Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä.
“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.
En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.
Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.
***
Rutger Bregman on hollantilainen historioitsija, joka tunnetaan Hyvän historian lisäksi myös esimerkiksi perustuloa kannattavasta teoksesta Ilmaista rahaa kaikille. Bregman ei siis ole “vain historioitsija” vaan tieteen popularisoija, jolla on myös yhteiskunnallisia tavoitteita. Hän ei ole myöskään sosiaalipsykologi. Hän ei ole myöskään akateemisesti meritoitunut tyyppi, ja nämä asiat herättävät myös kysymyksiä.
Mikä siis Hyvän historian tavoite on? Tavoite on, ei sen pienempi, kuin länsimaisen ihmiskuvan uusiksi pistäminen. Ehkä tämä on yliampuva ilmaus. Bregman kuitenkin kirjoittaa jutustelevaan ja lupsakkaan tapaan tarinan ihmisen historiasta “uusiksi” positiivisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa länsimaisen kulttuurin ihmiskuva on perusteettoman synkkä ja tällaisella ihmiskuvalla on käytännöllisiä, ja siis huonoja, vaikutuksia politiikkaan. Toisin kuin Yuval Noah Hararin (puuduttava ja mielestäni joltain osin käsittämättömästä syystä menestysmaineeseen noussut) Sapiens, Bregman ei aloita esihistoriasta eikä lajimme biologiasta, vaan hän puhuu lähinnä viimeisimmästä kahdestatuhannesta vuodesta. Ja erityisen paljon viimeisestä sadasta vuodesta, ja meidän nykyistä ymmärrystämme kehystävistä filosofisista teorioista, tieteellisistä tutkimustuloksista ja kulttuurisista tarinoista.
Teoksen alkupuolella ajattelin monta kertaa, että “ihan mukava teos, mutta onkohan tässä mitään uutta”. Oppinutta mutta yksinkertaista tekstiä, laajojen linjojen piirtämistä ystävällisen taivuttelevaan sävyyn. Filosofiaa tunteville teoksen alkupuolessa ei olekaan mitään uutta. Kaikki filosofiaa opiskelleet tietävät, että Thomas Hobbesin ihmiskuva on häkellyttävän synkkä, ja että sitä ihmiskuvaa pitää kontekstualisoida. Hobbes eli Englannin raa’an sisällisodan aikana – mitä muuta siis kuin synkkyyttä voisi odottaa? Ja niin, kyllähän myös se tiedetään, että kristillisen ihmiskuvan ytimessä on perisynti. Ja kyllä sekin tiedetään, että “homo economicus” on kapea taloustieteen ihmiskuva, josta ei voi saada tieteellistä näyttöä.
Mutta myöhemmin leukani loksahti auki, kirjaimellisesti. Kun Bregman alkaa käsitellä 1900-luvun klassisia sosiaalipsykologian kokeita, minun piti pistää äänikirjaan taukoja ja miettiä todenteolla, että voiko tämä ja tämä pitää paikkansa. Ja nyt olenkin sitä miettinyt.
Monet sosiaalipsykologian koejärjestelyt 1900-luvun puolivälin tietämillä ja jälkeen pyrkivät enemmän tai vähemmän tietoisesti vastaamaan kysymyksiin, joita ensimmäinen ja erityisesti toinen maailmansota herätti. Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa? Miksi tottelemme käskyjä? Mitä sota tekee ihmisille?
Bregman käy läpi useamman klassisen sosiaalipsykologisen kokeen koejärjestelyt ja niistä tehdyt tulkinnat ja kyseenalaistaa ne. Aluksi hymähtelin epäuskoisesti ja mietin, että “no joo, ehkä jotain pilkunviilausta, mutta mitä väliä, kokeet ovat kuitenkin pääsääntöisesti vaikuttavia”. Mutta vähitellen, niin, leukani todella loksahti auki ja pyörittelin päätäni epäuskoisesti. Onko mahdollista, että niin moni täysin keskeinen sosiaalipsykologian klassikkokoe on vääristelty? Onko mahdollista, että tuloksia tulkittu tahallaan väärin? Onko mahdollista, että tutkimukset on tehty sensaation vuoksi, tarkoitushakuisesti, ei tieteellistä tarkkuutta ja objektiivisuutta kunnioittaen? Joku voisi kyynisesti todeta tähän, että “newsflash”. Mutta näiden kokeiden kohdalla mielestäni tämä on uutinen.
Bregman käy läpi monta klassikkokoetta ja ilmiötä. Muzafer Sherifin poikaleirikoe, josta Sherif muodosti realistisen konfliktin teorian. Milgramin tottelevaisuuskoe. Philip Zimbardon Stanfordin vankilakoe. Kitty Genevesen murhan tapahtumat ja tapahtumista päätelty ohikulkija-efekti. Näiden lisäksi Bregman myös tarkastelee William Goldingin Kärpästen herra teosta, joka on vaikuttanut paljon kulttuuriseen mielikuvitukseen siitä, millaisia ihmiset “pohjimmiltaan ovat” – siis itsekkäitä, vallanhimoisia, ilkeitä. Bregman vertaa teosta kiinnostavasti aitoon tapaukseen, jossa joukko koulupoikia haaksirikkoutui saarelle. Keksitty teos ja todellinen tapaus eivät, yllätys yllätys, vastaa toisiaan.
