Viime aikoina mediassa (tai vain äitiyskuplassa, mistä sitä nykyään tietää…) on ollut aika paljon esillä vauvan nukkumiseen liittyviä keskusteluja ja puheenvuoroja unikouluttamisen puolesta. Aihe nousee ilmeisesti esiin säännöllisesti, ainakin pari vuotta sitten kun tämä kirja julkaistiin, ja nyt jälleen kun tämä kirja julkaistiin ja hesari kirjoitti aiheesta.
Tässä postauksessa kirjoitan pohdintoja vauvan nukkumisesta, kiintymyssuhteesta ja tekstin lopussa kerron konkreettisesti meidän unikoulustamme. Luvassa ehkä muutama vinkki unikoulua suunnittelevalle. Ja paljon tsemppikannustusta huonosti nukkuvien vauvojen vanhemmille!
Hesarin jutun jälkeen toisissa medioissa vauvan unikouluttaminen herätti keskustelua. Pitääkö vauvan oppia nukkumaan yhtenäisiä yöunia vai ei? Kovin aktiivisesti en voi sanoa seuraavani eri paikkojen keskusteluja, mutta ainakin muutamat facebook-ryhmät lienevät jonkinlaisia kohuaiheiden kuumemittareita. Kiintymysvanhemmuusajattelun näkökulmasta unikouluja ei kannateta, tässä eräs postaus lähiajoilta aiheesta.
Mistä tahansa vanhemmuusaiheesta voi saada verisiä riitoja ja verivihollisia netissä, mutta erityisesti unikouluttaminen on takuuvarma hitti. Muistan, kun Kemikaalicoctail -blogin Noora Schingler kirjoitti heidän unikoulustaan ja jossain keskustelupalstalla ihmiset sanoivat, etteivät enää lue tuollaisen äidin kirjoituksia. Ilmeisesti ajatellaan, että unikoulun pitäminen on todella kylmää ja kovaa touhua, suoranaista lapsen pahoinpitelyä.
Kai se on niin, että vanhemmuus on ylipäänsä niin arka, tärkeä ja tunteita herättävä asia, että melkein aiheesta kuin aiheesta syntyy kiistaa ja hätääkin. Imetys, ruokailu, nukuttaminen, synnytys, töihin meno ja hoito, mitä näitä nyt on. Jokainen vanhempi haluaa toimia hyvin ja oikein, ja silloin kaikki toisenlaiset ratkaisut uhkaavat omien valintojen oikeutusta. Vaikka periaatteessa oltaisiin samassa elämänvaiheessa ja painittaisiin samankaltaisten asioiden kanssa, voi olla vaikea samaistua ja ymmärtää toisen perheen erilaisia valintoja. Aikuiset voivat lytätä toistensa kokemuksia ja ongelmia monilla eri tavoilla.
Ehkä ajoittainen empatian puuttuminen johtuu myös siitä, että harvoin tai oikeastaan koskaan tilanteet ovat aivan samanlaisia. Kahden perheen uniongelmat saattavat olla hyvin erilaiset ja johtua eri syistä, jolloin ratkaisutkaan eivät voi olla samanlaiset. Se mikä toimi mulla, ei välttämättä toimi sulla.
Aika monesti ihmiset tarvitsevat ohjeiden lisäksi, tai ehkä jopa ensisijaisesti, hyväksyvän sympatian huolilleen. (Itsehän olen tässä empatian antamisessa myöskin huono, yritän aina innokkaasti ehdottaa jotain ratkaisua tai ideaa, jota olen vaikkapa itse kokeillut. Kuten tavallaan nyt tässäkin päivityksessä… Mutta koetan opetella.)
Minusta on ollut kiinnostavaa lukea kaikenlaisia näkemyksiä vauvojen nukkumisesta, puolin ja toisin. Ihan siitä perussyystä: kaikesta voi oppia.
Minä epäilin unikouluja aluksi. Tuntui hullulta ajatukselta “itkettää” lasta tieten tahtoen, lasta joka muutenkin itki niin paljon. Lisäksi en ollut tullut edes ajatelleeksi, että joutuisin unikoulua edes pitämään. Toivoin melkein loppuun asti, että lapsen uniongelmat vain katoaisivat mystisesti. Mutta nyt kun unikoulu on pidetty ja alan vähitellen olla takaisin elävien kirjoissa, niin kyllä, minä suosittelen unikoulua, jos vanhemmat ovat uupuneita ja vauvan nukkuminen on hirmu hankalaa.
