Sijoitan, siis olen?

Olen tänä syksynä lukenut, miettinyt ja keskustellut eri ihmisten kanssa sijoittamisesta ja vastuullisesta sijoittamisesta. Käymieni keskustelujen myötä olen alkanut ihmetellä sitä, miksi olen törmännyt niin vähän kriittisiin näkökulmiin sijoittamisesta.

Tässä yksi sellainen. Individualististen rikastumistarinoiden sijaan kaipaisin laajempaa keskustelua sijoittamisen merkityksestä yhteiskuntapolitiikkaamme. Kyseenalaistan itse myös sen ihmiskuvan, joka sijoittamiskeskusteluissa vallitsee. Sijoittamiskeskustelua käydään lähinnä vauraiden ihmisten näkökulmasta ja sitä lävistää ylipäätään ajatus, että yksilöiden vaurastuminen on mielekäs tavoite.

***

Sijoituskeskustelun ongelmia

Sijoittamista koskevalta vaikuttamiselta on vaikea nykyään välttyä.

Hesarin suuri mainos kannustaa minua sijoittamaan syöpätutkimusta tekevään yritykseen. Pankki ehdottelee erilaisia rahastoja. Äänikirjasovellus vinkkaa kirjasta, joka kertoo sijoittamalla rikastuneiden naisten tarinoita, ja vaikka skippaan sen, Hesari ja muu media pitää huolen siitä, että saan kuulla tarinoita sijoittamisen ja rikastumisesta. Sijoittamista opetetaan eri kursseilla, siihen kannustetaan, ja sitä mainostetaan suoraan ja epäsuoraan. Medioissa katsellaan ylöspäin asuntosijoittajia, jotka taikovat murjuista luksusasuntoja. Ja ihastellaan vapaa-aikaansa panostavia ihmisiä, jotka ovat voineet lopettaa työnteon sijoittamisellaan. Heillä vasta on elämänarvot kohdillaan – kukapa nyt työnarkomaani haluaisi olla!

Sen sijaan kriittisiä huomioita pitää etsimällä etsiä. Tämä on outoa sikäli, että uskon monen muunkin minun lisäksi suhtautuvan sijoittamiseen vähintään jonkinlaisella kysymysmerkillä. Miksi kaikkien pitäisi sijoittaa? Mitä sijoittamisessa itse asiassa tehdään? Mitä eettisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia sijoittamisessa on? Millaisia yhteiskuntaa ja ihmistä koskevia taustaoletuksia sijoittamista ihaileva keskustelu pitää sisällään?

***

Sijoittamista koskevan keskustelun uutisoinnin häiritsevä piirre nähdäkseni on se, että se on lähtökohtaisesti välineellistä. Sijoittamista lähestytään ikään kuin kaikki olisivat kiinnostuneita siitä kysymyksestä, mihin juuri nyt kannattaa sijoittaa. Puhutaan numeroista, pörssikurssien nousuista ja laskuista, kannattavista ja ei-kannattavista sijoituspäätöksistä.

Tällainen teknokraattinen lähestymistapa jättää vähän tilaa kriittiselle ajattelulle.

Toinen ongelma on se, että sijoittamisesta puhutaan tyypillisesti tarinallisesti ja yksilöiden kokemuksia kuvaillen. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Julia Thurénin teos “Kaikki rahasta – Näin säästin vuodessa kymppitonnin” vyöryttää lukijan eteen sekä Thurénin oman tarinan että lukuisten muiden ihmisten tarinat ja kokemukset rahankäytöstä.

Tarinoilla on toki voimaa ja monet tarinat ovat tärkeitä ja ansiokkaita. Tarinoiden käyttö voi kuitenkin olla myös ongelmallista, etenkin tietokirjassa. Tarinamuoto sekoittaa keskenään erilaiset tiedon lajit: mielipiteen, kokemuksen, tutkitun tosiasian ja poliittisen väitteen. Jos sijoittamisesta puhutaan yhtäältä tarinoiden kautta ja toisaalta pelkkänä “teknisenä suoritteena”, keskustelusta katoaa paljon. Meidän ajankuvamme on relativismi, se, että “koettuja todellisuuksia” on loputtomasti. Mielipide, kokemus ja tutkittu tieto nähdään helposti yhtä arvokkaiksi, eikä ideologisia väitteitä tunnisteta niiden keskeltä.

Suurin ongelma on kuitenkin keskustelun näkökulman individualismi. Tämä ilmenee monella tavalla, mutta selkeimmillään siinä, miten keskustelussa nostetaan esiin yksilösijoittajia. Laajemmin kyse on siitä, että sijoittaminen on kertomuksena osa yhteiskunnan epäpolitisoitumista. Sijoittaminen korvaa yhteiskuntapolitiikan, kun jokaisen tulee yksin huolehtia omasta tulevaisuudestaan – sijoittamalla. Huomionarvoista myös on, että yksilöllistä sijoittamista pidetään hyvänä, mutta julkisista ja sosiaalisista sijoituksista ei juuri puhuta.

Lukiessani kyseistä edellä mainittua Julia Thurénin kirjaa törmäsin ajatukseen, jota en ollut aiemmin hoksannut. Thurénin kirja on taloudenpidon opas (siis säästämisen, rahankäytön järkevyyden, velkaongelmien selvittämisen opas), mutta suuri osa kirjaa käsitteli, minulle yllättäen, juuri sijoittamista. Itse asiassa säästäminen paljastui sivuseikaksi, vain ensimmäiseksi askeleeksi kohti tärkeämpää taloudenpidon tehtävää – sijoittamista.

Hämmennykseni koski sitä, että milloin yksilöllisestä sijoittamisesta tuli henkilökohtaisen taloudenpidon osa-alue? Milloin sijoittamisesta tuli sellainen asia, jota jokaisen pitäisi osata ja haluta tehdä? Tiedän, että minun pitää osata käyttää omia varojani jotenkin järkevästi, mutta miksi minun pitäisi osata sijoittaa?

Tämä lähtökohta häiritsee minua.

Kun ajattelemme sijoittamisen “jokamiehen velvollisuudeksi”, “jokanaisen unelmaksi” tai “arkiseksi rutiiniksi”, silloin sijoittamisesta siivotaan moraaliset, yhteiskunnalliset ja aatteelliset kysymykset pois, ikään kuin niitä ei siihen liittyisi.

Tällaisessa keskustelussa sijoittaminen nähdään kuin lenkillä käyntinä. Yksinkertaista, hyödyllistä, ei haittaa ketään, mutta hyödyttää sekä lenkkeilijää itseään että kansanterveyttä. Win-win.

Sijoittaminen on tietysti ollut aiemminkin yksityisten ihmisten harjoittamaa taloudenpitoa. Nyt käytävissä keskusteluissa on kuitenkin ollut mielestäni uusi klangi. Siihen on tarttunut hypetyksen, hyvän elämän ja yllättäen myös etiikan aura. Se on kuin rakastuneen julistusta siihen, että sijoittamisessa ei ole mitään ongelmaa. Viesti on: “me kaikki voidaan rikastua!” “rikastuminen on tärkeää!” “tule onnellisemmaksi sijoittamalla!” ja vielä tämä uusin vastuullisen sijoittamisen viesti: “sijoittamalla parannat maailmaa!”

