Negatiiviset tunteet sosiaalisessa mediassa

Kirjoittelin viime kerralla loppuvuoden ahdistuksestani, kyllästymisestä somen hyvesignalointiin ja joulupaineisiin. Jäin miettimään, miten vaikeaa on kertoa jotenkin tavallisesti, ilman mitään suuria fanfaareita, siitä, miltä negatiiviset tunteet tuntuvat, tai ylipäätään siitä, että niitä joskus on.

Tunteet ovat kiinnostaneet minua oikeastaan aina. Omat tunteeni ovat kiinnostaneet, mutta myös tunteet opetustyössä, tunteiden merkitys sukupolvien jatkumossa, ja nyt lasten myötä tunteet kasvatuksessa ja omien tunteiden muuttuminen vanhemmuuden myötä. 

Tunteet eivät ole yksinkertainen aihe. Niiden mainitseminen kuulostaa toki lässynläältä, mutta tosiasiassa tunteet kattavat todella monimutkaisen ilmiökentän. Niiden tutkimus liittyy moneen oppialaan; filosofiaan, psykologiaan, sosiologiaan, biologiaan. Pelkästään tunteiden määrittely aiheuttaa päänvaivaa, saati niiden syntymekanismien, vaikutusten, ja merkitysten ymmärtäminen. 

Ja sitten on vielä eläminen niiden kanssa.

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa sanan negatiivisista tunteista ja niiden esittämisestä sosiaalisessa mediassa. Ehkä jatkan toisella kerralla vanhemmuudesta ja tunteista – sekin teksti kummittelee keskeneräisenä driven järjestelmissä!

***

Suru, pettymys, ahdistus, ikävä, kateus, katkeruus, pelot, alakulo, syyllisyys, hämmennys, voimattomuus, tuskaisuus, turhautuminen, häpeä, raivo, apeus, ärsytys, tyhjyys ja väsymys… Tunteita, joita harva suoranaisesti kaipaa.

Jako negatiivisiin ja positiivisiin tunteisiin on kuitenkin tietysti falski. Tunteet ovat elämän liikuttava voima. Ne ohjaavat meitä tiettyyn suuntaan ja pois toisesta. Ne kertovat ajatuksista silloin, kun ajatuksia ei vielä ole. Negatiiviseksi mielletyt tunteet eivät suoranaisesti ole mukavia, mutta kuten tiedämme, ne voivat olla hyödyllisiä. Vähintään ne ovat joskus väistämättömiä. 

Sillä, millä tavalla tunteita esitetään ja ilmaistaan esimerkiksi mediassa, on jonkin verran merkitystä siihen, miten hyväksytyksi erilaiset tunteet koetaan. Aina välillä voi lukea kertomuksia siitä, kuinka jonkun yksilön uupumistarinan taustalla on sosiaalisen median “pakkopositiivisuus” tai yksilön asennetta korostava ajattelu. Antiikin elämäntaitoetiikan teemat ja buddhalaisuudesta ammentava tahtomisen hallintaa korostava elämänfilosofia kääntyy helposti myöhäiskapitalistisen kulttuurin somemaailmassa näennäiseksi välinpitämättömyydeksi mistään elämän harmillisuuksista tai vaikeuksista. On vain onnea, harkittua estetiikkaa, kiitollisuutta, mahdollisuus tehdä omasta elämästä mitä tahansa. Kyllähän se negatiivisuuteen tottunutta suomalaista voi väsyttää.

Tosi asiassa myös somessa on nähtävissä kaikkien tunteiden kirjo, rehellistä tilitystä asiasta jos toisesta, varsinkin jos vähän etsii omien kuplien ulkopuolelta. Moni päivittää realistista somea ja hyvä niin. Mutta yhtä totta on myös se, että tykkäämisen logiikka ja algoritmien kyttääminen ohjaavat käyttäytymistä. Ihmiset suuntautuvat luonnollisesti kohti hauskoja, nokkelia ja esteettisesti miellyttäviä kuvia ja tarinoita. Ja saadakseen huomiota tai tuloja somettajan pitää tuottaa niitä myyviä tarinoita. Siispä some myy meille onnellisuutta, huumoria, paljasta pintaa ja kuvia ilman ennen tai jälkeen -vaiheita. 