Pari sanaa kiintymyksestä
Mietin pitkään, kirjoittaisinko mitään kiintymyssuhdeasioista. Päätin kuitenkin kirjoittaa, koska juuri kiintymykseen liittyvät kysymykset ovat vaivanneet itseäni erilaisissa ongelmatilanteissa. Luulen, että olen yksi niistä vanhemmista, jotka ovat herkästi vähän liian tunnollisia, ja kiintymysasiat ovat juuri niin tärkeitä, että niistä on helppo stressata.
Minusta kiintymysvanhemmuus on hyvä juttu. Kiintymysvanhemmuudessa tuodaan esiin monia erinomaisen tärkeitä asioita, jotka voisi minusta tiivistää sanaan lempeys. Lempeästä kasvatuksesta puhuvat myös kiintymysvanhemmat itse. Tänä aikana – kaikkina aikana – vauvat ja lapset tarvitsevat lempeyttä ja hoivaa.
En kuitenkaan itse pystynyt lukemaan kyseisen ajattelun keskeisintä kirjaa, Searsin opasta, kun alkukesästä yritin. Ehkä se johtui amerikkalaishenkisestä kielestä ja käännöksestä, tai ehkä en vain kestä neuvontatyyliä, jossa on yhtä aikaa ripaus syyllistämistä ja paljon lupauksia. Minulla on aika vähän sellaisia asioita, jotka nostavat karvat pystyyn, mutta yksi niistä on ehdottomasti se, että saan fiboja onnellisuuden myymisestä. No, onneksi jokainen voi lukea vain ne pätkät, joista hyötyy ja oppii itse.
Sitten tuleekin se minun muttani. Tämä mutta on vähän epämääräinen, mutta koetan sitä nyt hahmotella. Ja vaikka tämä on mutta, tämä ei ole sinänsä tarkoitettu kiintymysvanhemmuuden kritiikiksi, sillä en tiedä kiintymysvanhemmuudesta varmasti tarpeeksi. Ehkä tämä onkin enemmän oman vanhemmuustaipaleeni ongelmien peilaamista ja pohtimista.
Ensinnäkin, kun vauvan tarpeita ja kasvuiän herkkyyttä painotetaan, pitää samalla muistaa, että toisaalta ihmisen elämä on kompleksinen kokonaisuus, jossa myös äidin ja isän “oikeudet” ja tarpeiden tyydytys voivat lisätä kokonaistyytyväisyyttä. Jos vanhemmat ovat tosi stressaantuneita, kärsii siitä koko perhe. Tästä varmasti ainakin periaatteellisella tasolla tosi moni voi olla samaa mieltä, mutta on tietenkin eri asia, mitä kaikkea aikuisen omilla tarpeilla tarkoitetaan. Olen itse sitä mieltä, että vanhempien tehtävä on joustaa (esimerkiksi omista harrastuksistaan), sillä vauvat ja lapset eivät suoranaisesti voi joustaa monista tarpeistaan, vaikka he voivat kyllä sopeutua. He oppivat vähitellen kestämään esimerkiksi eroa vanhemmista ja vastoinkäymisiä. Vanhemmilla on kuitenkin oltava myös oikeuksia (esimerkiksi harrastuksiin), sillä lapsen kasvattaminen vaatii lepoa ja hengen ja ruumiin ravintoa. Vanhemman on pidettävä itsensä kunnossa vauvansa ja itsensä tähden. Vauvat ovat myös tosi erilaisia. Jotkut vauvat kulkevat mukana jos minkälaisissa harrastuksissa ja tapahtumissa vanhempien kanssa. Toiset, kuten omani, eivät. Ja se minun on pitänyt vain hyväksyä.
Me elämme hirveän ristiriitaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta vanhempien itsekkyys on lisääntynyt, jota kuulee lapsiperheiden kanssa työskenteleviltä ammattilaisilta. Pitäisi pystyä (ja saada) tehdä vaikka mitä, lapsesta riippumatta. Äidit eivät esimerkiksi välttämättä aloita imettämistä, koska se tekisi vauvasta “riippuvaisen” – se kuulostaa omiin korviini lähinnä absurdilta. Laihduttaminen ja treenaaminen pitäisi tietenkin aloittaa välittömästi syntymän jälkeen (onko tämä sitten naisten oikeus vai velvollisuus, en tiedä). Ja niin edelleen.
