisista tehtävistä, asioiden muistamisista ja huolehtimisista, ihmisten jatkuvasta kohtaamisesta ja tunnetyöskentelystä niin töissä kuin kotona. Yritän muistaa hidastaa, olla läsnä, meditoida tai joogata, arvostaa tärkeitä asioita. Yritän pakottaa itseäni eri asentoon, sillä syksy on vääntänyt minua toiseen. Kumpikaan asennoista ei luonnistu. Hidastaminen tuntuu vaikealta, sillä se ei istu temperamenttiini. Kaikki päin on väärinpäin.

Sellainen syksy. Kirjoitan tämän ylös siksi, että elämässä on helpompaa puhua, niin, helpoista asioista. On helpompi esitellä onnistumisia ja iloja, kuin tunnustaa se, että joskus asiat voi myös aidosti tuntua raskailta. Tämän syksyn tarinan voisi kertoa myös aivan toisella tavalla, toisesta näkökulmasta. Mutta joskus on tärkeää kirjoittaa myös niistä näkökulmista, jotka olisi mukavampi jättää pimentoon.

Joten loman lähestyessä tuli muutama päivä, joina keho tuntui paisuneelta ja käsittämättömän painavalta, kuin olisi täysin välttämätöntä käydä makaamaan. Kuin keho ei enää pysyisi pystyasennossa.

Nyt kun maailma on jo viikkoja täyttynyt pikkukivoista askarteluprojekteista, ja Instagramissa keskustellaan siitä, mikä kuusi, lahja ja satu ja jouluviettotapa on ekologisin ja eettisin, ja itse katson kriittisesti itse tekemääni mutta lapsille tärkeää joulukalenteria, niin yhtäkkiä tuntuu, että tukehdun kaiken tämän keskiluokkaisen ja pikkusievän joulun esittämisen alle. 

Yhtäkkiä kaupan suklaakalenteri kuulostaa mahtavalta. Minulla oli pienenä sellaisia, ja rakastin niitä! 

***

Olen miettinyt tätä asiaa joulukuussa. Ihmiset ovat väsyneitä, kukin omalla tavallaan. 

Joka joulu puhutaan siitä, kuinka joulua ei tarvitse suorittaa – enkä ole itsekään sitä ymmärtänyt. Miksi stressata, pah miten turhaa! Mutta tällainen kommentti on ylimielinen.

Totuus on, että en ole aiemmin suorittanut joulua, koska minun ei ole tarvinnut. Tänä vuonna kuitenkin vietämme joulun vain oman perheen kesken ja olen havahtunut siihen, että minulta puuttuu jouluun liittyvä osaaminen ja konkreettiset välineet. Ei koristeita, ei tekemisen traditioita, ei jouluruokareseptejä. Korona levittää oman varjonsa kaikkialle. Mutta mikä tärkeintä: meillä ei ole ollut selvää ajatusta siitä, millaisen joulun haluaisimme viettää. Koska sekin pitää tietää. Joulukin on päätös. Traditiota ei voi vain noudattaa, sillä nykyihminen voi valita viettää juuri sellaisen joulun kuin haluaa traditioista riippumatta. Ja se on hyvä asia – paitsi jos ei jaksaisi enää valita eikä päättää.

