Bussiolo

Istun bussissa, ohi vilistää yllättävän pitkälle edennyt kevät. Missä vaiheessa näin kävi? Vielä hetki sitten kävelin kolmenkymmenen asteen pakkasessa puoli seitsemältä hirveää vauhtia aamubussille etten myöhästyisi. Oli ihan pimeää. Nyt vain täysin syrjäisessä poukamassa tai syvässä ojassa on jäätä ja luntakin enää pieni kasa.

Näyttää vahvasti siltä, että voin jatkaa töitäni syksylläkin. Pidän sormia ristissä. Töiden jatkuminen olisi kaiken mahdollisen, elämän ja niin edelleen, kannalta käsittämättömän hienoa.

Toisaalta välillä iskee hetkiä, että… istuu bussissa ja katsoo, että miten ihmeessä tämä kevät meni näin nopeasti. Ja sitten katsoo eteenpäin ja näkyy epävarma, mutta silti loputtomiin jatkuva jana töitä, hommia, rästejä, velvollisuuksia. Toimeentulosta ei ole varmuutta, mutta siitä on, että vaikka mitä asioita on suorittamatta ja kesken, ja että ne pitäisi tehdä hyvin. Että pitää vielä jaksaa ja jaksaa, ja vieläkin pinnistellä vähän enemmän. Yksittäinen päivä kuluu joskus hitaammin ja joskus nopeammin mutta kokonaisuus menee silti älytöntä vauhtia. Sellainen aika, jolloin ehtisi tehdä työn rauhassa, mutta myös levätä, harrastaa, kehittyä, tuntuu olevan täysin ulottumattomissa.

(Kaamea ajatus herää välillä: ehkä sellaista ei olekaan.)

Sitä paitsi opettajien kesälomat eivät ole ihan sitä mitä niistä yleensä puhutaan. Varsinkaan, jos sen kesäloman aikana pitää tehdä gradu ja muutama muu kurssi päälle.

Ja sitten taas toisaalta… bussin ikkunasta näkyy käännettyjä peltoja. Ne ovat tummia, muhevia, niiden pinta aaltoilee kauniin epätasaisesti. Minulla on kotona kartta ja päässä suunnitelmia. Kesä tulee aivan pian. Tämäkin päivä oli hyvä päivä. Ei täydellinen, mutta silti hyvä. Riittävän hyvä. Oli jotain keskusteluja, oli kommentteja, oli puhetta ja naurua.

Ehkä olen muuten oppinut jotain kuitenkin ensimmäisistä jaksoista. En ole enää suunnattoman pettynyt enkä itsesyyttelevä, jos joskus tunnilla kaikki ei mene ihan putkeen.

Juu-u. Kyllä kaikki on aika hyvin.

Advertisement