On pitänyt kirjoittaa kaikenlaista.
Ranking-listoista.
Väkivallasta.
Homeesta.
Siitä millaisia nuoret ovat.
Opetusmetodeista.
Mutta enpä ole kirjoittanut. Vielä on tehtäviä korjaamatta ja arvosanoja antamatta, mutta lähes kaikki muu on saateltu loppuun. Avaimet palautettu, kaikki halattu, tavarat kerätty, pöytä siivottu (tai siis ”siivottu”), viimeiset kahvit juotu.
Ehkä mä olen vanhentunut. Kun olin itse lukiossa, olin epäilevä, etäinen ja pysyttäydyin mieluusti taka-alalla parin kaverin kanssa. Seisoskelin pikemminkin kulman takana, en juuri katsellut ympärille. En myöskään käynyt vanhojen tansseja, penkkarit meinasivat jäädä käymättä (mutta osallistuin lopulta). Viikkoa ennen ylioppilasjuhlia teki mieli perua juhlat – ahdisti pukea juhlavaatteet päälle. Lukio oli ihanaa eristäytymisen ja oman ajattelun kehittymisen aikaa. Pidin siitä. Mutta en ollut silloin kovin päämäärätietoinen, muotitietoinen, enkä stressitietoinen. En osannut kiittää niitä muutamia tärkeitä opettajia, jotka kiitoksen olisivat ansainneet, enkä ylipäänsä osannut kokea mitään erityistä lukion käymisessä. Ihmettelin niitä, jotka näkivät lukiossa jonkin saavutuksen.
Nyt ymmärrän, että lukiossakin voi tapahtua aika isoja ja tärkeitä asioita. Yhtä lailla tietenkin ammattikoulussa. En vieläkään ole traditioista kovin perillä, enkä osaa kovasti innostua niistä, mutta puen kotelomekon mieluusti päälle. Se on iso muutos. Kollegoja hyvästellessä pala nousee kurkkuun ja jos ei pitäisi kontrollia, itkusta ei ehkä tulisi loppua. Ei minulla ylioppilaita katsellessa siis tule mitenkään sydäntä riipaiseva olo. Suuri osa on varmaan ihan yhtä pihalla kuin itse olin.
Mutta jokin muu uusi kokemus on silti syntynyt tämän vuoden aikana. Vaikea kuvailla sitä. Siihen liittyy jotain kiitollisuutta, iloa, toivoa.
Tämä on varmaan se kohta, kun joutuu miettimään: olenko minä muuttunut? Miten? Arvot ja asenteet vai tunne-elämä?
Jotta ei kuulostaisi liian tunteelliselta, tämän voi muotoilla niinkin, että olen oppinut vuoden aikana hirvittävän paljon.
Olen oppinut faktaa ja tietoja. Olen oppinut olemaan avoimempi ja muotoilemaan sanottavani tarvittaessa rauhallisesti ja usealla eri tavalla. Olen oppinut ainakin osan siitä, miten pitää puhua jotta ymmärretään, olen oppinut kysymään, tarkistamaan ymmärtämisen. Olen oppinut, että keskustelua ei aina synny itsestään – sille pitää luoda tila, oikeutus ja motivaatio. Olen oppinut, että jos oppilaat saavat keskustella, joku lamppu päässä syttyy. Jos oppilaat saavat ideoita, höpötellä, kysyä, kertoa mielipiteitä, kokemuksia ja kertomuksia, useita lamppuja syttyy. Olen oppinut, että opettajan kuuntelu on usein toissijaista, jos oppilaat eivät osaa kuunnella toisiaan. Olen oppinut, että kehun antaminen ja tuen osoittaminen selvästi sanoin ja elein johtaa johonkin todella hyvään. Olen oppinut, että liika sallivuus johtaa työmäärän valtavaan kasvuun. Olen stressannut kuin eläin, enkä varmasti ole oppinut olemaan kokonaan stressaamatta, mutta tottuminen on ainakin vähentänyt määrällisesti stressiä. Olen oppinut, että jos oppilas jää istumaan luokkaan, niin vaikka oppilas ei aloittaisi keskustelua, se ehkä haluaa, ja silloin kannattaa jutustella vaikka olisi kiire. Olen oppinut, että selviän varmasti kaikesta mitä tähän työhön liittyy.
Nyt tulevaisuus on taas avoin.
Pidän lomaa, irrottaudun ja menen metsään. Sitten jatkan gradua ja saan sen valmiiksi.
sivuhuone 