Kun puhutaan joulun tekemisestä, ollaan minusta asian ytimessä. Joulu eroaa arkipäivistä jollain tietyillä tavoilla (jos siis erottaa sen muista arkipäivistä, tosin moni meistä ei edes voi tehdä valintaa, vaan se kerta kaikkiaan eroaa muista arkipäivistä). Tämän eron tekemiseen tarvitaan monenlaisia toimia. Jouluun liittyvät maut, hajut, valaistus ja tunnelma syntyvät konkreettisista asioista, kuten tietyistä ruoista ja kasveista. Ne taas pitää ostaa ja valmistaa, siivota niille tila. Lapsiperheessä jouluun liittyvää iloista jännitystä on pohjustettu ehkä kalenterilla, joulutarinoilla ja lauluilla. Joulun odotus meidän kulttuurissamme onkin täysin poikkeuksellinen aika lapsille, koska ei ole mitään muuta aikaa, joka täyttyisi yhtä pitkäkestoisilla, mielikuvitusta ruokkivilla tonttusaduilla. Pidän sitä tervetulleena ja ilahduttavana leikkinä, johon osallistuu sekä lapsi että aikuinen. Mutta tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aikuisten pitää olla tekemässä tätä yhteistä satua, luomassa niitä haju- ja muistijälkiä, järjestelemässä tavaroita ja ajatuksia. Nämä teot on tehtävä. 

Joku voi ajatella, että ilman lapsia on helpompaa. Silloin ei ole velvollinen tekemään joulua kenellekään. Tämä on tavallaan totta. Kun lukee vähävaraisten lapsiperheiden kuvauksia jouluahdistuksesta, tajuaa kirkkaasti, että oman joulun tekeminen on ylellisyyttä, ja että oma joulu voi olla oma ainoastaan silloin, kun sitä ei ympäröi painostava sosiaalisen koheesion vaatimus, johon ei pysty vastaamaan vaikka haluaisi. 

Toisaalta alle kouluikäiset lapset eivät todellisuudessa vaadi paljoa. Ainakaan he eivät vaadi sitä kaikkea, mitä tällaiset minunkaltaiseni keskiluokkaiset aikuiset voivat kuvitella. Lapsi ei myöskään välttämättä sure sitä, mitä aikuinen suree, eikä kaipaa sitä, mitä aikuinen kaipaa. Enemmän kuin yksittäisten perheiden kulutus- tai joulutraditiotavat, ongelmallisia ovat pikemminkin yleisemmät kulttuuriset tarinat ja kuvastot joulusta. Niin kauan kuin joulu on yhtä kaupallinen juhla kuin se on nyt, osa perheistä tippuu välttämättä sen piiristä. Osa toki valitsee omista syistään viettää vaikkapa lahjatonta tai vain muutamien lahjojen joulua, ja osa valitsee “krääsän” sijaan kalliimpaa jouluestetiikkaa. (Tämä on sitä keskiluokkaisten vanhempien joulustressiä, kun pitää valita vain eettisiä, kestäviä ja siis kalliita vaihtoehtoja, jotka ovat tietyn trendin ja estetiikan mukaan oikeita. Keskiluokkaisuuskaan ei todellakaan tarkoita vapautta.) 

***

Kuulen jo korvissani esitettävän ratkaisun: “eihän ole pakko” ja se tuttu “stressaaminen on turhaa!”

Totuuksia, totuuksia ovat. Mutta totuuksia, jotka eivät auta ymmärtämään eikä ratkaisemaan jouluun – tai oikeastaan mihinkään – liittyviä velvollisuuden tuntoja ja elämän ristiriitaisuuksia. Ylimielisyys on sitä, että ei näe tai tunnusta toisen elämään liittyviä tosiasioita.

Kun kirjoitin, että olen ollut uupunut kaikkeen loppuvuoden hälyyn, kyseessä on varmaan koko vuoden häly, johon olen uupunut. Jos tässä vuodessa on ollut jotain hyvää (onhan siinä, paljonkin), niin ainakin se, että sen turhanpäiväisen, pröystäilevän, hauskan, nokkelan tai viisastelevan hälyn tunnistaa yhä helpommin ja haluaa hylätä sen elämästään yhä voimallisemmin.

Ylipäänsä helpot ohjeet siitä, miten elämän saa hoidettua, ovat alkaneet kyrsiä yhä enemmän ja enemmän. Elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, eikä mikään DIY-projekti, valaistunut luopuminen turhasta tai vastareaktion vastareaktio poista sitä seikkaa, että tämä elämä eletään ristiriitaisessa kulttuurissa, joka yrittää ohjata ja kieputtaa meitä eri suuntiin. 

