Ajatuksia Rosa Liksomin Everstinnasta

Korona herätti uinuneen lukuinnon. Lukuinto herätti tarpeen keskustella lukemistani kirjoista. Keskustelutarve herätti idean lukupiiristä. 

Perustin loppusyksystä lukupiirin moooonen vuoden jälkeen. Korona kuitenkin pakotti kehittämään lukupiirille uuden muodon. Ei siis teetä ja pullaa tuttujen kanssa, vaan etäkeskusteluja eri puolilla Suomea. Muodostui hauska konsepti: toisilleen pääsääntöisesti tuntematon porukka on ryhtynyt keskustelemaan etäyhteyksien kautta kirjoista. 

Lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Rosa Liksomin Everstinna. Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa aiheesta blogiin, mutta hyvän keskustelun jälkeen jäin pohtimaan muutamaa asiaa, ja koska en osannut pistää niitä sanoiksi lyhyissä viesteissä, oli pakko alkaa kirjoittaa. Niinpä siis.

***

Ennen Everstinnaa kuitenkin muutama sana myös itsessään lukemisesta koronavuonna. 

En ole ainoa, jolle vuosi 2020 on ollut kirjallisuuden nousun vuosi. Korona on lisännyt kirjojen myyntiä, lainaamista ja kuuntelemista, uutiset ovat kertoneet.

Olen lukemisen lisäksi kuunnellut vuoden aikana kirjallisuuteen liittyviä podcasteja lukuisia tunteja ja tutustunut myös pintapuolisesti kirjagram-yhteisön toimintaan. Huomioni keskiöön on ponnahtanut yhä enemmän moninaisia keskusteluja kirjoista ja kirjallisuudesta siellä sun täällä. Somevirrassa näkyy huomattavasti aiempaa enemmän screenshotteja äänikirjoista, monenlaisia vinkkejä ja arvioita eri kirjoista. On todella tuntunut siltä, että kirjoista puhutaan nyt enemmän. 

Omalla kohdallani kirjojen merkitys muovautuu ja laajenee myös lasten kautta. Olen vuoden aikana pohtinut yhä enemmän etenkin lastenkirjallisuuteen liittyviä kysymyksiä, koska mitä vanhemmaksi lapset kasvavat, sitä kiinnostavammaksi lastenkirjat käyvät. Tästä aiheesta ehdin toivon mukaan kirjoittaa myöhemmin lisää, sillä se on valtavan kiehtova aihepiiri. 

Olen ollut ilahtunut tästä kirjojen vyörystä. Olen saanut kiinnostavia kirjavinkkejä sieltä sun täältä ja itsekin jakanut niitä. Olen ollut äimistynyt, positiivisesti siis, siitä, miten suuri suosio kirjallisuudella on suomalaisessa some-maailmassa ja miten yhteisölliseltä toiminta vaikuttaa. Omassa viiteryhmässäni nimittäin puhe lukemisesta on kiinnittynyt usein ongelmiin, siis siihen, miten vähän suomalaiset nuoret nykyään lukevat. Ja epäilemättä tämäkin on totta. Myös lukeminen on polarisoitunut. Osa lukee paljon, osan lukutaito on romahtanut.  

Innostuksen kirjakasojen keskellä tuntosarvet ovat kuitenkin heilahdelleet. Some on omiaan innostamaan, mutta myös uuvuttamaan. Kirjojen lukemisesta voi aiheutua myös ainakin eräs epätoivottava seuraus. Se syntyy kenenkään yksittäisen ihmisen tarkoittamatta, emergoituu kaikkien yksittäisestä toiminnasta ja muodostaa oman norminsa. Tämä on: lue, kuuntele, lue, kuuntele, lue, kuuntele, jos ei tarpeeksi vetävä, jätä kesken, laske, mittaa, lue, kuinka monta, tämän viikon neljäs kirja, lue tämä, tämä tämä, 567 sivua jo luettu. Kun suositut somettajat listaavat jokaisen kuuntelemansa kirjan monta kertaa viikossa ja sama toistuu monessa paikassa, tulee ähky. 

Mutta oikeastaan elämässä kaipaa monesti laatua ja keskittymistä, jotain mielekkäitä ajatuksia. Sitä kirjallisuus tarjoaa. Ja mitä iloa olisi ajatuksista, jos niitä ei voi jakaa kenenkään kanssa? Siis kiitos some, lukupiiri ja kaikki muut!

