Ja se on todella kiinnostavaa! Ymmärsin esimerkiksi eilen olleeni väärässä eräässä asiassa.
Syksyllä istuskelin lukupiirissä, jossa luin ja inhosin Tommy Hellsteniä. Hellsten on koulutukseltaan teologi, mutta itsekseni ihmettelin, että miten teologia voi saada aikaiseksi sellaista kuraa. (Kyllä, ajattelin näin.) Kritisoin muun muassa ihmiskäsitykseen liittyvää jaottelua ”ruumiiseen, henkeen ja sieluun”. Mielestäni sellaista ei ollut.
Ehkä olen ollut liikaa platonilaisen idealismin + kristinuskon yhdistämisen ja toisaalta dualismin sokaisema. Minä olen ajatellut, että kyllä tämä kristinuskon ihmiskäsitys ihan on ymmärrettävissä vain hengen ja ruumiin kautta, sielun ja lihan. Että liha mätänee, että sielu on asuttanut ruumista lyhyen elämän, että liha houkuttelee syntiin henkeä. Mutta onkos asia tismalleen näin kuitenkaan?
Jeesuksessa luonnon kaksinaisuus pitää enemmän paikkaansa, joskin kyseessä on aivan eri juttu kuin ihmisen luonnon kohdalla. Yksimielisyyden ohjeessa (joka on siis yksi luterilaisuuden tunnustuskirjoista) Jeesus määritellään kahdeksi. ”Kahden luonnon persoonallinen yhtymys (unio) ja yhteys (communio) ovat kuin ruumis ja sielu tai tuli ja rauta: ei yhteensulautumista (fuusio) eikä rinnakkaista olemassaoloa (koeksistenssi), vaan vastavuoroista jakamista (kommunikaatio). Luonnolle kuuluvat ominaisuudet ovat yhteydessä toisiinsa ja osallistuvat toisiinsa (communicatio idiomatun) Kristuksen persoonassa” (Gassman & Henrix 2005, 91)
Kolminaisuusoppi (Isä, Poika ja Pyhä Henki) muotoiltiin 300-luvulla ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta muotoiltiin 400-luvulla. Oleellista on myös se,että vuonna 325 Nikaian kirkolliskokouksessa päädyttiin siihen, että Kristuksen alkuperä ja olemus on jumalallinen.
Ero on iso:
Kolmesataa vuotta: ihmisestä jumalaksi. Ihminen –> Jumala.
1700 vuotta jumalasta ihmiseksi. Jumala –> ihminen.
Tähän liittyy kaikenlaista kiinnostavaa tulkintaa kyllä ja kiinnostavia ajatuksia, mutta ei niistä nyt. Eivät ole kovin selkeitä ajatuksia.
Aiheeseen liittyen, Carl Anderson:
Mutta entä nyt IHMINEN!
Huomaan, että tänä lauantaiaamuna, kun minun pitäisi tehdä aivan jotain muuta (etsiä kaupungilla vaelluskenkiä, kirjoittaa itsenäisen suorituksen ohjeita muutamasta kurssista, lukea teologian tenttiin aivan muita kirjoja, etsiä puoli vuotta vanhaa puolikasta filosofian esseetä viimeistelyä varten, tulostella gradutekstejä jotta pääsisi vähitellen kärryille, mitä ihmettä olen tekemässä, siivota törkyistä parveketta…) – niin kaiken tämän sijaan minä selaan pakkomielteisesti yhtä kirjaa yhden sitaatin toivossa, ja tämän sitaatin lukemisesta minulla on vain hyvin, hyvin hatara mielikuva.
Ihminen on ruumis, sielu ja henki (lue Kari Kuulaa). Olen siis ollut väärässä. Ehkä tätä voisi tulkita myös (ymmärtäväisesti) siten, että ruumis ja sielu (psykhe, nykykielessä paremminkin siis psyyke) ovat ihmisen luonnollista osaa (siis jotakin maallista, biologista), kun taas henki on se, mitä arkikielessä sanotaan sieluksi, siis jokin absoluuttinen, ikuinen, ennen ja jälkeen syntymää oleva.
Kuitenkin minusta tätä voidaan edelleen tukita dualismiksi. Mutta en enää väitä, että Hellsten olisi tässä kohtaa ollut ihan pihalla. (Mutta kyllä ärsyttää silti, että näitä juttuja ei yhtään selitetä, vaan lätkäistään itsestäänselvyyksinä.) Mutta onko ero ruumiiseen ja psyykeenkään uskottava? Tiedän, että käsitteellisesti tällainen ero on varmasti arkijärjen ja kaiken muunkin kannalta järkevää, mutta onko käsitteellisen merkityksen lisäksi muuta syytä erottaa mieli/psyyke ja ruumis?
**
Vielä yksi juttu. Toistan, että on tämä teologia vain kiinnostavaa. Esimerkiksi sakramenttien määrittely (että mitä ne ovat) on varsin kiinnostavaa. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että teologien keskeiset kiistat 700-1000 -luvuilla koskivat (sakramentaalisen) merkin ja sitä vastaavan todellisuuden suhdetta? Kuulostaako tutulta?
Augustinus määritteli, että sakramentit ovat näkymättömän, jumalallisen todellisuuden näkyviä merkkejä.
”Pyhien merkkien ja niiden ilmentämien asioiden välillä vallitsee samankaltaisuus”. ”Sakramentaalinen merkki kostuu sanasta, joka on Jumalan tai Kristuksen sana, ja elementistä.” ”Sana liittyy elementtiin (aineeseen) ja niin syntyy sakramentti, eli eräänlainen näkyvä sana” (G&H, 110-1).
sivuhuone 