Kirjoja lopullisuudesta

Olen lukenut alkuvuonna kolme kirjaa, jotka ovat kaikki liittyneet Suomen luontoon ja luontopolitiikkaan. Nämä ovat Pentti Linkolan elämäkerta (Kylänpää), Tieto-Finlandian voittanut Metsä meidän jälkeemme (Jokiranta, Juntti, Ruohonen, Räinä) ja Juha Kauppisen Monimuotoisuus. Vaikka olen kuvitellut, että tiedän keskeisiä asioita suomalaisesta luontokeskustelusta ja ympäristöpolitiikasta sekä ympäristöfilosofiasta, niin nämä kirjat muuttivat ja syvensivät omia käsityksiä. 

Näitä lukiessa olen miettinyt muutamaa asiaa.

Ensinnäkin olen miettinyt, miten mahtavaa on saada lukea mietittyä, viimeisteltyä, perusteltua ja syvällistä tekstiä, jossa tutustutaan asiantuntijoiden näkemyksiin. Nopean informaation ja somekiistojen aikana hitaus ja syvälle meneminen tuntuu melkein ylellisyydeltä. (Surullista, mutta jotenkin kuvaavaa.)

Ja sitten olen miettinyt kirjojen viestiä. Seuraa siis joitain ajatuksia.

**

Pentti Linkolan elämäkerta oli kiinnostava, kiihkoilematon ja suoraviivainen kuvaus ihmisestä, josta on hankala puhua olematta itse lattea. Linkolan hahmo herättää inhoa ja vihaa, mutta myös (liiallista? epä-älyllistä? haitallista? vai inhimillistä?) ihailua, ja sellaisessa aallokossa on hankala puhua Linkolasta ja hänen merkityksestään. Kirjassa esitetään arvio, että häntä voi pitää mm. lintututkimusten pioneerina, mutta myöskään hänen esseidensä kirjallista voimaa ei voi ohittaa – eikä sitä vaikeinta, eli hänen yhteiskunnallista ja poliittista merkitystään. 

Meillä kaikilla on niitä nuoruuden vaikuttumia, kirjoja, levyjä, tilanteita, ihmisiä, jotka muokkaavat ajattelua johonkin suuntaan. Se, mikä nuorena tekee vaikutuksen, tekee vaikutuksen ehkä jopa loppuiäksi. Linkola on minulle yksi niistä ajattelijoista. Se, että ylipäätään kiinnostuin hänen ajattelustaan, on paikkakuntaan liittyvää sattumaa. Hän kävi minunkin kodissani myymässä kalaa kun olin lapsi ja muistan hänet hevoskärryineen Pälkäneen raitilta. Olin lukenut hämmentyneenä hänen teoksiaan, kun tapasin hänet kertaalleen ollessani töissä Pälkäneen yläkoululla lukion jälkeen. Pieniä, mitättömiä asioita, silti sellaisia, jotka jäävät elämään omaan kokemukseen. 

Kun luin ja kun edelleen luen hänen esseitään, minut valtaa suuri tunnekuohu. Kirjoitusten tunneilmapiiri on suru – tunne, jonka koen monesti muutenkin omakseni. Samastun tähän Linkolan pohjattoman surun ja menetyksen tunteeseen. Todennäköisesti siksi, että minulla on tällainen järjen ylittävä tunteellinen sidos Linkolaan, minulle ei ole koskaan ollut ongelmaa ohittaa vaikkapa hänen ekofasistisia käsityksiään. Linkolan politiikka ei ole koskaan kiinnostanut minua, eikä se ei ollut minulle se asia, joka olisi tehnyt vaikutuksen. 

Ajattelen itse, että Linkola on poliittisena ajattelijana liian yksinkertainen, jopa typerä. Antimodernismi ja nostalgia eivät kanna. En toisaalta voi tietää, olisinko ollut nuoruudessani ja elämässäni aktiivisempi poliittinen toimija, jos olisin lukenut jotain muuta ympäristöajattelijaa kuin Linkolaa. Olisiko joku muu auttanut siirtämään surun toiminnaksi? 

Siitä huolimatta, että Linkolan poliittiset näkemykset jättävät tyytymättömän olon, yhteiskunnallisen keskustelun kävijänä hän on kuitenkin ollut tärkeä. Lisäksi kirja sai huomaamaan, että monet Linkolan jo varhain, 60-70 -luvulla esiin nostamista aiheista ovat vasta nyt nousseet aidosti laajempaan keskusteluun ja ymmärrykseen. Tällaisia ovat näkemykset luonnon monimuotoisuuden sekä koskemattoman luonnon suojelun merkityksestä.

Suosittelen Linkolan elämäkertaa. Olen lukenut elämäkertoja aika vähän, enkä oikein tiedä miksi. Hyvä elämäkerta avaa kuitenkin kiinnostavan perspektiivin aikaan ja historiaan, motiiveihin, sattumaan, sidoksiin. Niin myös tämä.