***

Mediassa on säännöllisesti kampanjoita mielenterveysteemoista. Sosiaalisessa mediassa tällaiset kampanjat, tai pienemmät meemit, voivat olla esimerkiksi sellaisia, joissa haastetaan ihmisiä kertomaan omista mielenterveysongelmistaan stigmatisoimisen vähentämiseksi. Mielestäni nämä teemat ja aihepiirit ovat somessa arvokkaita. Vaikka mielenterveysongelmista puhutaan nykyään, silti yksilöille ne voivat tuntua tabuilta ja pelottavilta. Terapiassa käyminen voi olla jossain piireissä ymmärrettävää, ehkä jopa tapa johon kannustetaan, mutta monissa piireissä ei. Ongelmien edessä moni voi edelleen kokea itsensä yksinäiseksi ja voimattomaksi. Kuka palkkaa mielenterveydenongelmista kärsivän? Miten läheiset suhtautuvat? Onko loppuelämäni mielenterveysongelmien kanssa tällaista kuin nyt? Ja niin edelleen.

Stigmatisoinnin purkaminen on todella tärkeää, koska mielenterveysongelmia on mahdollista ja osaa välttämätöntä hoitaa. Ne ovat myös yleisiä, joten on nurinkurista, että juuri niistä puhuminen on hankalaa. Niistä on puhuttava, jotta ihmiset kuuntelisivat itseään ja kuuntelisivat toisiaan. Niistä on myös puhuttava, että yksinäisyyden tunne vähenisi.

Mutta negatiiviset tunteet eivät ole sairauksia. Niitä ei kuulu medikalisoida. Ne kuuluvat niin keskeisenä osana meidän elämäämme, että me pikemminkin sairastumme siitä, jos yritämme pyyhkiä ne pois. Samaan tapaan siis ajattelen, että niistä pitää puhua ja niiden pitää näkyä, jotta muistamme, ettei kenenkään elämä ole vain onnen hetkiä peräjälkeen.

Mietin aluksi, että kaipaisin someen samanlaista stigman poistamista negatiivisista tunteista. Mutta sitten aloin miettiä, että mitä oikeastaan tarkoittaisin tällä? Monethan jakavat omia negatiivisia kokemuksiaan somessa nyt jo. Olen ainakin itse lukenut monta uupumistarinaa, monta kertomusta synnytysmasennuksesta, monta surullista päivitystä, kertomuksia pettymyksistä ja ahdistuksista. 

Toisaalta olen myös lukenut monta hyvää perustelua sille, miksi osa ei jaa negatiivisia elämän osa-alueitaan netissä. Yksi hyvä perustelu on se, että monesti negatiivisiin asioihin liittyy joku toinen tai kolmas osapuoli; läheiset, puoliso, ystävät, työelämän ihmiset. Ei ole välttämättä soveliasta eikä arvostettavaa purkaa julkisesti omia negatiivisia tunteita jotka liittyvät toiseen, eikä ainakaan ilman suostumusta. Tämän ymmärtää hyvin. Jos lukijana joutuu miettimään kertojan motiiveja, tuntee itsensä samalla tirkistelijäksi. Minä en kaipaa tätä. En osaa myöskään kuvitella, millä tavalla tällaiset negatiiviset jaot somessa edistäisivät hankalien tilanteiden ja tunteiden mielekästä käsittelyä.

Toinen erinomainen syy pidättyvyyteen on se, että sosiaalinen media ei ylipäätään ole välttämättä hyvä paikka negatiivisten tunteiden ilmaisuun. Negatiivisissa tunteissa me paljastamme itsestämme asioita, jotka ovat usein syvällä ja kivuliaita. Kun emme tunne emmekä näe viestimme vastaanottajaa, asetamme itsemme alttiiksi kritiikille, hyväksymättömyydelle, väärinymmärryksille. Voi toki ajatella, että on rohkeaa olla tällä tavalla altis. Mutta minusta on väärin sanoa, että kyse on pelkästään kyseisen yksilön rohkeudesta. Eivät kaikki saa sosiaalisessa mediassa negatiivisille tunteilleen ymmärrystä, vaikka olisivat kuinka avoimia. Koetan selittää esimerkillä. Kun Jani Toivanen kertoo epävarmuuksistaan Instagramissa, hän on jo kertonut niistä kirjoissa ja haastattelussa, ja hän on jo ottanut kottikärrylliset sontaa päälleen – vuosien ajan. En yritä tällä sanoa, että Jani Toivonen on tottunut tai että tunteista kertominen välttämättä olisi suoranaisesti helppoa hänelle (päinvastoin, luulen että itse olisin lopettanut ensimmäisen loanheiton jälkeen). Kaiken julkisen loanheiton keskellä Jani Toivonen saa kuitenkin myös tukea, mikä on mielettömän hienoa ja tärkeää. Jani Toivosella on yleisö ja yhteisö, joka tukee häntä aktiivisesti. Hänellä on kertomus, jonka päähenkilö hän itse on. Mutta kaikilla ei tätä ole. 