Toisaalta myös päinvastaisia tendenssejä on olemassa, mistä mielestäni vaikkapa kiintymysvanhemmuuskin kertoo. Ja varmaan aika monelle lapset ja niihin liittyvät kasvatusvastuut ovat edelleen aika normi juttu, osa elämää, hyvine ja huonoine päivineen ja puolineen.
Toiseksi, ehdottomuus on harvoin hyödyllistä. Kyllä, minustakin vauvan kantaminen (kantovälineessä) on parempi kuin pelkkä istuttaminen sitterissä. Vauvantahtinen imettäminen on mielestäni ainoa vaihtoehto kun vauva on pieni. Vauvan tarpeisiin on vastattava, sillä hänen koko olemassaolonsa perustuu vanhempien hoivaan. En voi kuitenkaan uskoa, että vauvoille käy huonosti, jos välillä kaikki ei mene täysin vauvantahtisesti.
Tosiasiassa kiintymysvanhemmuusajatteluun ei varmasti sisälly fanaattista ehdottomuutta. Mutta kauniista ideaaleista voi tulla kuristavia malleja, jotka saavat (jo valmiiksi väsyneet ja hätääntyneet) vanhemmat vielä ahdistuneemmiksi. Saattaa tuntua siltä, että oma “epäonnistuminen” vauvan täydellisessä huomioimisessa on joku eeppinen katastrofi.
Kolmanneksi, mitä kun aivan pienestä vauvasta tulee vähän isompi, vauvan tarpeiden tunnistaminen tulee tietyllä tavalla monimutkaisemmaksi mielestäni. Ja erityisesti tähän liittyy nyt se nukkuminen.
Puoli vuotta takana eikä vauva nuku
Kun kiintymysvanhemmuudessa korostetaan vauvan biologisia ja psyykkisiä tarpeita olla liki hoitajaa, voi unohtua se, että aivan kaikki heräily tuskin on vauvan luontaista ja hänelle itselleen suoranaisesti hyödyllistä. Heräilyä on monenlaista.
Kuten kirjoitin tämän unitekstin ekassa osassa, meillä vauvan nukahtamisen ongelmat olivat läsnä alusta asti. Hän assosioi uneensa ensin tärinän (ja tietyt äänet), vähän myöhemmin rinnan. Joku tietenkin voisi huomauttaa, että tämä ei ole suoranaisesti ongelma, vaan vauvat tarvitsevat nukahtamiseen erilaisia apuja. Tämähän on ihan totta, mutta jatkuessaan pitkään ne voivat alkaa rasittaa vanhempia ja vauvaakin.
Assosiaatiot ovat voimakkaita ja niitä voi olla vaikea muuttaa. Edelleen melkein 11 kuukauden iässä vauva otti aamu-unet vaunulenkillä. Kun pihatien hiekan aiheuttama tasaisen epätasainen tärinä alkoi, alkoi myös vaunuista kuulua tyytyväisesti hyrisevä unilaulu. Jos oli huonompi päivä, laulu oli aluksi vimmaista. Toiset päiväunet otettiin parvekkeella, jossa tarvittiin hyssyttämistä joskus enemmän, joskus vähemmän. Luin “parvekekirjaa” niinä päivinä, kun vietin suurimman osan päiväunista itsekin parvekkeella.
Varmaan suurin osa vauvoista elää levottomia öitä, ja se on vain hyväksyttävä. Erityisesti levotonta meno oli meillä silloin, kun liikkumaan oppiminen oli kiihkeintä. Meillä vauvan levotonta kautta jatkui neljästä kuusta eteenpäin, päivin ja öin. Yöllä heräämisen jälkeen uudelleen rauhoittumiseen hän tarvitsi rinnan. Eivät auttaneet mitkään taputtelut. (Eikä todellakaan se vinkki, että “jokaiseen inahdukseen ei tarvitse reagoida. Vauva harvoin “inahti”, vaan parkui ja mönki.) Joillekin onnistuu perhepedissä imettäminen siten, ettei oma uni häiriinny, mutta meillä ei. Minä valvoin, kun vauva oli rinta suussa. Jos irrottaminen rinnalta lopulta onnistui, vauva heräsi itkemään piakkoin jos liikahdin muuten. Koettakaapa nukkua käsi jännittyneenä yhteen, epäluonnolliseen asentoon ja liikahtamatta.