Siispä istun alas, kirjoitan muutama sanan, käännyn taas katsomaan itseäni ja muita edes hieman eri näkökulmasta. Ja sitten jatkan epätäydellistä elämääni. Tunnistan, että tämä voi kuulostaa kovin synkeältä, mutta ajattelen, että juuri tämä ei ole.

Perhesomettamisen vaikeudesta

Olen tuskaillut sosiaalisen median ja perhe- ja vanhemmuusaiheiden kanssa. Vanhemmuudesta kirjoittaminen tuntuu yhä edelleen vaikealta. Miten tuoda esiin omat lapset somessa? Miten puhua vanhemmuudesta? Miten puhua perhe-elämästä, onnesta ja rosoista?

Mistä tahansa lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvän keskustelun avaaminen tuntuu nykyään siltä, että sitä ei tee jollakin tavalla oikein. On vaikea sanoa aiheesta paljoa kokoavasti, mutta sen verran on selvää, että perhesomettamisessa on jotain vikaa. Tämä kirjoitus olkoon taas yksi yritys jäsentää tematiikkaa ja sanoittaa niitä asioita, jotka koen somessa vaikeaksi. 

Nykyvanhemmuuden problematiikka on monisyistä, kuten on moneen otteeseen todettu (ja lue vaikka tämä Anu Silfverbergin Äitikortti.) Vanhemmuuteen liittyy suorittamista ja identiteettipolitiikkaa. Vanhemmuus on paineistettu yksilöllisillä ja yhteiskunnallisilla odotuksilla, ja samalla vanhemmuutta ja perhe-elämää reunustavat erilaiset myytit ja tabut. Vanhemmuutta sävyttää normatiiviset säännöt ja moninaiset huolet, arjen kitkat ja tasa-arvon kysymykset. Ja kun vanhemmuus itsessään on monimutkaista, niin yhdistettynä somen logiikkaan vanhemmuusaiheet muuttuvat ajoittain sietämättömiksi. 

Olen ollut aktiivinen somen käyttäjä jo monta vuotta. Olen myös tietoisesti tutustunut uusiin sosiaalisiin medioihin, osittain työn puolesta, osittain henkilökohtaisista syistä. Tilanne on kuitenkin jollain lailla viime aikoina muuttunut. Uusimmat sovellukset eivät oikein kiinnosta ja ylipäänsä tekstimuotoinen ja pidempi kommunikointi on tuntunut merkittävämmältä ja miellyttävämmältä. Olen alkanut miettiä, olenko saavuttamassa oman somettamiseni saturaation. Olenko minä muuttunut vai onko some muuttunut? 

Some toimii omituisen ristiriitojen logiikalla. Some on erottautumisen mutta samalla hirvittävän yhdenmukaisuuden alusta, esittämisen ja realismin, aidon ja epäaidon, ideoiden ja taantumisen areena. Somessa taistelevat valtavirta ja marginaalit, pyrkimys valtaan ja näkyvyyteen. Some on vertaistuen mutta myös kateellisuuden, katkeruuden ja vääristyneiden minäkuvien areena. Some toimii tykkäysten ja suosituimmuus-algoritmien perusteella. Some on filtterien, viihteen, hyödyn, tiedon, pseudotiedon, loputtoman kuvavirran, kuplien ja kyttäyksen kenttä, jossa on vaikea toimia mitenkään hyvin. 

***

Olen lopettanut vähitellen lähes kaikkien vanhemmuuteen liittyvien blogien ja sosiaalisten medioiden seuraamisen. Poikkeuksia toki on. Lopettaminen ei johdu siitä, että pitäisin kaikkea huonona. Itse asiassa päinvastoin. Virtuaalisessa maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä, lämminhenkistä ja arkista perheellisyyttä – aivan samoin kuin ei-virtuaalisessa maailmassa.

