Kasvatus ekokriisin aikana – kirja-arvio

Pitäisikö lapsille opettaa selviytymistaitoja? Sellaisia taitoja kuten metsästys ja viljely? Pitäisikö panostaa siihen, että lapselle tulisi mahdollisimman hyvä fyysinen kunto? 

Olen törmännyt tämänkaltaisiin pohdiskeluihin useamman kerran viimeisen muutaman vuoden aikana. Nämä kysymykset heijastavat sitä horisontissa hitaasti ja sumeasti avautuvaa näkymää, jonka ilmastokriisi maalaa. Millaista tulevaisuutta varten lapsia pitää valmistaa? Vanhemmat ovat vastauksia vailla. Miten lapset tulee kasvattaa, jos tulevaisuudessa tapahtuu edes osa siitä, mitä on arvioitu, kuten pakolaiskriisejä, energiakriisejä, ravintokriisejä, puhtaan veden loppumista, sietämättömiä helteitä ja luonnon sekaisin pistäviä jatkuvia sateita? Miten näihin valmistaudutaan? 

Myös suomalaisen – ja tietysti kaikkien maiden – koulutusjärjestelmien on havahduttava tilanteeseen tarvittavalla vakavuudella. Kouluissa ei voida puhua vain kierrättämisestä tai pikamuodin välttämisestä. Ei riitä, että koululaisille neuvotaan olemaan roskaamatta. Ehkä sekään riitä, että luonnosta ja ympäristöstä puhutaan. Tarvitaan syvällisempi muutos. 

Kasvatustieteen professori ja filosofi Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella on kaivattu teos tästä tematiikasta. Teoksen tehtävänasettelu on kunnianhimoinen, mutta toteutus jää sekavaksi ja osin etäiseksi käsitepyörittelyksi. Sitä vaivaa myös ongelma: ollako abstraktilla tasolla pysyvä filosofinen tutkielma vai tämän hetken konkretiaan sidottu aikalaisanalyysi? Nyt teos ei ole oikein selvästi kumpaakaan. Teos kuitenkin herätti paljon ajatuksia ja on ehdottomasti kommentoimisen arvoinen.  

***

Miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön?

Veli-Matti Värrin vuonna 2018 ilmestynyt teos pyrkii herättämään keskustelua suomalaisen kasvatusjärjestelmän tavoitteista. Värri kirjoittaa teoksensa lähtökohdista: 

“Kirjan kantavana ajatuksena on löytää perusteita lasten, nuorten ja tulevien sukupolvien toiveikkaalle tulevaisuudelle. Jotta elämä maapallolla jatkuisi, on välttämätöntä, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteesta ajatellaan uusiksi. Myös kasvatusajattelua on uudistettava, jotta tulevien sukupolvien elämä olisi ihmisarvoista, ja maapallo olisi elinkelpoinen eläimille ja kasveille. On kysyttävä millaisia ihmisiä me kasvatamme, millaiseen maailmaan, millä edellytyksillä?  Kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioiden tehtävä on ajateltava uudelleen suhteessa maailman ekologiseen tilanteeseen. On välttämätöntä, että kasvattajat ja kasvatusyhteisöt alkavat pohtia kasvatus päämäärien sitoumuksia ja niihin kätkettyjä perusteita.” (12)

Värri esittää teoksessaan, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Kasvatusjärjestelmämme pyrkii tuottamaan jatkuvasti tuottavampia kansalaisia. Tätä kansalaista motivoidaan ja ohjataan psykologisella tasolla materialistiseen hedonismiin, mikä ylläpitää omalta osaltaan kierrettä; ihmisten tehtävänä on kuluttaa ja tuottaa, kuluttaa ja tuottaa ja sen jälkeen kuluttaa ja tuottaa lisää. Olen Värrin kanssa näistä lähtökohdista hyvin samaa mieltä. Ihmiskuvaamme vaivaa kapeus. Tämä kapeus näkyy muun muassa siten, että joudumme painottamaan erikseen, että työttömällä ihmisellä on arvoa, että C:n kirjoittanut opiskelija on yhtä arvokas kuin seitsemän ällän, että vain matkusteleva ihminen voi olla suvaitsevainen, ja se näkyy siinä, että omistusasunto, oma mökki paljuineen ja muuttuva sisustus tarkoittaa onnistumista ja onnea. Meidän on vaikea nähdä tämän jatkuvan kasvun ja suorittamisen ideologian yli – sillä sitä on ideologia, käsitysten ja uskomusten tiivis kudelma, jonka jäsentää havaintojamme todellisuudesta. 

Värrin mukaan koko elämänmuotoamme taustoittaa tietynlainen metafyysinen käsitys luonnonvarojen ehtymättömyydestä, antroposentrismistä eli ihmiskeskeisyydestä ja tietynlaisesta dualismista. Nämä yhteiskuntaamme ja elämänmuotoamme kannattelevat uskomukset ovat, Värrin termiä käyttäen, “onkalometafysiikkaa”. 