***

Metsä meidän jälkeemme oli Linkolan teoksen jälkeen hyvä täydennys, syventäminen ja laaja-alaistaminen suomalaiseen metsäpolitiikkaan 1900- ja 2000-luvuilla. Siinä missä Linkola itki menetettyjä metsiä, tämä teos auttaa näkemään, millä tavalla, millä laajuudella ja millä motiiveilla Suomessa todellakin metsät on kaadettu lähes kauttaaltaan. Teos on järkyttävää luettavaa. Se saa kysymään esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, kuten “olenko koskaan edes ymmärtänyt, mikä on metsä?” ja miettimään, miten oksettavan nurinkurinen käsitys suomalaisilla itsellään on omasta luontosuhteestaan. Kirjan jälkeen on vaikea suhtautua mainosväitteisiin, joiden mukaan suomalaisilla on läheinen suhde luontoon ja että suomalainen luonto on “puhdas”. 

Yksi oman elämän esimerkki. Olin viime kesänä kylässä sukulaisten mökillä Puumalassa. Veneretkellä huomasimme uuden avohakkuualueen lähiseudulla ja sukulaisemme parahtivat ääneen – hyvä mustikkamaa on menetetty ja paikasta on tullut ruma ja inhottava läikkä muuten ylvään Saimaan kiemurtelevien poukamien keskellä. Kun törmäsimme kyseisen metsän omistajaan, sukulaiset kysyvät, mitä ihmettä hän on mennyt tekemään. Hän vastasi – ja nyt ymmärrän, että hän vastasi juuri niin miten metsänhoitoyhdistykset toimivat – että yhdistys ilmoitti hänelle, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Sukulaiseni kysyi: “olisithan voinut suojella sen?”. Hetken epäröivän hiljaisuuden jälkeen metsänomistaja purskahti röhönauruun, johon kysyjänkin piti kaiketi kohteliaisuudesta osallistua. Tilanteessa tiivistyi jotain oleellista suomalaisten käsityksestä metsistä, niiden arvosta, niiden tarkoituksesta, niiden omistajuudesta. 

Vaikka Metsä meidän jälkeemme on omalla tavallaan surullista luettavaa, sen lukeminen ei lisää ilmastoahdistusta. Ilmastoahdistusta lisäävät omasta mielestäni uutiset, ne lyhyet pommitukset, jotka kertovat epätoivoista kertomusta maailman jatkuvasti tuhoutumisesta. Mutta tämä kertoo myös historian opista, tieteellisen tiedon tarpeesta, uudenlaisen metsäsuhteen mahdollisuuksista. Kun melkein jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde metsäteollisuuteen ja metsän käyttöön, jokaisen soisi myös lukevan tämän kirjan. 

***

Juha Kauppisen Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista sai vihaiseksi. Kirja on näistä kolmesta poliittisesti latautunein. Se ei kuitenkaan ole pamfletti, vaan tarkka, syvällinen ja opettavainen kirja siitä, mitä monimuotoisuus itse asiassa tarkoittaa, mitä tiedämme ja mitä emme tiedä lajien genetiikasta ja sopeutumiskyvystä, ja millä tavoilla luonnon monimuotoisuus hupenee hitaasti, mutta vääjäämättömästi tällä politiikalla jota teemme. Kauppisen kuvaamat esimerkit kadonneista tai lähes kadonneista populaatioista ja lajeista ovat osuvia ja pysäyttäviä. Kauppinen osaa konkretisoida, tehdä ymmärrettäväksi. Kirja olisi minusta ansainnut paikan Tieto-Finlandia -kisassa. 

Kauppinen nostaa esiin selkeämmin sen filosofisen kysymyksen, jota myös edelliset kirjat käsittelevät: mikä on luonnon itseisarvo? Esimerkkien avulla teos osoittaa, miten itseisarvoa ei ole. Luonto on meille sivuhuomautus. Luonnonsuojelupykälät ja toimenpiteet pelkkiä hidasteita, jotka voidaan ohittaa jos ei muuten, niin uuvuttamalla vastustajat tai tuhoamalla suojeltavan alueen ympäriltä kaikki siten, että suojeltavan alueen merkitys näivettyy. 

Luonnonsuojelun merkitystä voidaan perustella monella eri näkökulmilla; taloudella, estetiikalla, ihmisen omalla (eloonjäämisen) motiivilla, mutta minusta on myös liikuttavaa ajatus, että me voisimme yrittää nähdä arvoa lajeilla ihan vain siksi, että ne sattuvat olemaan olemassa. Se, että on olemassa jokin “kenosammal” tai “tunturiraippasammal”, on sattumaa ja seurausta miljoonista luonnon tapahtumaketjuista. Se voisi olla jokin muukin, ja vuosituhansien päästä se on jokin muu – paitsi jos sitä ei enää ole. 

***

Kaikki nämä kirjat kertovatkin lopullisuudesta. Se eliölaji, joka kehittyi miljoonia vuosia, teki paikallisia sopeutumia, oli osanen monimutkaista ekosysteemiä, voi nyt kadota muutamassa kymmenessä vuodessa, peltotilkku, metsä, joenvarsi ja niitty kerrallaan, vähä vähältä. Luonnon muovaava miljardien yksityiskohtien maisema muuttuu tasapaksuksi talousmetsäksi, ihmisen raivaamaksi monotoniseksi ympäristöksi, jossa ei viihdy kasvi, eläin eikä ihminen.  

Nämä kirjat voivat kuulostaa nyt kovin synkiltä lukukokemuksilta, mutta sanoisin, että tämä trilogia on ollut tänä alkuvuonna erityisen puhutteleva ja antoisa lukukokemus.