Siksi ajattelen, että rohkeus ei ole vain yksilön ominaisuus. Se syntyy suhteessa yhteisöön ja se on myös kokoelma muita taitoja. Ja siksi myös ajattelen, että sosiaalinen media ei ole “tasa-arvoinen” paikka tunteiden ilmaisemisen suhteen. On erityinen taito kertoa oman elämän asioista arvokkaalla ja uskottavalla tavalla, kirjallisesti ja toisaalta omana persoonana. Julkiset tarinat ja julkisuuden henkilöiden tarinat voivat tarjota tärkeän samastumisen kohteen ja lisäävät avoimuutta, ja siksi ne ovat tärkeitä. Mutta julkiset tarinat eivät ole kaikkien ihmisten kaikkien tunteiden paikka. 

Mutta tällainen ongelma minulla siis on. En tiedä, onko some oikea paikka negatiivisten tunteiden ja kokemusten käsittelemiselle. Toisaalta sen on pakko olla, ellemme halua somesta sitä yksipuolista onnellisuushäkkiä, joka siitä helposti tulee. 

***

Kaunokirjallisuus käsittelee ihmisen elämän karumpia puolia usein paljon hienommin ja tarkemmin kuin itse osaamme. Ei meillä ole sanoja, eikä meillä ole aikaa, eikä meillä ole kaikkia näkökulmia, jotka kirjailija voi asettaa silmiemme eteen. Lisäksi kaunokirjallisuus tarjoaa tunteet meille etäännytettyinä, niin että voimme käsitellä niitä helpommin. Ne eivät ole omiamme. Kaunokirjallisuus tarjoaa myös lohtua, samaistumisen ja toisaalta ymmärtämisen mahdollisuuden. Olen ajatellut, että some on ehkä eräänlaista autofiktiota. Somen kautta voimme tehdä tarinoita omasta elämästämme. Tämä tarinallistaminen voi tarjota yhteisöllisyyttä ja jakamista, mutta ei ongelmattomasti. 

Kaunokirjallisuus on etäännytettyä ja some on esitys. Kysymykseksi tulee siis, kuinka me pystymme käsittelemään vaikeita tunteita tässä omassa, oikeassa elämässä? Arkisesti, osana tavallista elämää, osana tavallisten ihmisten ja tavallisten elämien kirjoa? Mitä jos kamalat tunteet eivät olekaan hienoja? Tai entä jos ne eivät muodosta järkevää kokonaisuutta, josta voi puhua tai joista voi kirjoittaa ymmärrettävästi? Entä jos ei ole näkökulmia, joiden avulla tarkastella omia tunteitaan? Ja entä jos ketään ei kiinnosta? 

Kertomus on aina kertomus, mutta aito elämä on elämää, jolle ei ole käsikirjoitusta, näyttelijää eikä ohjaajaa, eikä välttämättä sympaattista lukijaa tai katsojaa. 

Ongelma on siinä, että kuten kaunokirjallisuus, niin somekin on jonkinlainen esitys ja tarina muille. Mutta kaikki ei ole valmista esitettäväksi tai selitettäväksi. Tunne on tunne, jota sanat yrittävät tavoittaa, ottaa katsomisen ja muokkaamisen kohteeksi. Tunne on tunne, jolla on historia meissä ja elämän tapahtumissa, ja jonka voi yrittää tehdä tarinaksi, mutta jolla ei ole yhtä loogista tavoitetta eikä juonta. 

***

Kuten aiemminkin, olen kirjoittanut tekstin, jolle ei ole nähtävissä loppuratkaisua. En tämänkään jälkeen tiedä, miten negatiivisia tunteita tulisi esittää tai pitääkö niistä ylipäätään kertoa. Jälkimmäinen kysymys herättää myös jatkokysymyksen normatiivisuudesta: onko meillä vastuuta sosiaalisen median toimijoina, ja jos on, niin millaista vastuuta? Miksi meitä sitoisi esimerkiksi vastuu toimia rehellisesti, avoimesti, ystävällisesti tai mitenkään muutenkaan?

Itse ajattelen, että vastuu on olemassa, ja se vastuu syntyy samasta inhimillisyydestä kuin kaikki muukin eettinen vastuu. Mutta en tiedä, miten sitä täsmällisesti tulisi sosiaalisen median kontekstissa toteuttaa.

Joka tapauksessa toivon jollain yleisellä tasolla, että negatiiviset tunteet, kuten suru, katkeruus, ja pettymys, löytävät luonnollisen paikkansa julkisissa tarinoissa.  

Advertisement