Mietin, kävisinkö tässä tekstissä läpi sitä, millaisia ongelmia Bregman esittää klassikkokokeista. Mutta arvelen, että minun muistinvarainen referaattini ei ole yhtä pätevä saati uskottava kuin Bregmanin itsensä lukeminen. Joten lukekaa itse ja tehkää oma arvionne.
Philip Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta – tai siis Bregmanin kritiikkiä – voin kuitenkin referoida lyhyesti. Bregman ja muita tutkijoita olivat käynyt kokeen järjestelyjä läpi. Bregman esittää, että koejärjestely ei vastaa sitä, miten kokeesta on raportoitu. Vangit ja vartijat eivät esimerkiksi käyttäytyneet luonnollisesti tilanteessa, vaan koehenkilöitä manipuloitiin ja tulkittiin kokeessa tarkoitushakuisesti ja virheellisesti, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman raju tulos. Ja mikäpä olisi rajumpaa kuin se, että yksinkertaisessa koetilanteessa ihmisistä saadaan petoja. Sen lisäksi, että Zimbardo oli itse asiassa varastanut koeidean muilta, hän julkisti ensimmäisiä “tuloksia” sensaatiohakuisesti ennen kunnollisia tieteellisiä tarkasteluja. Vankilakoe on Bregmanin mukaan näytelty, feikattu ja lavastettu show, jolla Zimbardo on sinetöinyt oman maineensa sosiaalipsykologian saralla. En tiedä muista, mutta pelkästään ajatus siitä, että olen katsonut ja opettanut materiaaleilla, jotka ovat mahdollisesti fuulaa, ei tunnu kovin miellyttävältä.
***
Joten. Mitä opettaa ihmisyydestä? Mitä opettaa sosiaalipsykologiasta?
Joudun itse päättelemään, että en voi enää opettaa Bregmanin erittelemiä teorioita ja kokeita sellaisenaan, sillä Bregman onnistui horjuttamaan luottamustani. Toisaalta yksittäisenä opettajana on riskaabelia lähteä opettamaan oppikirjoja, Wikipedia-artikkeleita, tutkimusten nettisivuja, youtube-videoita, koko historiankirjoituksen ja tietenkin sosiaalipsykologiatieteen painolastia vastaan. Hullultahan se näyttää, eikä olisikaan järkevää. Jatkossa toivottavasti näkökulma laajenee, jos saan lisää tietoa, lisää arvioita ja analyysejä siitä, mitä klassikkokeista tulisi ajatella. Ja kun kirjoitan tätä, olen lukenut vasta Bregmanin teoksen. Voi myös miettiä, että vaikka juuri kyseiset kokeet olisivat korruptoituneita, ehkä itse ilmiöt kuitenkin ovat olemassa ja ilmiöitä kuvaavat käsitteet toimivia?
(Edit. Esittäessäni näitä kysymyksiä toisaalla sain myös arvokkaita kriittisiä lisäkysymyksiä suhteessa Bregmaniin itseensä. Kuinka vahvasti Bregmanin agendaan voi luottaa? Kuinka uskottava kritiikin antaja hän on, historioitsijana, selvästi tietyn agendan esittävänä popularisoijana? Missä ovat muut kritiikit? Tällaiset kysymykset ovat tärkeitä. Mutta voiko Bregmanin argumentit heittää romukoppaan suoraan, vaikka hän ei ole kyseisen tieteenalan edustaja ja vaikka häntä voidaan pitää populistisena kirjoittajana? Arvelisin, että niin ei ainakaan hutkimatta kannata tehdä.)
Yleisellä tasolla tämä tietenkin muistuttaa siitä asiasta, joka opettajana pitäisi muistaa muutenkin: kriittisyydestä. Myös tieteelliset tulokset ovat epävarmoja, ja yksittäiset tieteelliset kokeet eivät kerro totuutta ilmiöistä. Yksittäiset kokeet ovat alttiita yksittäisten tutkijoiden inhimillisille virheille ja väärille tulkinnoille.
Ongelma ei kuitenkaan liity vain opettajiin, eikä vaatimus kriittisyydestä ole aina kohtuullinen. Miten opettajina meillä olisi mahdollista suhtautua kuuluisiin teorioihin kriittisesti? Ongelma ei ole mielestäni kuitenkaan siinä, että opettajat eivät välttämättä ole lähteneet kyseenalaistamaan klassisten kokeiden totuudenmukaisuutta. Ongelma on se, minkä Bregman esittää. Kokeet ovat saaneet valtavan hegemonisen aseman sosiaalipsykologiassa ja populaarikulttuurissa. Ne ovat meidän yhteistä narratiiviamme ihmisyydestä.
Ongelma on myös se, että pahuutta on. (Vaikka Bregman sanoisi mitä.) Ihmisen mielikuvitukselle ei ole rajoja pahuuden suhteen. Mutta ehkä meidän selitysmallimme, joita olemme opettaneet lukiolaisille, ovat olleet liian yksinkertaistettuja. Pahuudesta on puhuttava, on puhuttava ja pohdittava sitä, miten tavalliset ihmiset päätyvät tekemään pahoja tekoja, on puhuttava siitä, mitä pahuus ja väkivalta tekee ihmiselle, ryhmälle ja historialle.
Mitä väliä tällä on? Ehkä tällä ei monelle olekaan väliä. Mutta minulle, psykologian ja filosofian opettajana tällä on erittäin paljon väliä. Tämä pakottaa minut miettimään jatkossa sitä, miten minä puhun tieteestä, miten puhun ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta, ja miten yritän ymmärtää pahuutta ihmisessä.
sivuhuone 