En voi uskoa, että tällainen vauvan herääminen olisi biologisesti ohjelmoitua, asiaan kuuluvaa varmistamista, että äiti on varmasti lähellä. Hän oli läpi yön ikään kuin hermostuneessa ja levottomassa tilassa, jossa pienikin ääni tai liike aiheutti heräämisen.
Olen kyllä kaihoisasti lukenut idyllisiä kuvauksia siitä, miten vauva rupeaa nukkumistouhuihin mieluusti ja rauhallisesti, sitten nukkuu kainalossa ja syö itsekseen samalla kun muu perhe nukkuu levollisesti. Kukaan ei kiemurtele, itke, huuda. Mutta meillä sellaista ei kerta kaikkiaan tapahdu.
Olin kesän mittaan hankkinut vähitellen tietoa unikouluttamisesta ja pohtinut miehen kanssa paljon erilaisia tapoja nukkumistottumusten muuttamiseen. Olin melko varma, että vauva periaatteessa pärjäisi ilman yömaitoja (tai ainakin vähemmillä syötöillä), koska hän oli jo nelikuisena nukkunut jonkun yön läpi ja useimmiten vain yhdellä syönnillä.
Koko unikoulun aloittamisen vatvominen kesti monta viikkoa, varmaan kaikkinensa kaksi kuukautta. Olin epävarma ja ahdistunut koko aiheesta. Elättelin toiveita, että yhtenä yönä meno vain ihmeen lailla korjautuisi. Samalla nukkumaanmeno ahdisti joka ilta, koska jatkuva heräily ja valvominen on vain niin kaameaa.
Koska kesällä vauva ei nukkunut päivälläkään ilman jatkuvaa vaunujen liikuttelua (joku kehitysvaihe tai kesän lämpö, mikä lie ollut syynä), aloin olla tosi väsynyt. Univajeen seuraukset ovat tosi moninaiset, sekä fyysiselle että psyykkiselle jaksamiselle. Tiedätte kyllä.
Viimeinen sysäys unikoulun aloittamiselle tuli, kun vauva ei vain nukkunut tissi suussa, vaan myös puri hienoilla seitsemällä – kyllä, seitsemällä – hampaallaan tissit verille. Meidän imetystaipaleemme on ollut lähes ongelmaton, joten veikkaukseni on, että yöt menivät hänellekin jotenkin överiksi. Tissistä tuli purulelu unitutti. Jokainen, jonka lapsi on purrut tissit vertavuotaviksi tietää, että se sattuu ihan hirveästi. Itse asiassa puremistakin kestin pari viikkoa vetkuttaessani unikoulun aloittamista. Mutta sitten yhtenä päivänä vain tajusin, että asialle oli tehtävä todellakin jotain.
Itkevä lapseni
Vielä ennen itse unikoulukokemusta ja -vinkkejä muutama sana vauvan itkusta.
Vauvat itkevät, koska se on heidän kommunikointiaan. He eivät osaa vielä ilmaista eivätkä eritellä kokemuksiaan muulla tavoin. Ja vanhemman tehtävä on vastata vauvan itkuun johdonmukaisesti, nopeasti, turvallisesti. Kuulostella, mistä on kyse. Lohduttaa, vaihtaa vaippa, jutella, imettää. Itku loppuu.
We all know that.
Mutta sitten on paljon itkeviä vauvoja. Minulla on sellainen. Hän on terve. Hän myös nauraa ja hymyilee paljon. Mutta hän todellakin itkee – ja osoittaa mieltään – paljon. Hän on voimakastahtoinen komentelija, joka osoittaa koko kehonsa kielellä missä mennään. Jos joskus vanhana saan kuulolaitteen, niin osoitan syyttävää sormea vauveliini, joka kantoliinassa vetäisee joskus sellaiset desibelit, että ei ihan naurata. Bussissa kuuntelijat toki ovat olleet ihastuksissaan sitä mieltä, että vauvasta tulee varmaankin laulaja.