***

Mutta nyt siihen Everstinnaan.

Rosa Liksomin Everstinna on meän kielellä kirjoitettu monologi, muistelma elämästä. Se on kuvaus fasismista, mutta etenkin se on kuvaus vallasta ja väkivallasta. Siinä on kysymys “Suomesta, jossa valmistaudutaan sotaan, eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä”, takakannen teksti kuvaa. Fiktiivisellä teoksella on esikuva tositapahtumissa, todellisissa ihmisissä, tapahtumissa ja todellisessa Suomen historiassa. Liksomin tuotannossa Everstinna on seuraava teos Hytti nro 6:n jälkeen, ja ne muodostavat temaattisen jatkumon. Edellinen käsitteli Neuvostoliittoa, jälkimmäinen fasismia Suomessa. Teoksen tarkemman juonikuvauksen ja luonnehdintoja kirjasta voi lukea esimerkiksi tästä Kirsi Raninin kirjoittamasta bloggauksesta.

Tarinan keskiössä on Everstinna ja hänen 28 vuotta vanhempi miehensä, Eversti. Molemmat ovat natseja, yhtäältä omalaatuisia ja erikoisen elämän eläviä persoonia, toisaalta aikansa kuvia. Heidän avioliittonsa ei ole niinkään liitto, vaan sadomasokistinen riippuvuussuhde. 

Kirjasta nousi paljon keskustelun aiheita. Nostan esiin pari teemaa ja kysymystä, jotka lukupiirissämme heräsi. 

Miksi meistä tulee fasisteja? 

Ensinnäkin, miksi ihmiset ryhtyivät kansallissosialisteiksi? Miksi fasismista tuli niin suosittua? Mitkä kaikki asiat vaikuttavat siihen, minkä ideologian valitsemme? Vai onko edes kyse valinnasta

Keskustelussamme heräsi kuitenkin pohdintaa siitä, antaako teos lisää ymmärrystä siihen, miksi fasistiksi ryhdytään. Selittääkö teos uskottavasti fasismin suosiota?  

Teos ei ole tietenkään kattava tutkielma fasismista. Sen kehys on fasismi. Kirja ei yritä selittää fasismia, vaan näyttää yhden perspektiivin fasismin suosioon Suomessa.  

“Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan”

Näin kertoja kuvailee oman maailmankuvansa syntymistä. Syntyykö siis fasismi sattumalta? Onko kyseessä päätös, joka tehdään läheisten ihmissuhteiden vuoksi tehtyjä ei-tietoisesti? Ehkä tässä on osa totuutta. Moni meistä ui myötävirtaan, ja erityisesti haluamme uida myötävirtaan omien läheistemme kanssa. Itsenäinen ajattelu on monessa mielessä harhakuvitelma, sillä olemme myös olosuhteiden, tilanteiden, kulttuurin virtausten ja sosiaalisten ryhmiemme muovaamia olentoja. Perhe- ja lähisuhteiden lisäksi yhteiskunnassa valittavissa olevat aatevirrat ja niiden valtasuhteet ohjaavat meitä. Ideologiat tuskin ovat kuitenkaan tasaveroisesti valittavissa, vaan vallitseva ideologia omaksutaan helpommin. 

Niin sanottu itsenäinen ajattelu voi olla hyvin yksinäistä ajattelua.  

“Kittilän leirin jälkeen olin niin nostheessa, että minua ei ennää piätelly mikhään. Olin täynnä lotta-aatetta ja suojelukuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele idealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansan Suohmeen. Kaiken perustana oli kuitekki pyhä kolminaisuus: koti, uskonto, isänmaa. Sopi mulle.”

Ideologiat tarjoavat kehyksen erityisesti nuoren ihmisen identiteetille. Ne tarjoavat selityksen maailmasta ja antavat paikan ja horisontin, antavat merkityksen yksilölliselle elämälle. Ne tuntuvat kertovat tästä ajasta ja ratkaisevan jotain tämän ajan ongelmia. 