Moraalin kannalta tällainen keskustelutapa on kiinnostava. Siinä moraali pelkistyy vastuullisuusvalinnoiksi sijoitusvaihtoehtojen välillä. Toisaalta vaurastuminen sinänsä nähdään hyveellisenä toimintana.

***

Kriittinen silmäys sijoittamispuheeseen

Mitä yhteiskunnallisia ongelmia sijoittamisessa sitten voi olla?

Ensiksi pitää tietysti miettiä, mitä sijoittaminen siis tarkoittaa. Mitä sijoittamalla tehdään?

Sijoittamisessa laitetaan rahaa pörssiyritykseen. Kun yritys kasvaa ja menestyy, sijoittaja saa osinkoina itselleen firman voitosta osan. Tämä kuulostaa loistavalta, ja tietysti sitä onkin – sillä todellakin saat osinkoja. Se myös kuulostaa helposti siltä, että saat “ilmaista rahaa”. Sijoittaessa rahasi eivät myöskään “makaa pankkitilillä” (paheksuttavaa laiskuutta), vaan niistä syntyy uutta vaurautta ilman, että sinun tarvitsee tehdä asialle mitään (paitsi ottaa riski). Thurénin kirjassakin toistetaan monta kertaa sitä, että sijoittaminen tarkoittaa oikeastaan älyttömän helppoa rahaa. Ja jos pelkää riskinottoa, kannattaa sijoittaa luotettaviin yrityksiin, joiden voi uskoa kasvavan jatkossakin.

Yritysten toimintalogiikan perusperiaate on voittoperiaate. Pörssiin listattujen yritysten tavoitteena on kasvattaa voittoa, eli tuottaa lisäarvoa omistajilleen. Lisäarvoa saadaan esimerkiksi siten, että tuotteita myydään kalliimmalla kuin tuotantokustannukset ovat. Työntekijöille maksetaan palkkana osa, muiden tuotantopanosten myyjille osa, velanhoitokuluihin osa, ja yritys ottaa lisäarvon, josta mahdollisesti osan sijoittaa tuotantonsa kehittämiseen, ja osan ottaa varallisuutena omistajille. Tällä hetkellä pörssiyrityksiä, jotka eivät toimisi voittoperiaatteella, ei käsittääkseni ole olemassa.

Yrityksiä on toki monenlaisia ja varallisuutta firmalle tulee monilla tavoilla. Ihmiset saattavat maksaa ylimääräistä vaikkapa brändistä. Mutta laajamittaisesti eikä pelkästään historiallisia vaan ajankohtaisiakin esimerkkejä tutkailemalla on ilmiselvää, että voittojen tavoittelu edellyttää pyrkimystä minimoida tuotantokustannuksia. Niitä voi minimoida järkevillä, tai ei-niin-huonoilla tavoilla, mutta myös vaikkapa siten, että pyritään systemaattisesti alentamaan palkkakustannuksia, teetetään töitä lapsilla, kierretään ympäristösäädöksiä, ei noudateta yksityisyydensuojan sopimuksia tai oikeudenmukaisen kilpailun periaatteita ja niin edelleen… Lähtökohtaisesti yritykset eivät ole eettisiä toimijoita, vaan pyrkivät hankkimaan voittoa omistajilleen.

Tänä syksynä kiinnostavan esimerkin on tarjonnut se, miten Woltin listautumista pörssiin on julkisuudessa käsitelty. Kaksi tarinaa ovat kulkeneet sujuvasti rinnakkain: yrityksen johdon ja sijoittajien mieletön sankaritarina ja toisaalta Wolt-kuskien oikeuksien olemattomuus. Hyväksymme ongelmitta sen, että nämä kaksi todellisuutta vain ovat olemassa. Toiset voittavat aplodeerauksen säestämänä ja toiset rääpivät kokoon elämässään mitä pystyvät. Fine by us.

Ilmastokriisin kannalta ongelma on se, että voittoperiaatteen toteuttaminen tyypillisesti edellyttää kasvavaa luonnonvarojen kulutusta. Tavoitteena on saada ihmiset ostamaan ja kuluttamaan enemmän, ja mitä enemmän yritykset tuottavat ja myyvät, sitä enemmän hakataan metsää, louhitaan maata, roskataan meriä ja niin edelleen.

Julia Thurén on yksi niistä sijoittajista, jotka ehdottavat ratkaisuksi ongelmaan vastuullista sijoittamista. Vastuullinen sijoittaminen tarkoittaa sitä, että laittaa omat rahansa, joiden toivoo poikivan lisää rahaa, eettisesti toimiviin yritykseen. Thúren kirjoittaa itse sijoittavansa niihin yrityksiin, jotka edistävät ilmastonmuutoksen ratkaisemista, eivät käytä lapsityövoimaa ja niin edelleen.

Teoriassa kuulostaa hyvältä, että annan rahaa yritykselle, joka ratkaisee ilmastonmuutokseen liittyviä ongelmia. Kyllä minäkin haluan tukea tällaisia tavoitteita. Ja maailmahan tarvitsee tavaroita, ruokaa, vaatteita, liikennettä, joten rahat kannattaa sijoittaisivat vastuullisiin yrityksiin, eikö niin? Toimiiko tämä asia näin yksinkertaisesti?

Käsittääkseni Thurénin ajattelu merkitsee sitä, että vastuullisesti sijoittavat yksilöt voivat “kesyttää voittoperiaatteen” ja myös korvata vastuuttomat firmat vähitellen vastuullisilla. Ja silti sijoittajat voisivat saada sijoittamisesta samanlaiset (tai vähintään tyydyttävät) voitot.

Seuraavaksi nostan esiin muutamia ongelmia, joita vastuullisen sijoittamisen väitteisiin mielestäni liittyy.

Yksi. “On parempi kuluttaa vähemmän ja sijoittaa enemmän.”

Ajatus kulutuksen vähentämisestä ei ole uusi, mutta erityisesti tänä vuonna kuluttamisen kritiikki on noussut julkisessa keskustelussa esiin. Aiheesta on julkaistu tänä vuonna useampia teoksiakin. Kuluttamisesta on myös hyvä puhua, joskin oma kokemukseni on, että välillä julkinen kuluttamiskeskustelu on kuin oman napanöyhdän tutkimista mikroskoopilla.

Mutta kannattaisiko kuluttaminen siis kanavoida sijoittamiseen? Esimerkiksi Thurén kannustaa tähän, sillä ei ole kestävää ostaa mitään “turhaa paskaa”, kuten hän on lanseerannut motokseen. On hyvä tehdä harkittuja valintoja, kuluttaa vähemmän ja tietoisesti.

Vähemmän kuluttamista voi mielestäni pitää hyvänä tavoitteena. Minimalistiseen kuluttajuuteen liittyy kuitenkin paljon muita sosiologisia sääntöjä, joille saatetaan olla sokeita tai pitää niitä irrelevantteina. On parempi ostaa “designia” tai kallis vaate kerran vuodessa kuin huiskia rättikaupoissa rahvaan tapaan.