Mitä on onkalometafysiikka ja mitä merkitystä sillä on kasvatukselle? Värri viittaa onkalolla konkreettisesti Onkaloon, joka on ydinjätteen säilytyspaikka suomalaisessa peruskalliossa. Tällainen vaarallisen jätteen rakennelma kuvaa Värrin mukaan ei pelkästään järjen ylittävää teknologiaoptismia, vaan laajemminkin ihmisten käsitystä luonnonvaroista ja luonnosta, ja ihmisestä itsestään. Olemme syvällä kaninkolossa, emmekä pääse sieltä pois. Värrin mukaan onkalometafysiikka kuvaa “osuvasti elämänmuotoa, jossa ydinjäte haudataan kallioperään vakuuttuneena siitä, ettei vallitsevaa teknologista maailmankuvaa tarvitse kyseenalaistaa tai muuttaa ja ylipäätään uskoo aiheuttamiensa ongelmien ratkeavan joskus tulevaisuudessa paremman ja tehokkaamman teknologian ansioista”. Tuudittautuminen onkalometafysiikkaan “sallii meidän jatkaa luontosuhdetta, jota luonnehtii ihmiskeskeinen omistusoikeus sekä ongelmien siirtäminen tuleville sukupolville”. (20)

Onkalo on tietysti myös viite Platonin luolavertaukseen. Me onkalossa elävät ihmiset elämme valheellista elämää, ideologista elämää, emmekä ole nähneet totuutta. Kasvatuksen kannalta onkalometafysiikan tunnistaminen ja hyväksyminen oikeanlaiseksi analyysiksi tarkoittaa sitä, että onkalosta pitäisi alkaa kömpiä ulos. Toisin sanoen meidän pitäisi alkaa hyväksyä luonnonvarojen ja ihmisen kykyjen rajallisuus ja toimia sen mukaisesti. 

**

Ilmastokriisi ei ole kasvatusjärjestelmien kannalta kovin helppo aihe. Ei se ole yksittäisen kansalaisenkaan kannalta. Ei riitä, että puhumme kestävästä kehityksestä opiskelijoille tai somessa mainostamme yksittäisiä ekologisia tuotteita, joita voi ostaa toisten sijaan. Kasvatusajattelua tulee uudistaa aidosti ja radikaalisti, mutta mitä se tarkoittaa? Miten se voi tapahtua?  

Kaikki ekologisten ongelmien parissa päätään rasittavat törmäävät ennemmin tai hieman myöhemmin tähän ristiriitaan: teen niin tai näin omissa valinnoissani, länsimainen elämäntapa ei mahdollista aidosti kestävää elämää. Elämämme nojaa energiankäyttöön, liikennöintiin ja teknologisiin ratkaisuihin, öljyyn. Näin ollen elämämme ekokriisin keskellä on jo lähtökohdiltaan ristiriidan sävyttämää. Haluaisimme olla hyviä ihmisiä, haluaisimme toimia oikein, mutta ideologia kutsuu meitä toiseen suuntaan, ja vaikka olisimme jo lakanneet vastaamasta ideologian huutoon, kolautamme päämme siihen silti yrittäessämme vain elää jokapäiväistä elämää. Tällaista kognitiivista dissonassia on vaikea sietää, joten on usein helpompi olla vain ajattelematta sitä. 

Arkinen esimerkki. Koulussa pyritään käyttämään yhä vähemmän paperia. Paperin säästäminen onkin kaikkien mielestä järkevää. Mutta kun koulussa kuitenkin tarvitaan tekstejä ja työvälineitä, kynät ja paperit on korvattu teknologialla. Kuten Värri toteaa Hesarin haastattelussa, “[m]eitä uhkaa ilmastokatastrofi, ja silti kasvatusta koskevan keskustelun ydinteema tuntuu olevan digiloikka”. 

Niin, digiloikka. Pedagogisia sovelluksia ja ideoita digipalveluiden käyttöön on kyllä tullut vähitellen, mutta digiloikka ei ole alunperin ensisijaisesti pedagoginen ratkaisu. Digiloikka on nähdäkseni pikemminkin reaktio siihen, että koulun on vastattava yhteiskunnan muitakin toimintamalleja. Ekologisessa mielessä voi kuitenkin hyvin kysyä, mikä on säästyneen paperin merkitys, kun sen on korvannut jatkuvasti uudistuvat tietokoneet ja älylaitteet. Koneet kun ovat kuluttavaa, monimutkaista ainetta, vieläpä aika paljon heikommin uudelleen käytettävää (tai maatuvaa!) jätettä kuin paperi. “Pilvipalvelu” on sekin mielenkiintoisesti harhaanjohtava nimitys, sillä tieto ei sijaitse missään muumien mystisesti katoavassa hattarapilvessä. Myös sen varastointi vaatii konkreettisen, aineellisen perustan. Mutta tämä aineellinen maailma on helppo ja miellyttävä unohtaa. Paperia kuitenkin säästyy.