Vaikka tekisin mitä, en saa lastani lopettamaan itkuja ja malttamatonta hermostumista. Muistaakseni keskeytin Searsin teoksen lukemisen siinä kohtaa, kun kirjassa annettiin ymmärtää, että kun vanhemmat vastaavat vauvan tarpeisiin oikealla tavalla, vauvan ei tarvitse raivota saadakseen huomiota. Syyllistämisen ja syyllistymisen kertalukemat pomppasivat tarpeeksi korkealle. Vauvani tarvitsee ja saa erittäin paljon huomiota, mutta se ei automaattisesti muuta häntä jotenkin leppoisammaksi ihmiseksi. Temperamentilleen hän ei voi mitään.
Olen joutunut koliikin ja myöhemmin vauvan itkuisuuden takia miettimään omaa hoivaamis- ja vuorovaikutustapojani sekä tunteitani todella paljon. Varmaankaan kukaan ei tarkoituksella yritä koskaan sanoa, että itkevä vauva = huonon hoivan syytä. Kun kuitenkin sanotaan, että vauva itkee hätäänsä ja häntä pitää lohduttaa, typistetään vauvat ja itkut varsin kapealle sektorille. Jos itkun ajatellaan olevan aina hätää, on itkevän lapsen vanhemmissa oltava jotain vikaa. Ja juu, onhan minussa vikoja ja puutteita, minä mainen ihminen, mutta ei tällaista vikaa.
Olen kantanut, halinut, pussaillut, hieronut, silittänyt, taputtanut, sirkutellut, paininut. Olen lohduttanut, auttanut, laulanut, lukenut, hyssytellyt ja hassutellut. Mutta siitä huolimatta vauvani itkee hyvin monissa tilanteissa. Olen tämän asian kanssa nyt jo sinut, mutta oleellista on, että tämän asian ymmärtäminen oli avain siihen, että unikoulu tuntui ylipäänsä mahdolliselta.
Unikoulu
Olin ennen unikoulun aloittamista lukenut Unihiekkaa etsimässä -teoksen, josta mainitsin tekstin alussa. Se oli minusta todella hyödyllinen, vaikka aivan kaikki asiat eivät minua vakuuttaneetkaan. Oli kuitenkin tärkeää lukea tutkimukseen perustuvaa tietoa unikouluista. Kirja esittelee erilaisia unikouluja ja niistä tehtyjä tutkimustuloksia. Kirjan mukaan unikouluista ei ole osoitettu olevan haittaa lapselle.
Tämä video oli hyödyllistä katsoa. Esittelyn mukaan “uniohjausvideo antaa vinkkejä pienten lasten univaikeuksiin, jotka saattavat kuormittaa perheitä. Alkuperäinen video on tuotettu vuonna 2003 silloisen Helsingin terveysviraston ja Stadia ammattikorkeakoulun toimesta”. Sain videosta konkreettisia vinkkejä.
Täältä voi lukea unikouluttajan näkemyksiä aiheesta.
Luin netistä eri unikoulukokemuksia (kuten valeäidin neuvot) ja juttelin myös ystävän kanssa, joka oli myös unikouluttanut (onnistuneesti) lastaan.
Erilaisia unikouluja on lukuisia. Meillä ei toteutettu mitään tiettyä ohjelmaa, vaan sovellettiin jonkinlaista tassuttelua (MLL:n lyhyt kuvaus). Vauva nukkuisi omassa pinnasängyssään, meidän sänkymme vieressä. Minä menin “leikkinukkumaan” sängylle, kun vauvan oli tarkoitus alkaa omat unensa. Periaatteessa olisin voinut jatkaa vähäisempiä yösyöttöjä, mutta purutilanteesta johtuen yömaito loppuisi kerrasta. Halusin jatkaa imetystä päivisin, joten rintojen oli saatava yöllä levätä. Lisäksi luulen, että se oli vauvankin oppimisen kannalta selkeämpää.
Olin kokeillut tassuttelua aiemmin silloin tällöin, ja se päättyi aina huutokatastrofiin. Vauvan sylittely ja tassuttelu tuntuivat vain pahentavan huutamista. Tästä syystä olin varautunut siihen, että unikoulutus olisi yhtä huutoa ja itkua. Minusta myös tassuohjeet olivat hankalia. “Silitä selkää säännöllisin liikkein” – mutta jos vauva mönkii sivuttain, mistä sitten silitän?