Mutta onko todella niin, että ylemmän keskiluokan elämäntapa on ekoteko?

”Sijoita kuluttamisen sijaan” -ajattelussa tuntuu unohtuvan kaikkein ilmeisin asia. Sijoittamisen tavoite on sijoittaa yrityksiin ja kannustaa NIITÄ tuottamaan enemmän. Jos henkilö sanoo, että “ostan vain yhden Marimekon paidan, koska en halua tukea liikakulutusta”, mutta samalla sijoittaa Marimekkoon, jotta saa rahaa, kun Marimekko myy 250 paitaa, niin mitä ihmettä? Tekeekö ihmisestä vastuullisemman se, että hän näyttää siistiltä sijoittajalta, jolla on kauniin yksinkertainen ja harkittu vaatekaappi? Jos näin on, niin esitän vastalauseen termin ”vastuullinen” käytöstä. Se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, vaan on muuttunut uuskieleksi, jolla nyt vain jäsennetään 2020-luvun kuluttajasubjektiutta.

Se, että ostaa henkilökohtaisesti vähän, on omasta mielestäni vähemmän tärkeää kuin se, millaisia yhteiskunnallisia valintoja henkilö tekee ja tukee.

Kaksi. “Etsitään vastuulliset yritykset.”

Ehkä Marimekko tai muu vaateliike ei olekaan sitten vastuullinen sijoitusvalinta? Onhan Marimekolla ollut muitakin ongelmia, eikä se ole sijoittunut esimerkiksi Eettin vastuullisuusluokitteluissa kovin korkealle. Mutta sijoittaja joutuu ikävään moraaliseen dilemmaan: Marimekkoa kehutaan turvalliseksi sijoituskohteeksi, sillä sen arvo todennäköisesti nousee jatkossakin. Kumman prioriteetin sijoittaja siis valitsee; turvallisen tuottokohteen vai koettaako hän sittenkin etsiä jonkun toisen yrityksen? Rahastojen kohdalla ongelma on vielä ilmeisempi. Rahastoissa on niputettuna useampia yrityksiä ja ihminen voi todennäköisesti tulla hulluksi etsiessään “juuri hänen arvoilleen sopivaa tuotetta”. Tällainen yksilöllisen valikoimisen toimintatapa kuvaa täydellisesti kuluttajakansalaisuutta. Todellisuuden pitää mukautua hänen ostovaatimuksiinsa! Hän haluaa ostaa juuri itsensä näköisen rahastotuotteen, koska kyse on itse asiassa hänen identiteetistään. Olenko sellainen ihminen, joka ostaa tupakkateollisuuden osakkeita? Vai sellainen ihminen, joka ostaa vihreää teknologiaa? Vai millainen ihminen minä olen?

On erittäin hyvä, että vastuullisuusarviointeja tehdään. On tärkeää voida esittää läpinäkyviä kriteerejä yritysten toiminnalle ja rankata niitä sen mukaisesti. Mutta samalla pidän epäuskottavana sitä, että sijoittajat voisivat itsestäänselvästi valikoida vastuulliset yritykset ei-vastuullisista. Samantyyppisen arvion kirjoitti vastikää HS Vision Alex af Heurlin kolumnissaan vastuullisuudesta sijoituskuplana.

Kolme. “Sijoittamalla vastuullisesti olet tekemässä parempaa maailmaa.”

Eräs Thurénin kirjassa esitelty argumentti vastuulliselle sijoittamiselle on se, että osakkeenomistaja voi vaikuttaa yrityksen päätöksiin. Hänen teoksessaan joku haastatelluista esittää esimerkin, että piensijoittaja voi kävellä yhtiökokoukseen sanomaan sedille soosoo, jos he tekevät epäeettisiä päätöksiä.

Ehkä piensijoittaja todella voi tehdä näin. Haluaisin kyllä tietää, kuinka moni sijoittaja todella käy lukemassa vastuullisuusraportteja ja kävelee tekemään valituksen yrityksen johdolle. Ja jos joku todella näin tekee, niin sitten haluaisin tietää, mitä yrityksen johto asialle tekee. Kollektiiviset kuluttajaboikotit ovat olleet 90-luvulta alkaen eräs vaikuttamisen keino, mutta nekin ovat yksilöllisen toiminnan sijaan yhteisöllisiä vaikutustapoja. Niillä voidaan nähdä jonkin verran merkitystä, mutta jos katsotaan laajassa mittakaavassa vaikkapa vaatetuotannon muutoksia 90-luvulta eteenpäin, niin en kuvailisi muutoksia erityisen vastuullisiksi.

On tietysti itsestäänselvää, että sijoittamisella voidaan ohjailla yrityksiä. Yrityksillä on myös vaarallisen paljon valtaa tulevaisuuden muokkaamisessa, että niiden toimintaan on erittäin tärkeää vaikuttaa.

On kuitenkin harhaanjohtavaa esittää, että piensijoittajat olisivat ne, jotka yrityksiä voivat ohjailla tehokkaasti tai edes etäisen systemaattisesti. Sillä, millaisia sijoituspäätöksiä suuret sijoittajat kuten eläkeyhtiöt, investointipankit, valtiot, suuret yritykset tai vaikkapa sellaiset mielipidevaikuttajat kuten yliopistot tai tutkimuslaitokset, on merkitystä. Mutta se, että “laitan viestini yritysjohdolle ostamalla hieman osakkeita” kuulostaa lähinnä itsepetokselta. Pisaroista se merikin tietenkin koostuu, mutta voimasuhteiden tunnustaminen tekisi ihan hyvää keskustelun uskottavuudelle.

On myös helppo jättää huomioimatta, että jos yritysten toimintaa halutaan ohjailla, ovat esimerkiksi voimakkaampi poliittinen ohjaus ja sääntely ja pienemmissä määrissä julkinen arvokeskustelu hyviä välineitä. Piensijoittajat voivat osallistua tähän keskusteluun ja sillä voi nähdä arvoa, mutta olen sitä mieltä,että piensijoittajien painoarvoa on syytä suhteellistaa. Jos suursijoittajat päättävät, että piensijoittajat eivät ole vihreän siirtymän ratkaisijoita, ne eivät tule sitä olemaan.

Neljä. “Enemmän rahaa, vähemmän työtä”.

Monelle sijoittajalle työn vähentäminen on yksi sijoittamisen syy ja tavoite. Viime vuosina olen lukenut useampia lehtijuttuja ja esimerkkejä ihmisistä, jotka joko kieltäytyvät töiden tekemisestä, pyrkivät vähentämään töitä tai tavoittelevat varhaista eläköitymistä sijoittamisen avulla. ‘

Downshiftaus ei ole uusi trendi. Työmäärän vähentämiselle on paljon perusteluja, jotka allekirjoitan.

Pidän kuitenkin erikoisena, jos sijoittaminen nähdään tavoiteltavana keinona vähentää työntekoa. Pidämmekö siis toivottavana sellaista yhteiskuntaa, jossa ne yksilöt, jotka taloudellisesti pystyvät, voivat vähentää työtään?