Toisin sanoen koulujen ponnistelut paperin säästämiseksi ovat sinänsä hyviä ekologisia tavoitteita, mutta muu perspektiivi on kadonnut. Jätämme sanomatta sen ilmiselvän ristiriidan, että siirtyminen koneiden käyttöön vaatii paljon enemmän energiaa ja luonnonvaroja kuin paperin käyttö. 

Kasvatuksen ongelmana on se, että me kasvattajina operoimme edelleen jatkuvaan kasvuun ja kapitalismiin perustuvilla uskomuksilla. Kasvatamme lapsiamme ja nuoriamme tämän hetken välineillä, tämän hetken ajatuksilla, tämän hetken kapitalistisesti toimivien yritysten tuotteilla ja niiden logiikalla. Meidän kätemme on sidottu ja tahrittu tämän hetken uskomuksiin – ja tiedämme, että juuri nämä kädet ovat myös ilmastokriisin aiheuttajia. Miten uudet sukupolvet voivat vapautua vahingollisista uskomuksista, jos heidät edelleen kasvatetaan näillä vahingollisilla välineillä? Miten uudet sukupolvet voivat muovata uutta luontosuhdetta, kun koko järjestelmämme kulkee ristiriitaisiin suuntiin, yhtäällä kestäviin ratkaisuihin, toisaalla kestämättömiin? Yksi opettaa yhtä, toinen toista. 

***

Värrin teokselle on mielestäni paikka, se on kaivattu puheenvuoro. Teos ei kuitenkaan muuten vakuuta eikä anna välineitä kasvatuksen ongelmien käsittelyyn. Koetan perustella, miksi mielestäni näin on.

Teoksen auki kirjoitettuna tavoitteena on luoda toivoa ja pyrkiä uudistamaan kasvatusajattelua ekologisen kriisin valossa. Teos käsittelee kasvatuksen perusteita – sitä miten kasvatus on ihmisyyden luoja, mutta samalla vallan väline – ruumiillisuutta ja “halua” ontologian näkökulmasta, sekä edellä kuvatun onkalometafysiikan ja elämäntapamme ideologisuutta. Kirjan lopussa Värri esittelee “ekologisen kasvatusviisauden lähtökohtia”, eli pohtii sitä, miten eri kasvatusinstituutioissa on ajateltava kasvattamista uudella tavalla.

Värrin teoksen teoreettiset lähtökohdat ovat voimakkaasti filosofiassa. Värri nojaa käsittelyssään mm. sellaisiin teoreetikoihin kuin Slavoj Zizek ja Jacques Lacan, Martin Heidegger ja Maurice Merleau-Ponty. Psykoanalyysiä, postmodernia ideologiakritiikkiä, fenomenologiaa. 

Värrin keskeiset uutta luomaan pyrkivät ajatelmat teoksessa ovat nähdäkseni ruumillisuutta ja halua koskevat pohdinnat. Värri kehittelee ranskalaisen fenomenologin Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten perusteella uudenlaista subjektiivisuutta. Värri ajattelee niin, että tavoitteena on siirtyä konsumerismin ideologiasta ja dualistisesta ihmiskäsityksestä kohti sellaista subjektia, joka on “lihallisesti” kietoutunut luontoon: “Koska ruumiini kietoutuneisuudessa aistittavaan maailman en voi koskaan objektivoida maailmaa olioina sinänsä, minun on oltava tulkinnallisessa ja dialogisessa suhteessa maailmaan”. (s 57) Halua tarkastellessaan Värri viittaa erityisesti psykoanalyytikko Jacques Lacanin käsitykseen ihmisestä haluolentona. Halu on tiedostamaton voima, jota kuitenkin yhteiskunnan ideologiat ohjaavat. Ekokriisin myötä halun on ohjauduttava muualle kuin kulutuksesta saatavaan nautintoon.

Tipuitteko kärryiltä?

Kuten jo teoksen sisällön kuvaaminen edellä kertoo, teos ei liiku arkisen todellisuuden tasolla, vaan sen tavoitteet ovat kunnianhimoisemmat. Tavoitteena on ajatella uudestaan, nähdä ideologian yli, kuvitella jotain muuta. Kirjan tavoite on siis tietyllä tavalla utooppinen, ja tällaiselle utooppiselle ajattelulle on oma tärkeä sijansa. 