En oikeastaan täysin tiedä, mistä on kyse. Ehkä jonkinlaisesta ähkystä. Ehkä olen siirtynyt perhe- ja henkilökohtaisessa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa en enää kaipaa paljoa vertaistukea. Ehkä kyse on siitä, että tosiasiassa minua ei juuri kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät, jos sitä somessa esitetään. Tai ehkä on kyse kyllästymisestä siihen, että kaupallisuus on vallannut niin suuren osan myös instagramista, että monet yksittäiset ihmiset haluavat osaksi kaupallista somea, että somessa haalitaan maanisesti seuraajia, niitä kaupallisia yhteistöitä, että siellä pyritään osoittamaan, että kuuluu johonkin piiriin, että käy tietyissä paikoissa, että osaa kuluttaa oikein. 

Ehkä kyse on siitä, että somesta on tullut yhä enemmän kilpailu, enkä minä halua kilpailla.  

Toisaalta somesta on vähitellen tullut minullekin yksi elämän osa-alue, jossa toimin ja josta hyödyn ja josta ilahdun. Olen erityisen kiinnostunut tuttujeni elämästä, mutta myös monista muista asioista, myös perheellisyyteen liittyvistä ilmiöistä, ruoasta, ekologisista kysymyksistä, ja niin edelleen. Olen löytänyt uusia tuttavuuksia, joiden kanssa olen käynyt mielekkäitä keskusteluja. Ja ollessani äitiyslomilla some oli yksi suuri tekijä, joka piti mielenterveyttäni ja hyvinvointiani yllä – enkä sano tätä millään tavalla ironisesti, vaan faktana. Olin aidosti onnellinen somesta. Se toi minut lähelle ihmisiä, jotka olivat fyysisesti kaukana, loi uusia yhteyksiä ja tuttavuuksia, toi kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta, vertaistukea, hauskuutta, jopa konkreettista apua ongelmallisiin tilanteisiin, ja opiskellessani äitiyslomalla viestintä somen välityksellä toi myös motivaatiota ja ideoita. Se tarjosi luontevan mahdollisuuden jakaa omille tutuille arkeani muuttuneessa elämäntilanteessa.

Mutta kaikkea tätä hyvää on varjostanut se, että samalla perhesomettaminen on oikeasti vaikeaa. Oman elämän asioiden jakaminen netissä ei ole yksiselitteistä. Joku aika sitten Leikki leikkinä -blogissa julkaistiin mielestäni erinomainen ja rohkea kirjoitus lasten asemasta sosiaalisessa mediassa. Kirjoitus oli mielestäni rohkea erityisesti siksi, että en ole kohdannut aiheesta juuri keskustelua, vaikka olen itsekin kirjoittanut vuosi sitten tekstitiedostoon itselleni kysymyksen:

“Mitä ajattelen siitä, että lapsista on tullut “elinkeinon jatke” somessa, siitä, että lapsia käytetään kaupallisten tarvikkeiden mainostamiseen?”

En osannut tuolloin vastata kysymykseeni. Pelkästään sen esittäminen on toki osa vastausta. 

Blogikirjoitus herätti paljon keskustelua Instagramin puolella. Keskustelu oli varmasti indikaattori siitä, että samat kysymykset ovat mietityttäneet lukuisia muitakin perheellisiä somettajia. Kirjoitus ja keskustelu olivat myös indikaattori siitä, että sosiaalinen media on todellakin muuttunut, että kapitalistinen hyödyntavoittelu valtaa jälleen kerran jonkin yksityisen osa-alueen elämästä, eikä sitä niellä kakistelematta. Hyvä jatkopohdinto aiheesta löytyy Blogimutsitutkimus-blogin tekstistä, jossa täsmennetään ja kohdistetaan kritiikkiä mielestäni osuvasti ja laajennetaan perhesomettamisen näkökulmaa. Nimittäin ongelmista huolimatta lapset somessa on myös hyvä asia.