Kun lopulta päätin aloittaa, tein unikoulun perstuntumalla, mutta päättäväisesti. Erilaiset ohjeet olivat muhineet sopivasti, joten minulla oli, hämmentävää kyllä, vahva tunne siitä, että tiesin mikä sopii minulle ja vauvalle. Jätin kaikki kellon katsomiset ja silitysohjeet pois.
Niinpä tässä muutamat omat vinkkini.
Yleisesti:
- Hanki tietoa etukäteen. Se auttaa todella paljon. Uskon, että yhtä oikeaa tapaa toteuttaa unikoulu ei ole, vaan se riippuu monesta asiasta ja siksi on hyvä kartuttaa tietoa ja “työkalupakkia” jo etukäteen.
- Ennakoi omia tunteitasi ja tapojasi reagoida. Miten vauvan itku vaikuttaa sinuun? Miksi? Entä miten toimit vauvan itkiessä?
- Ole systemaattinen ja päättäväinen. Ei kannata aloittaa, jos ei usko pystyvänsä siihen tai halua oikeasti.
Konkreettisia ohjeita (ainakin aktiiviselle vauvalle):
- Puhuessasi yöllä ja illalla vauvalle puhu hiljaa, tylsällä (kyllä!), mutta päättäväisellä äänellä. Vauva voi aktivoitua liian iloisista, vihaisista tai ihan vain kovista äänistä.
- Vauvan ääneen rauhoittelu on hyödyllistä muistuttelua myös vanhemmalle itselleen: “äiti on tässä”, “ei ole mitään hätää”, “nyt on nukkumisaika”. Ääneen rauhoittelu on kuitenkin sellainen, mikä pitää ehkä jossain vaiheessa lopettaa.
- Kuuntele vauvan itkua tarkasti: mikä on oikeaa hätää, mikä muuta?
Henkiseksi tueksi:
- Kyseessä on vauvan nukkumistottumusten muuttaminen, ei hänen psyykensä romuttaminen tai mikään muukaan evil.
- Vauvalla ei ole itkemisestä huolimatta hätää, kunhan olet hänen lähellään ja turvana.
- Jos unikoulu käy liian raskaaksi eikä vauvassa näy mitään muutoksen merkkejä, sen voi keskeyttää ja jatkaa myöhemmin. Maailma ei kaadu tähän! (Ei kannata kuitenkaan luovuttaa parissa päivässä.)
Unikoulu ja sen seuraukset
Meidän unikoulumme alkoi siis, kun yhtenä päivänä päätin, että tänään on oikea hetki. Tiedossa oli pidempi pätkä normaalia kotiaikaa, ei siis matkoja, ei muutoksia. Elelimme aivan normaalin päivän, normaalit päivä- ja iltarytmit, hellittelimme, ulkoilimme, söimme.
Minä hoidin nukutukset yöllä. Ensin iltapuuro, pesut ja iltamaito pimeässä huoneessa. Iltalaulut, röyhtäytykset ja sitten sivuvaunuun. Rauhoittelukeinoina jatkuvasti ylös nousevan vauvan takaisin makuulle asettaminen, rauhoittava juttelu, koskettelu (sen verran kuin vauva suostui, yleensä “tassuttelut” eivät ole häntä rauhoittaneet). Kovimpiin itkuihin tietenkin syli.
Oli hämmentävä huomata, että itkeminen muuttui lähes välittömästi, heti ensimmäisen nukutuksen alettua. Alkoi oma unilaulu – jota normaalisti tuli vain vaunuissa! Vauva kyllä itki välillä kovasti ja itkua kesti 45 minuuttia, mutta ei sen kauempaa.
- Ekana yönä herätyksiä tuli kaksi (01 ja 04), uni tuli alle puolessa tunnissa molemmilla kerroilla. Nousimme ylös ennen seitsemää. Kävin itse tyhjentämässä rintoja yöllä. (Sellaista pakahtumisen tunnetta ei ollut ollutkaan aika pitkään aikaan!)
- Toisena yönä vauva nukahti vartissa. Yöllä heräämiset 01 ja 04, ja uni tuli molemmilla kerroilla vartissa ilman suurempia itkuja. Aamulla herättiin 06:30.
- Kolmantena yönä nukahtaminen kesti reilun vartin pienillä itkuilla. Yöllä herääminen 02:20, mutta uni tuli nopeasti uudestaan. Ylös noustiin 06:30.