Teoksen ensimmäinen ongelma on kuitenkin se, että lukijaa ei valmisteta näin filosofisesti orientoituneeseen teokseen. Luin teosta hieman ällistyksen vallassa itsekin: mistä tässä on oikein kyse? Mistä tässä puhutaan? Osittain ällistykseni voi selittyä sillä, että olen ollut koulutuksen arjen keskellä jo monta vuotta. Se vaikuttaa välttämättä ajatteluun. Koska teoksen tarkastelutapa on teoreettista ja utooppista, se liitää melko kaukana siitä sfääristä, jossa kasvatuksen ammattilaiset toimivat. Tämän ei ajattelisi olevan suuri ongelma, mutta se on silloin ongelma, kun kirja ei tunnu vastaavan odotuksia. Voin olla myös väärässä – en usko, että olen – mutta kaikki lukijat tuskin ovat täysin vastaanottavaisia Zizekille ja Lacanille ja lihan fenomenologialle.

En kuitenkaan halua tyrmätä Värrin lähtökohtaa kokonaan. Tavallaan tavoite on juuri se mitä kaivataan, kasvatuksen aitoa uudelleen ajattelemista. Hän on mielestäni oikeassa todetessaan, että “jotta kasvatus- ja sosialisaatioyhteisöt eivät tiedostamattaan jatkaisi tuhoisan elämänmuotomme uusintamista, kriittisen ajattelun on yllettävä kulttuurisen merkityshorisontin syvätasoon saakka.” (117) Onhan meillä niitä kestävän kehityksen sertifikaatteja, vegaanisia vaihtoehtoja, roskankerääjiä. Ja tietoa ilmastokriisistä. Sitä meillä todellakin on. Sen sijaan meillä ei ole tarpeeksi kykyä ajatella kasvatusta ja sen arvoja aivan toisin kuin nyt. 

Kasvatuksen kysymykset ovat myös syvästi filosofisia. Kasvatusta ei pidä ajatella vain kokoelmana nippeliratkaisuja joihinkin arkisiin ongelmiin. Vaikka kasvatus on samalla arkinen ja rujokin asia, siinä on samalla kyse on koko ihmiskunnan tärkeimmästä ja merkityksellisimmästä toiminnasta. Sitä sietää teoretisoida. Erityisen tärkeää mielestäni on myös se, että me, jotka toimimme kasvatuksen kentällä, päivitämme ja ylläpidämme kasvatuksen ihanteiden ja tavoitteiden kriittistä keskustelua mm. tällaisten teosten avulla.   

Mutta mikä siis menee pieleen, jos tavoitteet ovat hyvät? Eräs ongelma on se, että Värrin ehdottomat “metafyysisen syvärakenteen” ratkaisut eivät vakuuta ainakaan minua. En esimerkiksi tavoita hänen ajatustaan ruumiillisuudesta kuin jollain hyvin teoreettisella tasolla. Voisi myös esittää kysymyksen, ovatko fenomenologia ja psykoanalyysi mielekkäät teoreettiset taustat. 

Teos on teoreettisuuden lisäksi hieman sekava. Sen aiheet limittyvät jatkuvasti toisiinsa. Itse kaipaisin teoreettisuuden oheen analyyttisyyttä ja tarkkuutta – nyt tuntuu, että teos viittaa moneen suuntaan osoittaessaan esimerkkejä ongelmallisesta yhteiskunnastamme, mutta ainakaan itselleni nämä analyysit kapitalistisen tiedontuotannon ja yhteiskuntajärjestyksen ongelmista eivät tuottaneet uutta ymmärrystä. Toisin sanoen ne, jotka pystyvät teosta lukemaan zizekiläisen ja lacanilaisen käsitteistön keskellä, ovat todennäköisesti niitä, jotka ovat muutenkin tietoisia niistä keskusteluista, joihin Värri viittaa. Niille, jotka eivät jo tunne näiden filosofien ajattelua, Värrin kirjoitustyyli voi olla melko raskassoutuista ja ehkä jopa jäädä merkityksettömäksi.

Kasvatus on aina erikoista tasapainottelua olemassaolevan ja mahdollisen välillä. Kasvatus on myös konkretian hakemista ihanteiden ja arjen välillä. Pelkään, että Värrin teoksessa yhteys uuden ruumiillisuuden ja kasvatuksen välillä ei avaudu lukijoille. Pelkään, että metafysiikka jää metafysiikaksi, että se unohtuu kasvatuksen arjessa. 

Abstraktin ja konkreettisen välimaastossa liikkuminen on teoksessa ongelmallista. Jos ilmastokriisi ajatellaan lähinnä metafysiikan näkökulmasta, ratkaisutkin nähdään metafysiikan näkökulmasta. Tämän kirjan valinta on keskittyä pääosin metafysiikkaan – ja se on sallittu valinta. Ongelmien ratkaisuun tarvitaan lopulta kuitenkin muutakin. 