***

Mutta miten siis olla somessa perheellinen ja tehdä se hyvin? 

En tiedä vastausta tähän. Asia mietityttää jatkuvasti minua, mutta samalla olen hyvin onnellinen, että voin tarvittaessa vain päättää olla osallistumatta tai laittamatta mitään someen. Olen onnellinen, että minulla ei ole käyttäjämittauksia, ei rahaa, ei suorittamisen paineita. Kun mietin kotini sisustusta tai käyntiä jossakin paikassa, minun ei tarvitse miettiä, miltä se näyttäisi Instagramissa. Periaatteessa minulla ei siis pitäisi olla paineita. Ja tästä huolimatta koen ajoittain, että somessa on välillä vaikea olla.

On vaikea olla sensitiivinen erilaisille tilanteille, tunteille, ajatuksille. On vaikea olla asettamatta itseään ja omia kokemuksiaan jalustalle. On vaikea olla avoin olematta kuitenkaan tunnustuksellinen tai sensaatiohakuinen. On vaikea tuoda asiat asioina, mutta silti keskustella kokemuksista, saada ja antaa vertaistukea. 

Yrittää välttää showta. Yrittää välttää oikeassa olemista ja neuvojen antamista. Yrittää välttää “hyvän vanhemmuuden esittämistä”, mutta yrittää välttää myös kyynisyyttä, ironiaa tai näennäistä välinpitämättömyyttä omista lapsistaan ja omasta identiteetistään äitinä. Miten jakaa näitä asioita, jotka ovat yhtä aikaa arkea ja elämän syvintä?

Olen kamppaillut hyvän ja huonon esiin tuomisen kanssa. Millä tavalla vanhemmuuden ja perhe-elämän monia eri puolia ja spektrejä voi valaista realistisesti – vai voiko? Miten vanhemmuuden ja perhe-elämän raskaista puolista osaisi puhua siten, että elämä ei näyttäisi pelkältä kurjuudelta? Tai miten tuoda esiin onnen ilman kuvitelmaa jatkuvasta hattarasta tai töyssyttömästä tiestä? Miten tehdä tämä lapsia ja kaikkia muita osapuolia kunnioittavalla tavalla? 

Toisin sanoen on vaikea puhua vaikeista asioista. Mutta on myös vaikea puhua hyvistä asioista.

Vaikeat asiat hävettävät. Ne painavat. Niistä tehtävät tulkinnat mietityttävät. Niistä puhuminen ilman välitöntä vastavuoroisuutta tuntuu siltä, että asettuu tirkisteltäväksi. Huonoista asioista puhuminen voi aiheuttaa paineen ratkaista asiat: tämän pitää muuttua, ehkä heti. (Mutta milloin asiat ratkeavat helposti?) 

Hyvät asiat ovat ikään kuin salaisuuksia. Niiden merkitys ei välttämättä avaudu muille. Ne voivat olla niin arkisia ja itsestäänselviä, että niistä kertominen tuntuu vaikealta. Keräsin niitä joskus itselleni, mutta listaa oli vaikea tehdä, sillä parhaat hetket ovat häviäviä, olemattomia, jopa banaaleja. Kun lapsi tapailee ensimmäistä kertaa sanoja. Kun katselet lapsen kanssa ohivirtaava puroa. Kun lapsi nukahtaa syliin. Kun aidosti naurat lapsen jutulle. Kun lapset kuuntelevat kirjaa ja pyörittelet lapsen hiuskiehkuraa sormissa.

Miten näitä jaetaan?

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen miettinyt myös sitä, mitä ajatukseni tarkoittavat käytännössä. Onko somekyllästyminen edennyt niin pitkälle, että haluaisin lähteä pois? 