Entä sellaiset työt, joissa vähentäminen on työn luonteen vuoksi hankalaa? Prekaarit, työssäkäyvät köyhät, matalapalkka-alojen työntekijät? Onko joku kenties lukenut uutiset siivoojasta, joka päätti tehdä vähemmän töitä koska arvostaa enemmän vapaa-aikaa kuin rahaa? Ei, sillä nämä alat ja ihmiset jätetään lähtökohtaisesti sijoituskeskustelun ulkopuolelle. Heitä ei ole olemassa paitsi teoreettisina olentoina, jotka ehkä voisivat rikastua, jos haluaisivat.

Sen sijaan osa varakkaista voi todella vähentää työmääräänsä sijoittamalla yrityksiin, joiden työntekijät eivät voi vaikuttaa omiin työoloihinsa tai vähentää omalla ilmoituksellaan työmääräänsä.

Minusta kestävää olisi se, että yhteiskunnallisia hyviä (kuten pienempää työmäärää) tavoiteltaisiin kollektiivisesti ja yhtäläisesti kaikille. En pidä kestävänä sellaista yhteiskuntaa, jossa jokaisen yksilön tulisi tavoitella henkilökohtaista vaurastumista ja pudotuskilvassa ne, jotka kykenevät vaurastumaan, voivat sitten tehdä sitä mitä lystäävät.

Sijoittamisen nostaminen henkilökohtaiseksi edunvalvonnaksi tarkoittaa samalla sitä, että sijoittamisen nähdään korvaavan yhteiskuntapolitiikan, kuten alussa kirjoitin. Tämä on omiaan katkeroittamaan ihmisiä ja lisäämään ryhmien välisiä kuiluja. Vaikka kuinka joku väittää, että “kuka tahansa voi aloittaa sijoittaa”, niin näin ei käytännössä tapahdu, eivätkä kaikki voi rikastua sijoittamalla.

Työn vähentämisen tavoitteeseen voi myös soveltaa erästä yksinkertaista filosofista periaatetta. Tämä Immanuel Kantin moraalista toimintaa koskeva periaate kuuluu seuraavasti: “toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.” Kantin mukaan tekoja pohtiessa pitää siis miettiä, miten maailma toimisi, jos kaikki muut toimisivat samoin kuin minä. Käsillä olevaan ongelmaan soveltaen voidaan siis sanoa, että jos KAIKKI alkaisivat tehdä neljän päivän työviikkoa, eivät yritykset kasvaisi samalla tavalla eikä voittoja heruisi sijoittajalle.

Mutta rikkaan sijoittajan ei kenties tarvitse ajatella asiaa näin, lotkauttaa tälle korvaansa, koska tämä ei ole todellinen uhka. Epävarmoissa elämäntilanteissa olevat ihmiset eivät voi lähteä tekemään nelipäiväistä työviikkoa omalla ilmoituksella. Osa ihmisistä tekee yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä töitä (kuten hoivaa, turvallisuutta, terveyttä, kasvatusta), mutta eivät voi välttämättä vähentää töitään, eivätkä myöskään saa siitä aina kohtuullista korvausta.

Viisi. Rikastuminen ja rikkauden kerääminen

Sijoittamiskeskustelujen eräs juonne on se, että niissä pidetään itsestäänselvänä, että on luonnollista ja tärkeää perustaa rahastoja lapsille. Yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta on kuitenkin hankalaa, että osalle lapsista varakkaat sukulaiset kartuttavat sijoituspottia vuosikaudet. Sijoittamisen “korkoa korolle” periaate korostuu, mitä kauemmin sijoittaminen kestää.

Jollekin toiselle lapselle ei kerätä yhtään mitään. Ja jollekin kolmannelle lapselle kerätään ympärille velkoja, mielenterveysongelmia, sosiaalisia stigmoja ja ulkopuolelle jättämistä.

Koko sijoituskeskustelua leimaa mielestäni ymmärtämättömyys siitä, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset elävät ja miten aineelliset ehdot muuttavat ihmisen käyttäytymistä. Vaurasta ja vakaata elämää elävä tekee tietysti erilaisia taloudellisia ratkaisuja kuin se, joka elää kädestä suuhun.

Sosiaalipsykologian klassisessa “vaahtokarkkitestissa” 1960-luvulla pyrittiin osoittamaan, miten lapsen kyky pidättäytyä välittömästä mielihyvän tyydyttämisestä johti parempaan elämässä pärjäämiseen. Testi näytti osoittavan, että lapsen itsehillintä on syy hänen parempaan terveyteensä, rikkauteensa ja niin edelleen. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, kuten tässä Helsingin Sanomien artikkelissa kuvaillaan, että menestymistä ennustaa perheen vauraus, ei itsehillintä. Itsehillintä on piirteenä sidoksissa perheen vaurauteen.

Samaan harhakuvitelmaan törmää sijoituskeskustelussa. Aivan kuin kyse olisi siitä, että ihmiset “eivät vain tee järkeviä päätöksiä”, joilla voisivat rikastua. Ei nähdä, että ihmiset todennäköisesti tekevät juuri niin rationaalisia päätöksiä kuin omissa tilanteissaan voivat.

***

Sijoituskeskustelua laajemmassa perspektiivissä?

Miten rahasta puhutaan?

Viime vuosina olen kuullut lukuisia kertoja ohjeen, että “rahasta pitää puhua”. Nykyinen rahakeskustelu on kuitenkin epätyydyttävää, sillä sitä hallitsee liian usein yksilökeskeinen sijotuspuhe.

Keskusteluihin on sisäänrakennettu ihmiskuva, jota en jaa. Tätä ihmiskuvaa voisi luonnehtia taloustieteiden homo economicukseksi.

Homo economicus on taloustieteissä vain metodolinen väline jota ei pidetä todenmukaisena kuvana ihmisestä. Siitä huolimatta taloustieteellisissä teorioissa lähdetään tietoisesti siitä oletuksesta, että ihmiset ovat omia etujaan tavoittelevia olentoja, jotka kykevät ikään kuin optimoimaan täydellisen rationaalisesti juuri itseään eniten hyödyttävät vaihtoehdot. Ihmiset eivät tutkimusten mukaan toimi noin. Arjessa on helppo ajatella, että “raha motivoi” ja ohjaa. Toki ohjaa, mutta ihmisten motivaatiot ovat silti paljon monisyisempiä.

Minusta olisi välillä ihan tervettä muistaa se, että kaikkia ei kiinnosta raha, omien etujen maksimointi tai suuren vaurauden tavoittelu. Eikä tarvitse katsoa kuin hieman oman länsimaisen kulttuurin ulkopuolelle löytääkseen paljon esimerkkejä yhteiskunnista ja uskonnoista, joissa rahan keräämiseen ei suhtauduta myönteisesti.

Tästä aiheesta, oman edun tavoittelusta, on juuri julkaistu kirja, Katrine Marçalin Kuka valmisti Adam Smithin päivällisen? En ole vielä ehtinyt lukea teosta, mutta odotan sitä.