Jokainen aiheesta kiinnostunut opettaja nimittäin tietää, että ilmastoaiheista puhuminen ei ole aina helppoa. Voimme yleisellä tasolla olla samaa mieltä monistakin asioista (“ilmastokriisi vaatii tekoja”), mutta konkretiaan siirtyminen hiertää. Miten suhtaudumme teollisuuteen? Kasvisruokaan? Ulkomaanmatkailuun? Millaista yhteistyötä koulut tekevät yritysten kanssa? Voiko nuoria ohjata konkreettisesti kohti elämäntapamuutoksia? Miten opettajien tulisi olla osana muutosta, mitä opettajilta vaaditaan? Entä opetussuunnitelman toteuttaminen ja ylioppilaskirjoitukset? Monet ilmastoa koskevat kysymykset ovat myös valitettavasti poliittisesti varsin tulenarkoja. Vasta viime viikolla Seinäjoella osa kunnan päättäjistä hurrasi torpattuaan nuorisovaltuuston tekemän aloitteen kasvis-ja vegaaniruoan tarjoamisesta (Yle). Se kun oli punavihreää mädätystä. 

Teosta kannattanee siis tarkastella kasvatusfilosofisena tutkielmana, joka liikkuu metafysiikan, ontologian ja kasvatusfilosofian sfäärissä. Haluan kuitenkin tuoda esiin, että tämä valinta jättää paljon oleellisia asioita käsittelemättä. Toisenlainen teoreettinen kehys olisi ehkä voinut mahdollistaa myös arjen kamppailujen ottamisen huomioon. Tällaisia seikkoja olisivat voineet olla erilaiset eettiset ja toimijuuden ristiriidat; opettajiin, opetussuunnitelmiin, kuntapolitiikkaan liittyvät kysymykset. Luokan ja sukupuolen merkitys. Ja niin edelleen.

Kiinnittäisin huomiota myös erääseen Värrin lähtökohtaan. Värri näyttää melko vahvasti lähtevän teoksessaan siitä ajatuksesta, että ekologisen kriisin ratkaisussa kasvatuksen merkitys on ensisijaista. “[E]lämän ehtojen turvaaminen vaatii konsumeristisen halurakenteen purkamista ja inhimillisen halun kultivointia.” (116) Mutta ajatus, että kasvatusyhteisöt voivat päättää alkaa toimia toisin, on hyvin voluntaristinen. Toki kasvatusyhteisöissä tehdään hienoja ja radikaalejakin uudistuksia. (Katsokaa vaikka Jämsän lukion ilmasto-ohjelmaa!) Mutta jos edelleen valtakunnan tasolla keskustelemme siitä digiloikasta ennemmin kuin ilmastokriisistä, niin on vaikea nähdä, että lain puitteissa toimivat yhteisöt tuosta noin vain kykenisivät tekemään merkittäviä muutoksia toimintatapoihinsa. Ehkä vielä isompi ongelma on se, että yhteiskunnan osajärjestelmien tulisi vetää edes suunnilleen samaan suuntaan. Koulut ovat merkittäviä, mutta eivät missään nimessä ainoita paikkoja ja instituutioita, jotka vaikuttavat siihen, millaisia arvoja kansalaiset oppivat ja millaisiin käytäntöihin ihmiset tottuvat.

Kirjaa ehkä vaivaakin tietynlainen valistuneen etujoukon ongelma. Koska Värri on niin varma oman näkökulmansa ylivertaisuudesta – tai totuudellisuudesta – hän ei ota huomioon niitä poliittisesti, sosiaalisesti ja käytännöllisesti hyvin kirjavaa tilannetta, jossa kasvatusratkaisuja tehdään. Enkä halua moittia siis Värriä ylimielisyydestä – olen sitä paitsi hänen kanssaan niin samaa mieltä. Mutta haluan sanoa, että kentällä ei olla vielä siellä asti.  

***

En ole täysin varma, mikä Värrin teoksen aito yleisö on. Ekologiseen kriisiin ja kapitalismiin perehtyneelle lukijalle teos ei välttämättä tarjoa paljon uutta. Filosofista keskustelua tuntemattomalle se taas jäänee etäiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Sen kunnianhimoinen tavoite on tärkeä, mutta ratkaisut ja käsittely jättävät lukijan hämmennyksen valtaan. Ekologinen kriisi vaatii uskoakseni Värrin kuvaamaa kasvatusajattelun uudistamista, mutta en ole vakuuttunut, että teos saavuttaa tavoitteitaan.

Teos sai kuitenkin ainakin minut ottamaan ongelman vakavammin kuin aiemmin: mitä siis kasvatus voisi aidosti tehdä? Mitä minä opettajana voin tehdä – mitä minä kahden lapsen äitinä voin tehdä? Millä tavalla minun öljyn tahrimat käteni pystyvät ratkomaan ilmasto-ongelmia tahrimatta niitä edelleen samaan öljyyn?

