Musiikkikasvatuksesta ja vanhemmuudesta

Minun vanhemmuustaipalettani kuvastaa tietty ristiriita. Sitä ristiriitaa on vaikea kuvailla, mutta se liittyy jollain lailla siihen, että ja miksi lasten kasvattaminen tuntuu opettaneen minulle paljon itsestäni. Tuntuu, että olen lyönyt omaa päätäni seinään niin usein. 

Tämä teksti on reflektiota siitä, miten minä olen yrittänyt harrastaa enemmän ja välillä vähemmän tietoista musiikkikasvatusta omien lasteni kanssa ja millaisia havaintoja olen tehnyt. 

Mutta siis mikä ristiriita ja mitä väliä sillä on? Ristiriidan ytimessä ovat kasvatusohjeiden ja elämän yhteensovittamattomuus. Yksi keskeinen kokemukseni on se, että suomalainen kasvatustyö ja -tieto on laadukasta. Saan hyviä neuvoja ja aitoa kohtaamista kasvokkain tapahtuvissa keskusteluissa neuvolan ja muiden lapsiperheiden kanssa työskentelevien kanssa. Useimmiten keskustelut ammattilaisten kanssa ovat avartavia, avarakatseisia. Mutta se toinen kokemus on, että monet “viralliset suositukset” ja ohjeet, mutta myös tavanomaiset tavat ja käsitykset siitä, millaista lasten kanssa on ja miten heidän kanssaan pitäisi toimia, eivät vastaa omia kokemuksiani juuri yhtään. Tällaisia ovat esimerkiksi: “kun aikuiset syövät ruokia vapautuneesti, niin lapsikin oppii maistamaan”. (Ei.) Tai: “vauva rauhoittuu äidin läheisyydestä” (ei rauhoitu, jos on koliikki). Tai: “jos ei hyysää lasta, niin lapsi oppii kyllä itse pukemaan/kuivaksi/syömään/mitäikinä”. Tai: “lapset nauttivat luontaisesti hyvästä musiikista.” 

Toisin sanoen minusta on monesti tuntunut siltä, että virallisten ohjeiden ja “mielikuvien” ja toisaalta meidän elämämme välillä on valtava railo. 

Ja musiikkikasvatus on yksi tällainen asia, jonka suhteen olen kokenut tavanomaisten tapojen pakenevan meidän perhettämme. Tässä pitkäksi venyneessä tekstissä selvittelen ajatuksiani siitä, miten arkista musiikkikasvatusta voi perustella ja mikä kaikki itse asiassa on musikaalisuutta.

Lue loppuun