***

Eettiset valinnat sijoittamisessa ovat vaikeita.

Jos keskustelua sijoittamisesta käydään lähinnä sijoitusmyönteisestä ja individualistisesta näkökulmasta, keskustelu on vino. Tällä hetkellä sijoittamisesta puhutaan lähinnä rikastumisena. Sen sijaan siitä ei puhuta, että sijoittaminen toimii merkittävänä eriarvoisuutta lisäävänä mekanismina yhteiskunnassamme.

Monipuolisempaa keskustelua kaivataan myös siksi, että monet itsekin sijoittavista miettivät sijoittamiseen liittyviä kysymyksiä. Koska rahamme ovat pankeissa, jotka sijoittavat rahaa puolestamme, olemme joka tapauksessa sijoittamisen ”loukussa”. Eettisiä valintoja ei ole helppo tehdä. Filosofi Theodor Adorno esitti aikanaan näkemyksen, että väärässä yhteiskunnassa on mahdoton elää oikeaa elämää. Tämä pätee myös sijoittamiseen. On hyvin vaikea tehdä järjestelmän peruslogiikasta poikkeavia valintoja tällaisessa rahajärjestelmässä.

Kun olen keskustellut asiasta syksyllä eri ihmisten kanssa, nämä ristiriitaisuudet nousevat esiin. Moni toteaa tiedostavansa sijoittamiseen liittyvät epätasa-arvoistavat seuraukset, mutta on halukas silti itse sijoittamaan itselleen ja lapselleen. Sijoittamiseen voi ajaa pelko. Tai sitten sijoittaminen on vain looginen seuraus siitä, että on typerää olla sijoittamatta systeemissä, joka ohjaa ja palkitsee siitä.

Harva varmaan myöskään ajattelee, että omalle lapselle sijoittaminen olisi moraalisesti erityisen arvelluttava teko. Omat lapset menevät monessa asiassa muun edelle. Vaikka itsekään en ole fundamentalisti asian suhteen, ajattelen kuitenkin, että kyse on myös periaatteesta. Miksi hyväksymme yhteiskunnan, jossa perimisellä ja omaisuuden keräämisellä on niin iso merkitys?

Osa sijoittavista tuttavistani sanoi myös, että ei näe muuta vaihtoehtoa kuin sijoittaa, koska ei luota siihen, että saa omasta työstään tarpeeksi rahaa eläkeikää varten. Osan kohdalla tämä voi olla aito pelko, jos on matalapalkkatyössä tai paljon työttömänä. Lisäksi naisten asema työmarkkinoilla osuus palkoista on pienempi. Joiltain osin kyse voi olla perusteettomasta pelosta. Pelko kuitenkin kertoo hyvinvointivaltion rappeutumisesta. Jos emme voi luottaa, että ihan vain omalla työllään voi pärjätä, on jokin pielessä.

***

Minulla ei ole yksiselitteistä kantaa siihen, miten ja pitäisikö ihmisen sijoittaa. Pidän kuitenkin luotaantyöntävä keskustelua, joka yrittää kääntää sijoittamista koskevan ajattelun päälaelleen, ikään kuin kyse ei ole rikastumisen tavoittelusta vaan pikemminkin ongelmattomasta ja arkisesta toiminnasta, jota kaikki haluavat tehdä.

Näkemykseni sijoittamisesta on tämän syksyn aikana muuttunut ja tarkentunut. Minusta tuntuu, että tästäkään asiasta minulla ei ole edelleenkään tarpeeksi tietoa, eikä syytä lukita kantaani. Asia, jonka olen oppinut ja havainnut tänä syksynä on kuitenkin se, että minunkaltaiseni ihminen ei pääse julkisesta keskustelusta kovin syvälle.

Saisin kyllä tietoa siitä, miten voin itse rikastua.

Mutta en saa tarpeeksi tietoa sijoittamisen vaikutuksista yhteiskuntapolitiikkaan. En saa tarpeeksi tietoa siitä, miten sijoittaminen itse asiassa vaikuttaa yritysten toimintaan. En saa tarpeeksi tai itseäni vakuuttavaa tietoa siitä, mitä sijoittajien vastuullisuus käytännössä tarkoittaa.

Kukaan ei myöskään perustele vakuuttavasti, miksi sijoitustoiminnan tulisi olla nimenomaan yksilöllistä eikä julkista. Esimerkiksi taloudellisen turvan, työajan lyhentämisen ja vastuullisuuden teemoja olisi luontevampaa tavoitella yhteiskuntapolitiikan kautta.

Kyllästyin somen doksaan

Pistin somen käytön tauolle jokin aika sitten. Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, mutta siitä seurasi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. 

Somen logiikka on mietityttänyt minua aiemminkin, negatiivisten tunteiden jakamisen suhteen ja perhesomettamisen suhteen. Asia kiinnostaa myös ammatillisesta näkökulmasta, sillä suurin osa nuorista on tekemisissä somen kanssa tavalla tai toisella. Sosiaaliseen mediaan liittyy kysymyksiä vallasta, mutta myös hyvästä elämästä, mielenterveydestä ja sosiaalisista hierarkioista. Pitkittäistutkimuksia sosiaalisen median vaikutuksesta esimerkiksi mielenterveyteen ei löydy. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka some oli olemassa kymmenenkin vuotta sitten, se ei ollut lähimainkaan samanlainen some kuin tämän hetken some. Jatkuvasti muuttuvan kentän ja toimintakulttuurin vaikutuksista ei ole yksinkertaista tehdä laajoja tutkimuksia. 

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhtaudun someen vain viileän “ammatillisesti”. Ammatillinen puoli on vain yksi puoli. Minulla on myös henkilökohtainen suhde someen, ja sillä puolella some häiritsee ja vaikuttaa tunteisiin. Olisi tietysti hienoa voida todeta olevansa riippumaton. Hanhi, jonka selkäsulista vesi vierii alas kostuttamatta nahkaa alla. Mutta joudun myöntämään, että sellainen ihminen en ole. Kaikki ympäröivä tulee jollain lailla osaksi meitä, mutta ei ilman kustannuksia. Toisaalta ehkä on myös hyvä, ettei some tule osaksi meitä ilman kriittistä reflektiota. Millainen olisikaan ihminen, joka sulautuu sosiaalisen median maailmaan täydellisesti? Assimiloituisi ja absorboisi kaiken itseensä?

Sometauon aikana oIen tutkiskellut ajatuksiani: mikä somessa itse asiassa rasittaa? Näkökulmia voisi olla useita, mutta nostetaan tässä esiin kaksi, some tiedon areenana ja olemassaolon mittarina.

Lue loppuun

Perhesomettamisen vaikeudesta

Olen tuskaillut sosiaalisen median ja perhe- ja vanhemmuusaiheiden kanssa. Vanhemmuudesta kirjoittaminen tuntuu yhä edelleen vaikealta. Miten tuoda esiin omat lapset somessa? Miten puhua vanhemmuudesta? Miten puhua perhe-elämästä, onnesta ja rosoista?