Odotan mielenkiinnolla lisää pohdittuja puheenvuoroja aiheesta.

Kirjoja lopullisuudesta

Olen lukenut alkuvuonna kolme kirjaa, jotka ovat kaikki liittyneet Suomen luontoon ja luontopolitiikkaan. Nämä ovat Pentti Linkolan elämäkerta (Kylänpää), Tieto-Finlandian voittanut Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä) ja Juha Kauppisen Monimuotoisuus. Vaikka olen kuvitellut, että tiedän keskeisiä asioita suomalaisesta luontokeskustelusta ja ympäristöpolitiikasta sekä ympäristöfilosofiasta, niin nämä kirjat muuttivat ja syvensivät omia käsityksiä. 

Näitä lukiessa olen miettinyt muutamaa asiaa.

Ensinnäkin olen miettinyt, miten mahtavaa on saada lukea mietittyä, viimeisteltyä, perusteltua ja syvällistä tekstiä, jossa tutustutaan asiantuntijoiden näkemyksiin. Nopean informaation ja somekiistojen aikana hitaus ja syvälle meneminen tuntuu melkein ylellisyydeltä. (Surullista, mutta jotenkin kuvaavaa.)

Ja sitten olen miettinyt kirjojen viestiä. Seuraa siis joitain ajatuksia.

**

Pentti Linkolan elämäkerta oli kiinnostava, kiihkoilematon ja suoraviivainen kuvaus ihmisestä, josta on hankala puhua olematta itse lattea. Linkolan hahmo herättää inhoa ja vihaa, mutta myös (liiallista? epä-älyllistä? haitallista? vai inhimillistä?) ihailua, ja sellaisessa aallokossa on hankala puhua Linkolasta ja hänen merkityksestään. Kirjassa esitetään arvio, että häntä voi pitää mm. lintututkimusten pioneerina, mutta myöskään hänen esseidensä kirjallista voimaa ei voi ohittaa – eikä sitä vaikeinta, eli hänen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystään. 

Meillä kaikilla on niitä nuoruuden vaikuttumia, kirjoja, levyjä, tilanteita, ihmisiä, jotka muokkaavat ajattelua johonkin suuntaan. Se, mikä nuorena tekee vaikutuksen, tekee vaikutuksen ehkä jopa loppuiäksi. Linkola on minulle yksi niistä ajattelijoista. Se, että ylipäätään kiinnostuin hänen ajattelustaan, on paikkakuntaan liittyvää sattumaa. Hän kävi minunkin kodissani myymässä kalaa kun olin lapsi ja muistan hänet hevoskärryineen Pälkäneen raitilta. Olin lukenut hämmentyneenä hänen teoksiaan, kun tapasin hänet kertaalleen ollessani töissä Pälkäneen yläkoululla lukion jälkeen. Pieniä, mitättömiä asioita, silti sellaisia, jotka jäävät elämään omaan kokemukseen. 

Kun luin ja kun edelleen luen hänen esseitään, minut valtaa suuri tunnekuohu. Kirjoitusten tunneilmapiiri on suru – tunne, jonka koen monesti muutenkin omakseni. Samastun tähän Linkolan pohjattoman surun ja menetyksen tunteeseen. Todennäköisesti siksi, että minulla on tällainen järjen ylittävä tunteellinen sidos Linkolaan, minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa ohittaa vaikkapa hänen ekofasistisia käsityksiään. Linkolan politiikka ei ole koskaan kiinnostanut minua, eikä se ei ollut minulle se asia, joka olisi tehnyt vaikutuksen. 

Ajattelen itse, että Linkola on poliittisena ajattelijana liian yksinkertainen, jopa typerä. Antimodernismi ja nostalgia eivät kanna. En toisaalta voi tietää, olisinko ollut nuoruudessani ja elämässäni aktiivisempi poliittinen toimija, jos olisin lukenut jotain muuta ympäristöajattelijaa kuin Linkolaa. Olisiko joku muu auttanut siirtämään surun toiminnaksi? 

Siitä huolimatta, että Linkolan poliittiset näkemykset jättävät tyytymättömän olon, yhteiskunnallisen keskustelun kävijänä hän on kuitenkin ollut tärkeä. Lisäksi kirja sai huomaamaan, että monet Linkolan jo varhain, 60-70 -luvulla esiin nostamista aiheista ovat vasta nyt nousseet aidosti laajempaan keskusteluun ja ymmärrykseen. Tällaisia ovat näkemykset luonnon monimuotoisuuden sekä koskemattoman luonnon suojelun merkityksestä.