- Neljäntenä yönä nukahtaminen kesti puoli tuntia ja itkua oli enemmän. Yöllä herääminen 01, ja aamuyöstä enemmän itkuilua. Ylös 06:00 itkun kanssa. Tässä kohtaa luulen, että vauvalla oli myös nälkä.
- Viidentenä yönä uni tuli klo 20 nopeasti. Aamuyöstä lyhyt herääminen klo 5. Noustiin 06:30.
Ensimmäiset päivät unikoulun alkamisen jälkeen vauva oli hieman hämmentyneen oloinen. Jotain on muuttunut, mutta mitä? Olin aistivinani hieman suurempaa tarvetta äidin sylille, mutta en kuitenkaan hätää. Parin päivän viiveellä tuli myös nälkä.
Jo ensimmäisinä päivinä huomasin myös, että vauva oli yleisesti ottaen rauhallisempi, vaikka toki touhukas edelleen. Kuitenkin jonkinlainen hermostunut yliaktiivisuus oli poissa. Tästä tärkein merkki tästä oli se, että vauvani ei ole enää saanut muistaakseni kertaakaan unikoulun aloittamisen jälkeen saanut iltaisin “happiraivaria”. Happiraivarilla tarkoitan niitä suuttumisia, kun ottaa niin aivoon, ettei pysty edes kunnolla hengittämään, ja takaraivo pyrkii nilkkoja kohti. Hän sai tällaiset raivarit joka päivä viimeistään iltapuuron aikaan, mikä tuntui raskaalta ja oudoltakin. Mutta sellaisia vauvallani enää ole, paitsi jos esimerkiksi sattuu, silloin tietenkin itketään.
Vaikka vauvojen uni onkin erilaista kuin aikuisen, ei yöunien katkonaisuus ja sekavuus voi olla vauvallekaan hyödyksi. Jatkuva itkeminen yöllä väsyttää kaikkia.
Nyt, kun unikoulua on jatkunut jo useamman kuukauden, yöt menevät käytännössä heräilemättä. (Poikkeuksena kylläkin yksiin päiväuniin siirtymisen vaihe, joka näkyi useamman viikon yölevottomuutena.) Kun vauva itkee yöllä, hän rauhoittuu tarvittaessa isänkin rauhoitteluihin. Voi olla, että edessä on vielä uusia yömenoja, mutta tällä hetkellä en voisi olla tyytyväisempi tilanteeseen.
Nukuttaminen on edelleen ajoittain pienokaisen kanssa hieman vaivalloista – mutta vaiva on minimaalinen suhteessa siihen, että hän nukkuu. Varsinkin noin 8-10 kk:n iässä vauva piti asettaa takaisin makuulle lukuisia (kymmeniä?) kertoja, sillä hän puski itsensä seisomaan pinnasänkyyn puoliunisena ja hoippuvana (ja alkaa itkeä), jopa nukahtamisen jälkeen muutamia kertoja.
Jälkihuomioita
Niin, tämän tekstin viimeistelyssä meni todellakin aikaa. Muutamia loppusanoja aiheesta voi vielä esittää.
Uniongelmien rankkuudesta kertoo jotain se, että itselläni kesti palautua monta, monta viikkoa repaleisista öistä. Tuntuu, että vasta pari kuukautta suht yhtenäisten unien jälkeen alkoi olo olla jotenkin normaali.
Jälkikäteen tuntuukin ihan oudolta, että venytin unikoulun aloittamista niinkin kauan kuin aloitin. Mutta syy löytyy kyllä ihan tästä tekstistäkin. Huomasin nimittäin tätä lukiessa sen, että todellakin tämä unikoulu on herättänyt ajatuksia ja tunteita. Vanhemmuusasiat kerta kaikkiaan ovat vaikeita ja vaivaavia. Muiden ihmisten viattomatkin kommentit, “meillä ei unikouluja pidetä”, saattavat tuntua tosi ahdistavilta siinä kohtaa, kun itse pyöriskelee omassa suossaan.
Tällä hetkellä vuoden ikäinen lapsonen nukkuu yöt pääsääntöisesti loistavasti. Hän reagoi voimakkaasti muutoksiin, joten matkojen tai tapahtumien jälkeisinä päivinä hän nukkuu huonosti. Mutta nykyään tietää jo, että korkeintaan pari yötä, ja sitten palataan parempaan.
sivuhuone 