Mistä tahansa lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvän keskustelun avaaminen tuntuu nykyään siltä, että sitä ei tee jollakin tavalla oikein. On vaikea sanoa aiheesta paljoa kokoavasti, mutta sen verran on selvää, että perhesomettamisessa on jotain vikaa. Tämä kirjoitus olkoon taas yksi yritys jäsentää tematiikkaa ja sanoittaa niitä asioita, jotka koen somessa vaikeaksi. 

Nykyvanhemmuuden problematiikka on monisyistä, kuten on moneen otteeseen todettu (ja lue vaikka tämä Anu Silfverbergin Äitikortti.) Vanhemmuuteen liittyy suorittamista ja identiteettipolitiikkaa. Vanhemmuus on paineistettu yksilöllisillä ja yhteiskunnallisilla odotuksilla, ja samalla vanhemmuutta ja perhe-elämää reunustavat erilaiset myytit ja tabut. Vanhemmuutta sävyttää normatiiviset säännöt ja moninaiset huolet, arjen kitkat ja tasa-arvon kysymykset. Ja kun vanhemmuus itsessään on monimutkaista, niin yhdistettynä somen logiikkaan vanhemmuusaiheet muuttuvat ajoittain sietämättömiksi. 

Olen ollut aktiivinen somen käyttäjä jo monta vuotta. Olen myös tietoisesti tutustunut uusiin sosiaalisiin medioihin, osittain työn puolesta, osittain henkilökohtaisista syistä. Tilanne on kuitenkin jollain lailla viime aikoina muuttunut. Uusimmat sovellukset eivät oikein kiinnosta ja ylipäänsä tekstimuotoinen ja pidempi kommunikointi on tuntunut merkittävämmältä ja miellyttävämmältä. Olen alkanut miettiä, olenko saavuttamassa oman somettamiseni saturaation. Olenko minä muuttunut vai onko some muuttunut? 

Some toimii omituisen ristiriitojen logiikalla. Some on erottautumisen mutta samalla hirvittävän yhdenmukaisuuden alusta, esittämisen ja realismin, aidon ja epäaidon, ideoiden ja taantumisen areena. Somessa taistelevat valtavirta ja marginaalit, pyrkimys valtaan ja näkyvyyteen. Some on vertaistuen mutta myös kateellisuuden, katkeruuden ja vääristyneiden minäkuvien areena. Some toimii tykkäysten ja suosituimmuus-algoritmien perusteella. Some on filtterien, viihteen, hyödyn, tiedon, pseudotiedon, loputtoman kuvavirran, kuplien ja kyttäyksen kenttä, jossa on vaikea toimia mitenkään hyvin

***

Olen lopettanut vähitellen lähes kaikkien vanhemmuuteen liittyvien blogien ja sosiaalisten medioiden seuraamisen. Poikkeuksia toki on. Lopettaminen ei johdu siitä, että pitäisin kaikkea huonona. Itse asiassa päinvastoin. Virtuaalisessa maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, fiksuja ja kiinnostavia ihmisiä, lämminhenkistä ja arkista perheellisyyttä – aivan samoin kuin ei-virtuaalisessa maailmassa.

En oikeastaan täysin tiedä, mistä on kyse. Ehkä jonkinlaisesta ähkystä. Ehkä olen siirtynyt perhe- ja henkilökohtaisessa elämässäni sellaiseen tilanteeseen, jossa en enää kaipaa paljoa vertaistukea. Ehkä kyse on siitä, että tosiasiassa minua ei juuri kiinnosta tuntemattomien ihmisten elämät, jos sitä somessa esitetään. Tai ehkä on kyse kyllästymisestä siihen, että kaupallisuus on vallannut niin suuren osan myös instagramista, että monet yksittäiset ihmiset haluavat osaksi kaupallista somea, että somessa haalitaan maanisesti seuraajia, niitä kaupallisia yhteistöitä, että siellä pyritään osoittamaan, että kuuluu johonkin piiriin, että käy tietyissä paikoissa, että osaa kuluttaa oikein. 

Ehkä kyse on siitä, että somesta on tullut yhä enemmän kilpailu, enkä minä halua kilpailla.  

Toisaalta somesta on vähitellen tullut minullekin yksi elämän osa-alue, jossa toimin ja josta hyödyn ja josta ilahdun. Olen erityisen kiinnostunut tuttujeni elämästä, mutta myös monista muista asioista, myös perheellisyyteen liittyvistä ilmiöistä, ruoasta, ekologisista kysymyksistä, ja niin edelleen. Olen löytänyt uusia tuttavuuksia, joiden kanssa olen käynyt mielekkäitä keskusteluja. Ja ollessani äitiyslomilla some oli yksi suuri tekijä, joka piti mielenterveyttäni ja hyvinvointiani yllä – enkä sano tätä millään tavalla ironisesti, vaan faktana. Olin aidosti onnellinen somesta. Se toi minut lähelle ihmisiä, jotka olivat fyysisesti kaukana, loi uusia yhteyksiä ja tuttavuuksia, toi kaivattua sosiaalista vuorovaikutusta, vertaistukea, hauskuutta, jopa konkreettista apua ongelmallisiin tilanteisiin, ja opiskellessani äitiyslomalla viestintä somen välityksellä toi myös motivaatiota ja ideoita. Se tarjosi luontevan mahdollisuuden jakaa omille tutuille arkeani muuttuneessa elämäntilanteessa.

Mutta kaikkea tätä hyvää on varjostanut se, että samalla perhesomettaminen on oikeasti vaikeaa. Oman elämän asioiden jakaminen netissä ei ole yksiselitteistä. Joku aika sitten Leikki leikkinä -blogissa julkaistiin mielestäni erinomainen ja rohkea kirjoitus lasten asemasta sosiaalisessa mediassa. Kirjoitus oli mielestäni rohkea erityisesti siksi, että en ole kohdannut aiheesta juuri keskustelua, vaikka olen itsekin kirjoittanut vuosi sitten tekstitiedostoon itselleni kysymyksen:

“Mitä ajattelen siitä, että lapsista on tullut “elinkeinon jatke” somessa, siitä, että lapsia käytetään kaupallisten tarvikkeiden mainostamiseen?”

En osannut tuolloin vastata kysymykseeni. Pelkästään sen esittäminen on toki osa vastausta. 

Blogikirjoitus herätti paljon keskustelua Instagramin puolella. Keskustelu oli varmasti indikaattori siitä, että samat kysymykset ovat mietityttäneet lukuisia muitakin perheellisiä somettajia. Kirjoitus ja keskustelu olivat myös indikaattori siitä, että sosiaalinen media on todellakin muuttunut, että kapitalistinen hyödyntavoittelu valtaa jälleen kerran jonkin yksityisen osa-alueen elämästä, eikä sitä niellä kakistelematta. Hyvä jatkopohdinto aiheesta löytyy Blogimutsitutkimus-blogin tekstistä, jossa täsmennetään ja kohdistetaan kritiikkiä mielestäni osuvasti ja laajennetaan perhesomettamisen näkökulmaa. Nimittäin ongelmista huolimatta lapset somessa on myös hyvä asia.