Suosittelen Linkolan elämäkertaa. Olen lukenut elämäkertoja aika vähän, enkä oikein tiedä miksi. Hyvä elämäkerta avaa kuitenkin kiinnostavan perspektiivin aikaan ja historiaan, motiiveihin, sattumaan, sidoksiin. Niin myös tämä.

***

Metsä meidän jälkeemme oli Linkolan teoksen jälkeen hyvä täydennys, syventäminen ja laaja-alaistaminen suomalaiseen metsäpolitiikkaan 1900- ja 2000-luvuilla. Siinä missä Linkola itki menetettyjä metsiä, tämä teos auttaa näkemään, millä tavalla, millä laajuudella ja millä motiiveilla Suomessa todellakin metsät on kaadettu lähes kauttaaltaan. Teos on järkyttävää luettavaa. Se saa kysymään esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuten “olenko koskaan edes ymmärtänyt, mikä on metsä?” ja miettimään, miten oksettavan nurinkurinen käsitys suomalaisilla itsellään on omasta luontosuhteestaan. Kirjan jälkeen on vaikea suhtautua mainosväitteisiin, joiden mukaan suomalaisilla on läheinen suhde luontoon ja että suomalainen luonto on “puhdas”. 

Yksi oman elämän esimerkki. Olin viime kesänä kylässä sukulaisten mökillä Puumalassa. Veneretkellä huomasimme uuden avohakkuualueen lähiseudulla ja sukulaisemme parahtivat ääneen – hyvä mustikkamaa on menetetty ja paikasta on tullut ruma ja inhottava läikkä muuten ylvään Saimaan kiemurtelevien poukamien keskellä. Kun törmäsimme kyseisen metsän omistajaan, sukulaiset kysyvät, mitä ihmettä hän on mennyt tekemään. Hän vastasi – ja nyt ymmärrän, että hän vastasi juuri niin miten metsänhoitoyhdistykset toimivat – että yhdistys ilmoitti hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Sukulaiseni kysyi: “olisithan voinut suojella sen?”. Hetken epäröivän hiljaisuuden jälkeen metsänomistaja purskahti röhönauruun, johon kysyjänkin piti kaiketi kohteliaisuudesta osallistua. Tilanteessa tiivistyi jotain oleellista suomalaisten käsityksestä metsistä, niiden arvosta, niiden tarkoituksesta, niiden omistajuudesta. 

Vaikka Metsä meidän jälkeemme on omalla tavallaan surullista luettavaa, sen lukeminen ei lisää ilmastoahdistusta. Ilmastoahdistusta lisäävät omasta mielestäni uutiset, ne lyhyet pommitukset, jotka kertovat epätoivoista kertomusta maailman jatkuvasti tuhoutumisesta. Mutta tämä kertoo myös historian opista, tieteellisen tiedon tarpeesta, uudenlaisen metsäsuhteen mahdollisuuksista. Kun melkein jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde metsäteollisuuteen ja metsän käyttöön, jokaisen soisi myös lukevan tämän kirjan. 

***

Juha Kauppisen Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista sai vihaiseksi. Kirja on näistä kolmesta poliittisesti latautunein. Se ei kuitenkaan ole pamfletti, vaan tarkka, syvällinen ja opettavainen kirja siitä, mitä monimuotoisuus itse asiassa tarkoittaa, mitä tiedämme ja mitä emme tiedä lajien genetiikasta ja sopeutumiskyvystä, ja millä tavoilla luonnon monimuotoisuus hupenee hitaasti, mutta vääjäämättömästi tällä politiikalla jota teemme. Kauppisen kuvaamat esimerkit kadonneista tai lähes kadonneista populaatioista ja lajeista ovat osuvia ja pysäyttäviä. Kauppinen osaa konkretisoida, tehdä ymmärrettäväksi. Kirja olisi minusta ansainnut paikan Tieto-Finlandia -kisassa. 

Kauppinen nostaa esiin selkeämmin sen filosofisen kysymyksen, jota myös edelliset kirjat käsittelevät: mikä on luonnon itseisarvo? Esimerkkien avulla teos osoittaa, miten itseisarvoa ei ole. Luonto on meille sivuhuomautus. Luonnonsuojelupykälät ja toimenpiteet pelkkiä hidasteita, jotka voidaan ohittaa jos ei muuten, niin uuvuttamalla vastustajat tai tuhoamalla suojeltavan alueen ympäriltä kaikki siten, että suojeltavan alueen merkitys näivettyy. 

Luonnonsuojelun merkitystä voidaan perustella monella eri näkökulmilla; taloudella, estetiikalla, ihmisen omalla (eloonjäämisen) motiivilla, mutta minusta on myös liikuttavaa ajatus, että me voisimme yrittää nähdä arvoa lajeilla ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan olemassa. Se, että on olemassa jokin “kenosammal” tai “tunturiraippasammal”, on sattumaa ja seurausta miljoonista luonnon tapahtumaketjuista. Se voisi olla jokin muukin, ja vuosituhansien päästä se on jokin muu – paitsi jos sitä ei enää ole. 