Sitten on tietysti yksi kysymys vielä. Miksi jotakuta viehättää viha? Miksi valita ideologia, joka kannustaa vihaan? Tähän kysymykseen voi miettiä vastauksia edelleen. Ryssäviha, viha maahanmuuttajia, homoja, viha muslimeja kohtaan… Mistä kaikesta se viha syntyy? Tai oikeastaan, esitetäänpä toinen kysymys. Mistä tällaisessa vihassa on itse asiassa kysymys? 

Everstinna voi todeta, että hänen aatteidensa perustana oli ryssäviha ja juutalaisviha. Mutta vihaakin on monenlaista. Hänen henkilökohtainen vihansa ei oikeastaan kohdistu ryssiin tai juutalaisiin. Hänen henkilökohtainen vihansa kohdistuu elämän loppupuolella vain Everstiin – siihen todelliseen ihmiseen, joka melkein tuhoaa hänet. Ryssäviha sen sijaan on ideologista vihaa, jossa on kyse rakenteellisesta vallasta. Se on äärimmäisen tuhoavaa vihaa, mutta sellaista, joka luodaan minän ulkopuolelta ja joka on mahdollista niin kauan, kun se on ideologista ja kuvitteellista. Me nimittäin tiedämme psykologian kuuluisan kontaktihypoteesin myötä, että mitä enemmän ihmiset konkreettisesti tapaavat erilaisia ihmisiä ja kulttuureita, sitä vähemmän heillä on vihaa ja kielteisiä käsityksiä heitä kohtaan. Ryssäviha on konstruktio. Juutalaisviha on konstruktio. Toki nämä konstruktiot synnyttävät myös aitoa toimintaa ja aitoja tunteita. 

Koko teoksen ajan lukija joutuu myös miettimään Everstinnan rehellisyyttä. Onko kertoja rehellinen? Onko hän tasapuolinen tarinassaan? 

Mutta kootaanpa vähän. Lähimpien ihmisten vaikutus ja kulttuuriset vaihtoehdot. Ovatko nämä riittäviä psykologisia selityksiä fasismin kannattamiselle? Kenties. Hurahtaminen uskontoon, kulttiin, ideologiaan tai mihin tahansa ei välttämättä tarvi sen kummempia selityksiä. Sosiaalipsykologia, se, millä tavalla olemme tilanteiden vietävissä, kenties selittää toimintaamme pitkälle. 

Se, mitä Liksomin teos ei pyri eikä pysty selittämään, on se, miksi ylipäätään natsismi sai suosiota. Teos ei vastaa siihen, millä tavalla ideologia rakennettiin ja mihin se perustui tai miksi Suomi liittoutui Saksan kanssa. Se näyttää yhden tarinan ja vain psykologisen näkökulman.

Kun päähenkilöön ei voi samastua

Fasismiin hurahtamiseen ymmärtämisen ongelma liittyy myös yhteen teokseen ominaispiirteeseen, josta lukupiirissä puhuimme. Kirjan päähenkilöt eivät ole kovin samastuttavia. Tai oikeastaan juuri yhtään.

Everstiin ei ole tarkoituskaan samastua. Hänet kuvataan sadistisena nahkahousunatsina ja siten jonkinlaisena fasismin metaforana. Hän ei ole ihminen, hän on sairaus. Sen sijaan kertoja näyttäytyy fasismistaan huolimatta inhimillisenä ja kompleksisena hahmona. Hän on erittäin kiehtova päähenkilö, mutta jollain lailla käsittämätön. Hän rakastaa luontoa intohimoisesti, mutta tavalla, joka ainakin kaltaisestani 2000-luvun telttaretkeilijästä tuntuu hämmentävältä. Niin luontokokemuksissa kuin seksikohtauksissa on mystiikkaa ja rujoutta, joka tuo mieleen eläimen, eläimellisyyden. Halut ohjaavat ja vievät kysymättä, aivan kuin laivasta puuttuisi kippari. Kertojan tyyli on toteava, härski ja hävytön – ja yhtäkkiä kaunis, herkkä. Hahmon käsittämättömyys kulminoituu mielettömään perheväkivaltahelvettiin, joka on viedä Everstinnan hengen ja järjen. Toisaalta todettakoon, että perheväkivallan kuvauksena teos lienee linjassa todellisuuden kanssa, niin käsittämätöntä kuin väkivallan sietäminen sitä kokemattomalle kuulostaakin. 