***

Mutta miten siis olla somessa perheellinen ja tehdä se hyvin

En tiedä vastausta tähän. Asia mietityttää jatkuvasti minua, mutta samalla olen hyvin onnellinen, että voin tarvittaessa vain päättää olla osallistumatta tai laittamatta mitään someen. Olen onnellinen, että minulla ei ole käyttäjämittauksia, ei rahaa, ei suorittamisen paineita. Kun mietin kotini sisustusta tai käyntiä jossakin paikassa, minun ei tarvitse miettiä, miltä se näyttäisi Instagramissa. Periaatteessa minulla ei siis pitäisi olla paineita. Ja tästä huolimatta koen ajoittain, että somessa on välillä vaikea olla.

On vaikea olla sensitiivinen erilaisille tilanteille, tunteille, ajatuksille. On vaikea olla asettamatta itseään ja omia kokemuksiaan jalustalle. On vaikea olla avoin olematta kuitenkaan tunnustuksellinen tai sensaatiohakuinen. On vaikea tuoda asiat asioina, mutta silti keskustella kokemuksista, saada ja antaa vertaistukea. 

Yrittää välttää showta. Yrittää välttää oikeassa olemista ja neuvojen antamista. Yrittää välttää “hyvän vanhemmuuden esittämistä”, mutta yrittää välttää myös kyynisyyttä, ironiaa tai näennäistä välinpitämättömyyttä omista lapsistaan ja omasta identiteetistään äitinä. Miten jakaa näitä asioita, jotka ovat yhtä aikaa arkea ja elämän syvintä?

Olen kamppaillut hyvän ja huonon esiin tuomisen kanssa. Millä tavalla vanhemmuuden ja perhe-elämän monia eri puolia ja spektrejä voi valaista realistisesti – vai voiko? Miten vanhemmuuden ja perhe-elämän raskaista puolista osaisi puhua siten, että elämä ei näyttäisi pelkältä kurjuudelta? Tai miten tuoda esiin onnen ilman kuvitelmaa jatkuvasta hattarasta tai töyssyttömästä tiestä? Miten tehdä tämä lapsia ja kaikkia muita osapuolia kunnioittavalla tavalla? 

Toisin sanoen on vaikea puhua vaikeista asioista. Mutta on myös vaikea puhua hyvistä asioista.

Vaikeat asiat hävettävät. Ne painavat. Niistä tehtävät tulkinnat mietityttävät. Niistä puhuminen ilman välitöntä vastavuoroisuutta tuntuu siltä, että asettuu tirkisteltäväksi. Huonoista asioista puhuminen voi aiheuttaa paineen ratkaista asiat: tämän pitää muuttua, ehkä heti. (Mutta milloin asiat ratkeavat helposti?) 

Hyvät asiat ovat ikään kuin salaisuuksia. Niiden merkitys ei välttämättä avaudu muille. Ne voivat olla niin arkisia ja itsestäänselviä, että niistä kertominen tuntuu vaikealta. Keräsin niitä joskus itselleni, mutta listaa oli vaikea tehdä, sillä parhaat hetket ovat häviäviä, olemattomia, jopa banaaleja. Kun lapsi tapailee ensimmäistä kertaa sanoja. Kun katselet lapsen kanssa ohivirtaava puroa. Kun lapsi nukahtaa syliin. Kun aidosti naurat lapsen jutulle. Kun lapset kuuntelevat kirjaa ja pyörittelet lapsen hiuskiehkuraa sormissa.

Miten näitä jaetaan?

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa olen miettinyt myös sitä, mitä ajatukseni tarkoittavat käytännössä. Onko somekyllästyminen edennyt niin pitkälle, että haluaisin lähteä pois? 

Vastaus on selvästi vieläkin ei. Haluan edelleen olla perheellisenä ihmisenä somessa, rujona ja onnellisena, melankolisena ja iloisena, sotkuisena ja säntillisenä, ongelmien ja ilojen kanssa. Haluan edelleen miettiä keskeneräisiä ajatuksia ja olla kontaktissa somen kautta.

Sen sijaan tarve säätelylle on olemassa. Tietoinen kontrollointi, etäisyyden ottaminen, tarpeettoman karsiminen – vaikka eikö olekin hieman ärsyttävää, että sekin on nyt trendikästä? Mutta tällaisessa maailmassa elämme. Aistiärsykkeiden tulva pakottaa opettelemaan itsesäätelyä. Niinpä minäkin yritän edelleen etsiä epämääräistä keskitietä, jossa voin hyötyä ja kuluttaa somea ilman, että se kuluttaa minua. 

Lastenvaatteiden statuskilpailusta

Törmäsin Helsingin sanomissa julkaistuun juttuun lapsiperheiden vaatekulttuurista. Juttu on otsikoitu näin: “2-vuotiaan äiti on ostanut lapselleen haalareita tuhannella eurolla – Vanhemmat kertovat, miksi oman lapsen vaatteet voivat aiheuttaa häpeää”.

Koska aihepiiri on hiertänyt minua jo kauan, kirjoitettakoon muutama sananen siitä, mikä minua häiritsee nykyisessä lastenvaatekulttuurissa.

Oikeastaan olen halunnut pidättäytyä kommentoimasta lastenvaatteita ja siihen liittyvää kulttuuria. Mutta koska minulla on lapsia ja koska on vuosi 2020, ja koska lapselle pitää hankkia vaatteita, tämäkin asia koskee minua, halusin tai en.


Vaatteet identiteettipoliitikkana

Hesarissa julkaistu lehtijuttu perustuu Meidän Perhe -lehden tekemään kyselyyn lastenvaatteista. Jutussa käydään läpi nykyistä lastenvaatekulttuuria, joka on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana paljon. Vaikka lähes kaikki vastaajat – ja myös minun kaikki tuntemani vanhemmat – olivat sitä mieltä, että lastenvaatteilla ei pitäisi olla kovin paljon merkitystä, niin merkitystähän niillä tietysti on.

Tämä on tavallaan itsestään selvää, koska kaikille meille vaatteilla on merkitystä. Jokainen miettii vaatteitaan jonkin verran. Olen joskus itse ajatellut, että en ole kovin kiinnostunut vaatekulttuurista tai välittänyt paljoa siitä mitä minulla on päälläni, mutta sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Se, etten ole välttämättä aina pitänyt tietynlaisesta (kenties suositummasta?) vaatekulttuurista, on ollut osa minun vaatetusidentiteettiäni. Vaatteet ovatkin kytköksissä valtavan moniin asioihin: sukupuoli-identiteettiin ja sosiaalisiin ryhmiin, harrastuksiin, työhön, arvoihin, varallisuuteen ja niin edelleen.

Minä tiedän ja todennäköisesti myös vaatehäpeää kokevat vanhemmat tietävät, että vaatteilla viestiminen ei ole erikoinen tai uusi ilmiö. Vaatteilla on kautta historian ilmennetty varallisuutta ja luokka-asemaa, ja mitä vauraampi yhteiskunta, sitä luontevampaa on, että elämään kuuluu erilaisia statussymboleita ja että erilaisia ryhmäjäsenyyksiä osoitetaan rahalla. Nyt, vuonna 2020 perheet käyttävät lastenvaatteita yhtenä statussymbolina ja ryhmäjäsenyyksien ilmentäjänä.