***

Kaikki nämä kirjat kertovatkin lopullisuudesta. Se eliölaji, joka kehittyi miljoonia vuosia, teki paikallisia sopeutumia, oli osanen monimutkaista ekosysteemiä, voi nyt kadota muutamassa kymmenessä vuodessa, peltotilkku, metsä, joenvarsi ja niitty kerrallaan, vähä vähältä. Luonnon muovaava miljardien yksityiskohtien maisema muuttuu tasapaksuksi talousmetsäksi, ihmisen raivaamaksi monotoniseksi ympäristöksi, jossa ei viihdy kasvi, eläin eikä ihminen.  

Nämä kirjat voivat kuulostaa nyt kovin synkiltä lukukokemuksilta, mutta sanoisin, että tämä trilogia on ollut tänä alkuvuonna erityisen puhutteleva ja antoisa lukukokemus. 

Kun klassikoiden perusta horjahtaa – ajatuksia Rutger Bregmanin Hyvän historiasta

Kuuntelin tammikuussa Rutger Bregmanin Hyvän historia: Ihmiskuva uudessa valossa teoksen. Olen lukenut viime vuosina todella vähän tietokirjoja. En olisi nytkään varmaan tarttunut teokseen, mutta latasin pienen sosiaalisen paineen innoittamana äänikirjasovelluksen. Äänikirjana tietokirjan kuuntelu vaikutti mielekkäämmältä kuin proosan. Tekoäly suositteli minulle Hyvän historiaa, joten mikäpä siinä, ryhdyin kuuntelemaan ensimmäiseksi sitä. 

“Käänteentekevä Hyvän historia haastaa näkemään hyvyyden, joka voi luoda uuden pohjan paremmalle tulevaisuudelle.” kuvasi minulle Atena.

En odottanut mitään kovin kummoista. Päinvastoin, tuntosarveni ovat yleensä valmiina heilumaan kriittisesti, kun joku puhuu optimismista tai hyvän voimasta. Ei siksi, ettenkö uskoisi itse niihin – itse asiassa päinvastoin – vaan siksi, että minä, kuten moni muu, on väsynyt nykykulttuurin hyvinvointi- ja onnellisuusdiskurssiin, jossa puhutaan vain yksilöistä. Yksilön hyvinvoinnista puhutaan paljon, mutta ei siitä, mikä yhteys yksilöllisellä hyvinvoinnilla on yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Joten kyllä, positive vibes only -keskustelu riepoo.

Bregmanin teoksesta riittäisi monenlaista sanottavaa ja myös kriittisiä huomioita, mutta nostan esiin vain yhden seikan, joka teki tästä teoksesta ammatillisessa mielessä merkittävän. Luettuani kirjan joudun nimittäin vakavasti miettimään, millä tavalla voin jatkossa opettaa sosiaalipsykologian kursseja lukiolaisille.

 

Lue loppuun

Ajatuksia Rosa Liksomin Everstinnasta

Korona herätti uinuneen lukuinnon. Lukuinto herätti tarpeen keskustella lukemistani kirjoista. Keskustelutarve herätti idean lukupiiristä. 

Perustin loppusyksystä lukupiirin moooonen vuoden jälkeen. Korona kuitenkin pakotti kehittämään lukupiirille uuden muodon. Ei siis teetä ja pullaa tuttujen kanssa, vaan etäkeskusteluja eri puolilla Suomea. Muodostui hauska konsepti: toisilleen pääsääntöisesti tuntematon porukka on ryhtynyt keskustelemaan etäyhteyksien kautta kirjoista. 

Lukupiirimme ensimmäinen kirja oli Rosa Liksomin Everstinna. Minun ei ollut tarkoitus kirjoittaa aiheesta blogiin, mutta hyvän keskustelun jälkeen jäin pohtimaan muutamaa asiaa, ja koska en osannut pistää niitä sanoiksi lyhyissä viesteissä, oli pakko alkaa kirjoittaa. Niinpä siis.

***

Lue loppuun

Filosofia, Etc.

Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.

Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!

Lue loppuun

Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

Lue loppuun

Maria, Maria Magdaleena

Pääsiäisen kunniaksi päätin julkaista blogissa pienen elokuva-analyysin Maria Magdaleenasta.

Miksi Maria, onko hän pääsiäisen unohdettu sankari? No, ei sentään. Katsoin kuitenkin taannoin vuonna 2018 ilmestyneen Garth Davisin ohjaaman elokuvan Maria Magdaleena, joka nostaa esiin kutkuttavia pohdintoja Marian asemasta. Niinpä tässä muutama ajatus itse elokuvasta ja kristillisestä naiskuvasta.

 

Lue loppuun