Mutta voiko Everstinnaa ymmärtää? Entä voiko hänestä pitää? En osaa vastata kumpaankaan myöntävästi.  

Se, että päähenkilöön ei voi samastua, on kuitenkin hyvin kiinnostavaa. Everstinna ei pyydä empatiaa eikä myötätuntoa, enkä itsekään sitä kokenut. Mutta kuuntelin ja kuulin hänen tarinansa, tarkkaavaisena ja kaikki aistit avoinna. Väkivaltakohtaukset olivat niin rajuja, että en lähes pystynyt lukemaan niitä – ja ne tulivat niin yllättäen, että tuntui kuin matto olisi vedetty alta. 

Siinä, ettemme samastu päähenkilöön, onkin erikoista voimaa. Everstinna asettuu omaksi itsekseen, omalle polulleen, jolle minun lukijana ei tarvitse astua. Voin katsoa häntä kauempaa omissa ajatuksissani. 

Fasismin tuomitsemisesta ja etiikasta

Toinen ongelma, jota pohdimme lukupiirissä, liittyy siihen, millainen moraalinen kanta kirjaan ja kirjan henkilöihin tulisi ottaa lukijana. 

Tällainen kysymys voi tuntua absurdilta. Miksi fiktioon ja fiktiivisiin henkilöihin pitäisi suhtautua minkään moraalin näkökulmasta? 

Mutta kirjallisuuteen liittyy tietenkin poliittisia ja eettisiä kysymyksiä, ja monella tasolla. Voidaan kysyä monenlaisia kysymyksiä. Voiko kirjallisuus esittää myönteisessä valossa tiettyjä epäeettiseksi yleisesti katsottuja asioita, kuten vaikka pedofilian? Millä tavalla kirjailija saa hyödyntää todellisia tapahtumia ja ihmisiä fiktiossa tai autofiktiossa? Sitooko kirjailijan taidetta ylipäätään mitkään eettiset periaatteet paitsi mahdollisesti omat, mitä ne ovatkaan? Millaisia vaikutuksia kirjalla on todellisuuteen? Ja niin edelleen. 

Tuomitseeko teos fasismin? Entä miksi Everstinna ei joudu minkäänlaiseen vastuuseen omasta toiminnastaan? Miksi hän ei saa rangaistusta, vaikka hän on ollut natsi? Miksi paha ei siis saa palkkaansa? 

Mielestäni Liksomin teosta voi lukea fasismin vastaisena teoksena. Se nostaa esiin historiasta oleellisia viitepisteitä lakonisella tavalla, vaikkapa sen, miten suomalaiset kansallissosialistit yhtäkkiä tajusivat olevansa vain hyödykkeitä saksalaisessa politiikassa, eivät samanarvoisia kumppaneita. Lapin sota oli edessä. Teos kuvailee, ja me osaamme lukea nykyhorisontista. 

Entä rangaistukset? Everstinna ei tietenkään saa mitään rangaistuksia, koska hän ei ole tehnyt mitään rikoksia. Hän vain on kansallissosialisti. Rangaistuksia voi kuitenkin olla monenlaisia; ne, jotka yhteiskunta laillisessa merkityksessä meille langettaa, ja ne, jotka yhteisö meille langettaa, ja ne, joita me langetamme itse itsellemme. Nämä kaksi jälkimmäistä ovat tulkinnanvaraisempia. Everstinna ei selväsanaisesti koskaan hylkää aatetta eikä syytä itse itseään mistään, mutta aate laimenee, se lakkaa olemasta merkityksellinen. Kun yhteiskunta muuttuu, Everstinna erkanee vähitellen yhteiskunnasta ja yhteisöstä. Hän irrottaa otettaan, haluaa sulautua osaksi luontoa. Onko se katumusta? Onko se syyllisyyden tai pettymyksen ilmaus? Entä hylkääkö hän yhteisön vai hylkääkö yhteisö hänet?