Vastaus on selvästi vieläkin ei. Haluan edelleen olla perheellisenä ihmisenä somessa, rujona ja onnellisena, melankolisena ja iloisena, sotkuisena ja säntillisenä, ongelmien ja ilojen kanssa. Haluan edelleen miettiä keskeneräisiä ajatuksia ja olla kontaktissa somen kautta.

Sen sijaan tarve säätelylle on olemassa. Tietoinen kontrollointi, etäisyyden ottaminen, tarpeettoman karsiminen – vaikka eikö olekin hieman ärsyttävää, että sekin on nyt trendikästä? Mutta tällaisessa maailmassa elämme. Aistiärsykkeiden tulva pakottaa opettelemaan itsesäätelyä. Niinpä minäkin yritän edelleen etsiä epämääräistä keskitietä, jossa voin hyötyä ja kuluttaa somea ilman, että se kuluttaa minua. 

Filosofia, Etc.

Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.

Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!

Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

Kiitos korona?

Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista?

Miksi lapsia tehdään?

Olen kirjoittanut tätä tekstiä kohta neljä vuotta, siis suurin piirtein esikoiseni syntymästä lähtien. Miksi minulla on lapsia? Miltä lapsen saaminen on merkinnyt minulle? Jo neljä vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi selvittää ja selittää lapsellistumistaan. Nyt, vuonna 2020 tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että jotenkin tätä kai pitäisi osata perustella.

Julkinen keskustelu lapsettomuudesta on, kuten monissa puheenvuoroissa on tuotu esiin, täysin mahdoton. “Moraalipaniikki”, joka päätyy pääasiassa syyllistämään nuoria naisia (ei miehiä) itsekkyydestä, ei selitä eikä anna ratkaisua nykyiseen lisääntymishaluttomuuteen, eikä siten voi johtaa mihinkään. Minulla ei ole tavoitetta propagoida lasten tekemistä, mutta jatkuva lapsettomuuspuhe tuntuu jollain oudolla tavalla koskettavan minuakin, vaikka olen lapsellinen.

Tällä kertaa aion saada kirjoituksen loppuun. Sysäyksenä tämänkertaiselle aloittamiselle toimi kuuntelemani Mikä meitä vaivaa -podcastin vauva-jakso sekä Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi -niminen kirja, jonka luin loppuvuodesta. Kuuntelin myös tätä kirjoittaessa Omaa luokkaa -podcastin jakson Lisääntymisen pelko.

Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin lapsen tekemisen syitä, sekä omia että esitettyjä sellaisia.

Lahjattomat synttärit

Lapsen syntymäpäiväjuhlat ilman lahjoja – inspiroiva antimaterialistinen idea vai ankeuttajan turhin kosto?

Tätä asiaa pohdin tovin jos toisenkin viime kuussa. Esikoinen täytti neljä vuotta ja pidimme pienet juhlat kavereille, seuraavana päivänä sukulaisille. Kavereilta toivoimme lahjaksi lapselle ainoastaan korttia.

Onko tällainen ok? Mitä ajatuksia tällainen normin rikkominen herättää?

Ajattelin kirjoittaa pienen koonnin tästä lahjattomuuden “sosiaalisesta kokeesta”, jos sitä vaikka sellaiseksi kutsuisi.

’

Ruokaa, ruokaa, ruokaa viidelle viikolle

Olen varmaan kehittymässä jonkinlaiseksi tehokkaaksi marttaihmiseksi – joskaan en edelläänkään osaa tunnistaa sieniä, neuloa, ommella, siivota tahi pitää asioita muutenkaan järjestyksessä. Mutta ruokaa alan osata laittaa. Ja nyt olen ylittänyt itseni tekemällä ruokasuunnitelman viidelle viikolle!

Jaan listan täällä. Listaa saa käyttää vapaasti inspiraation lähteeksi. Listassa on kasvis- ja kalaruokia, lounas ja illallinen.