Muutos pelkästään 90-luvun alusta tähän päivään on suuri. Menneitä aikoja ei ole syytä kullata, koska kaikissa aikakausissa on hyvät ja ongelmalliset puolensa. Mutta siitä huolimatta vaikkapa nuo 90-luvun tavat tuntuvat vaatekulttuurin kannalta mielekkäämmiltä.

Millainen oli siis 90-luku kokemuksellisesti? Elin oman lapsuuteni silloin. Vaatteeni olivat kaiketi pääosin ehjiä – tosin kysynpä vaan, että kuinka hyvin lastenvaatteet pysyvät ehjinä, jos esimerkiksi haluaa leikkiä metsässä? Suuren osan vaatteistani oli tehnyt äitini, osa oli veljieni vanhoja. Kirpputoreja ei tuolloin vielä juuri ollut ainakaan pienemmillä paikkakunnilla, mutta vaatteita kuitenkin kierrätettiin sukulaisten ja tuttavien kesken. Vaatteeni lapsena eivät olleet mitään erityistä merkkiä. Itse asiassa tietoisuus merkkivaatteista tuli itselleni vasta niinkin myöhään kuin ala-asteen loppupuolella tai yläasteiässä, kun luokan pojilla oli Fila, MicMac ja Fubu -merkkisiä vaatteita ja minä halusin käyttää Dieselin tai Leviksen farkkuja.

Mielikuvani lapsuudesta on se, että myös kaverini pukeutuivat aika lailla samalla tavalla kuin minä. Erot eivät olleet kovin suuria. Teini-iän valokuvista selviää, että moni kyllä pukeutui tyylikkäämmin kuin minä. Mutta se johtui vain siitä, että pukeutumistyylini oli epämääräinen, ei siitä, että olisimme olleet “eri aaltopituudella” tai että meillä olisi ollut merkittäviä varallisuuseroja.

Tietysti 90-luvun laman aikaan merkittäviä varallisuuseroja oli. Kaikki 90-luvun lapset eivät olleet samassa veneessä, vaan joillain elämä kuohui pahemmin. Mutta sen tietyn ankeuden ja tavaroiden vähyyden kaikki muistavat. Tai korjataanpa: en minä nähnyt enkä kokenut lapsena asioissa laman ankeutta, vaikka se meidänkin perheessämme ja koulussa oli läsnä. Se oli lapsuutta ja ainoa “normaali”, jonka tunsin. Lapsuus on aina erityislaatuista. Se täyttyy ainutlaatuisista piirteistä: tuoksuista, mauista ja äänimaisemista, aikuisten tunteista ja sanoista, kavereiden kanssa leikityistä leikeistä ja lähiympäristön näköaloista. Lapsuuden vaatteet ovat osa elämänmaisemaani ja minäkuvaani ja sitä vaatteet ovat kaikille lapsille edelleen. Aikuisten vastuulla on se, miten vallitsevaan individualistiseen lastenvaatekulttuuriin suhtaudutaan.

Perheiden nykyinen vaatekulttuuri, ja siis lasten vaatettaminen kalliisiin merkkivaatteisiin, kielii muun muassa siitä, että erot perheiden välillä ovat kasvaneet sitten 90-luvun. Kuinka moni olisi 90-luvulla ajatellut, että lapselle tulee ostaa tuhansien eurojen edestä tietyn merkkisiä talvihaalareita? Nykyäänkin moni ajattelee, että tämä on järjetöntä rahan hukkaa – mutta silti yhä useampi toimii näin. Lastenvaatebisnes on kasvanut valtavasti.

Eräs kyselyyn vastanneista kirjoitti seuraavasti:

”Uusia ihmisiä tavatessani huomaan miettiväni, millaisen tulkinnan he tekevät minusta, luovan luokan edustajasta, jos lapseni vaatetus sattuu sillä hetkellä signaloimaan pikemminkin Pihtipudasta kuin Puu-Vallilaa”

Kun vanhempi ostaa itselleen ja lapselleen sellaisia vaatteita, jotka osoittavat hänen kuulumistaan tiettyyn luokkaan (vaikkapa luovaan luokkaan Puu-Vallilassa), hän samalla erottaa itsensä ja lapsensa muista (vaikkapa pihtiputaalaisista). On selvää, että erot Pihtiputaan ja Puu-Vallilan välillä ovat olemassa. Mutta minua ällistyttää se suorasanaisuus ja tavoitteellisuus, jolla vaikkapa tässä kommentissa pyritään tekemään tämä ero niihin muihin perheisiin. Toisaalta kuulostaa siltä, että tuon halutun luokan sisään on vaikea päästä, että se on erityisen tarkka rajoistaan. Sosiologi Pierre Bordieun (1930-2002) distinktion ajatus on se, että ylemmät ja keskiluokat pyrkivät monin eri tavoin (maku, ulkoasu, harrastukset, kulttuurinen pääoma, jne) osoittamaan olevansa muiden luokkien yläpuolella. Bordieulainen distinktio näkyy edellisessä sitaatissa mainiosti, sillä kuka tahansa ei voi olla luovan luokan edustaja Puu-Vallilassa ja tämä on tärkeää. Vanhempien täytyy erikseen huolehtia, että heidät ja heidän lapsensa hyväksytään “omaan yhteisöönsä”.

Jos me vanhemmat teemme jo vauva-ajasta asti selväksi, että on olemassa meidän hyvät perheet ja toiset erilaiset (siis vähän huonommat) perheet, niin mitä mahdollisuuksia meidän lapsillamme on toimia solidaarisesti ja tasa-arvoisesti sekä avoimesti muita lapsia kohtaan, ymmärtää erilaisia näkökulmia ja erilaisia kokemuksia? Miksi me edes puhumme sellaisista ilmiöistä kuten kiusaaminen tai syrjintä, jos keskiluokkaisten vanhempien tavoitteena on lähinnä erottaa lapset toisistaan?

Joku vastaaja pelkää rikkinäisten vaatteiden kertovan lapsen olevan “ruokoton riiviö”.

Ymmärrän jotenkuten, että tämä ajatus voi tulla mieleen. Ihmismielelle on automaattista ja tavanomaista tehdä päätelmiä ulkonäöstä, habituksesta, ensikohtaamisesta. Vertailemme toisiamme tiedostamatta sitä itse. Se on osa ihmisyyttä. Itse asiassa sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että teemme todella pitkälle meneviä päätelmiä ihmisistä hyvin pienillä todisteilla.

Mutta aikuisen pitää havaita ja eristää tällainen oma ennakkokäsityksenä tai pelkonsa, ja taistella sitä vastaan. Aikuinen on se, joka pystyy päättämään, lähteekö hän statusvarusteluihin mukaan vai hillitseekö hän itsensä.

Filosofia, Etc.

Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.

Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!

Lue loppuun