Tämän kaiken voi lukea myös metaforana. Sotien jälkeen kansallissosialismi hävisi suomalaisesta keskustelusta. Se lakkasi olemasta vähitellen. Tiedetään, että toisen maailmansodan jälkeen natsit rakensivat globaalin maanalaisen verkoston, jonka avulla aatetta ja ihmisiä pidettiin elossa ja kuljetettiin pakoon sotaoikeudenkäyntejä. Mutta suurin osa ihmisistä, he jatkoivat elämäänsä. Ei tullut rangaistuksia. 

Se mikä tekee Liksomin teoksesta moraalin kannalta kiinnostavan, on se, että se ei alleviivaa eikä ojenna tulkintaa. Se ei moralisoi, ei saarnaa. Se ei anna rangaistuksia. 

Pedofiliasta ja moraalista

Viimeisimpänä dilemmana, ja sekin liittyy etiikkaan, pohdimme Everstinnan elämän loppuvaiheen uutta ihmissuhdetta. Everstinna, joka itse meni naimisiin miehen kanssa, jonka tunsi pikkulapsi-iästä alkaen, toistaa nämä oman elämänsä tapahtumat, mutta nyt päinvastoin. Hän rakastuu ja viettelee alaikäisen nuoren, itseään vuosia nuoremman. Heille kehittyy rakkaussuhde, joka jatkuu vuosia. 

Niin että. Onko kyse pedofiliasta? Vai onko kyse rohkeudesta? Onko kyse siitä, että rakkaus ei kysy sopiiko se yhteiskunnan normeihin – joihin Everstinna ei muutenkaan välttämättä ole aina mahtunut? 

Jäin miettimään tätä kysymystä, sillä esimerkiksi loistavassa Sivumennen -podcastissa Everstinnan viimeinen rakkaussuhde nousi esiin positiivisessa valossa. Se nähtiin rohkeutena ja kykynä olla välittämättä yhteiskunnan normeista, joihin me kaikki emme mahdu. Tämä on minusta tosi kiinnostava ristiriita. Miten voimme arvioida, milloin jokin teko on epämoraalinen tai rikollinen? Joskus rajanveto voi olla todella vaikeaa. Pedofilia tuntuu mielestäni itsestäänselvältä, mutta aloin miettiä, että liittyykö siihenkin aiheeseen jonkinlaista kaksinaismoralismia. Pidämmekö herkemmin “iäkäs nainen – poikalapsi” -suhdetta luonnollisempana tai moraalisempana kuin toisinpäin? Kun mies viettelee alaikäisen tytön, se on pedofiliaa. Kun nainen viettelee alaikäisen pojan, se onkin naisen seksuaalisuuden toteuttamista ja poika kykenevä tekemään itse valinnan. Jos on näin, mitä siitä pitäisi ajatella? Toisaalta maailmasta löytyy lukemattomia ihmisiä, joiden seksuaalinen suuntautuminen on jotain aivan muuta kuin mitä oppikirjat sanovat tai mistä jaetaan vertaiskokemuksia. Miten niiden kohdalla arvioimme, mikä erilainen seksuaalinen suuntautuminen on mahdollisesti epämoraalinen tai vahingollinen? Milloin me itse olemme liian ahdasmielisiä? Milloin taas olemme liian vapaamielisiä – tai sokeita vallankäytölle? 

Teos käsittelee seksuaalista valtaa taitavasti – ja kuin ohimennen. Teos on lyhyehkö, mutta onnistuu piirtämään viivat, joita lukija yhdistelee ja joiden äärellä lukija joutuu puntaroimaan omia ajatuksiaan.

Everstinnan viimeinen suhde jätti ryhmämme mietteliääksi, osa tuomitsi suhteen voimakkaasti. Everstinnan oman kertomuksen mukaan – hänhän ainoana kertojana on se, joka käyttää näkökulmien valtaa – suhde on tasapainoinen ja reilu. Kun nuorempi kumppani vuosien jälkeen haluaakin lapsia, Everstinna itse järjestää miehelle uuden puolison. Toisin sanoen hän kohtelee nuorta rakastettuaan oikeudenmukaisesti – ehkä. Mutta voiko tähän tulkitaan luottaa? Kuinka paljon me voimme luottaa Everstinnaan?

***

Tämä pitkä pohdinta on nyt lopussa. Luin vuonna 2020 monta erinomaista kirjaa. Rosa Liksomin Everstinna on ehdottomasti yksi näistä vuoden parhaista kirjoista. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s