Törmäsin Helsingin sanomissa julkaistuun juttuun lapsiperheiden vaatekulttuurista. Juttu on otsikoitu näin: “2-vuotiaan äiti on ostanut lapselleen haalareita tuhannella eurolla – Vanhemmat kertovat, miksi oman lapsen vaatteet voivat aiheuttaa häpeää”.
Koska aihepiiri on hiertänyt minua jo kauan, kirjoitettakoon muutama sananen siitä, mikä minua häiritsee nykyisessä lastenvaatekulttuurissa.
Oikeastaan olen halunnut pidättäytyä kommentoimasta lastenvaatteita ja siihen liittyvää kulttuuria. Mutta koska minulla on lapsia ja koska on vuosi 2020, ja koska lapselle pitää hankkia vaatteita, tämäkin asia koskee minua, halusin tai en.
Vaatteet identiteettipoliitikkana
Hesarissa julkaistu lehtijuttu perustuu Meidän Perhe -lehden tekemään kyselyyn lastenvaatteista. Jutussa käydään läpi nykyistä lastenvaatekulttuuria, joka on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana paljon. Vaikka lähes kaikki vastaajat – ja myös minun kaikki tuntemani vanhemmat – olivat sitä mieltä, että lastenvaatteilla ei pitäisi olla kovin paljon merkitystä, niin merkitystähän niillä tietysti on.
Tämä on tavallaan itsestään selvää, koska kaikille meille vaatteilla on merkitystä. Jokainen miettii vaatteitaan jonkin verran. Olen joskus itse ajatellut, että en ole kovin kiinnostunut vaatekulttuurista tai välittänyt paljoa siitä mitä minulla on päälläni, mutta sehän ei pidä lainkaan paikkaansa. Se, etten ole välttämättä aina pitänyt tietynlaisesta (kenties suositummasta?) vaatekulttuurista, on ollut osa minun vaatetusidentiteettiäni. Vaatteet ovatkin kytköksissä valtavan moniin asioihin: sukupuoli-identiteettiin ja sosiaalisiin ryhmiin, harrastuksiin, työhön, arvoihin, varallisuuteen ja niin edelleen.
Minä tiedän ja todennäköisesti myös vaatehäpeää kokevat vanhemmat tietävät, että vaatteilla viestiminen ei ole erikoinen tai uusi ilmiö. Vaatteilla on kautta historian ilmennetty varallisuutta ja luokka-asemaa, ja mitä vauraampi yhteiskunta, sitä luontevampaa on, että elämään kuuluu erilaisia statussymboleita ja että erilaisia ryhmäjäsenyyksiä osoitetaan rahalla. Nyt, vuonna 2020 perheet käyttävät lastenvaatteita yhtenä statussymbolina ja ryhmäjäsenyyksien ilmentäjänä.
Muutos pelkästään 90-luvun alusta tähän päivään on suuri. Menneitä aikoja ei ole syytä kullata, koska kaikissa aikakausissa on hyvät ja ongelmalliset puolensa. Mutta siitä huolimatta vaikkapa nuo 90-luvun tavat tuntuvat vaatekulttuurin kannalta mielekkäämmiltä.
Millainen oli siis 90-luku kokemuksellisesti? Elin oman lapsuuteni silloin. Vaatteeni olivat kaiketi pääosin ehjiä – tosin kysynpä vaan, että kuinka hyvin lastenvaatteet pysyvät ehjinä, jos esimerkiksi haluaa leikkiä metsässä? Suuren osan vaatteistani oli tehnyt äitini, osa oli veljieni vanhoja. Kirpputoreja ei tuolloin vielä juuri ollut ainakaan pienemmillä paikkakunnilla, mutta vaatteita kuitenkin kierrätettiin sukulaisten ja tuttavien kesken. Vaatteeni lapsena eivät olleet mitään erityistä merkkiä. Itse asiassa tietoisuus merkkivaatteista tuli itselleni vasta niinkin myöhään kuin ala-asteen loppupuolella tai yläasteiässä, kun luokan pojilla oli Fila, MicMac ja Fubu -merkkisiä vaatteita ja minä halusin käyttää Dieselin tai Leviksen farkkuja.
Mielikuvani lapsuudesta on se, että myös kaverini pukeutuivat aika lailla samalla tavalla kuin minä. Erot eivät olleet kovin suuria. Teini-iän valokuvista selviää, että moni kyllä pukeutui tyylikkäämmin kuin minä. Mutta se johtui vain siitä, että pukeutumistyylini oli epämääräinen, ei siitä, että olisimme olleet “eri aaltopituudella” tai että meillä olisi ollut merkittäviä varallisuuseroja.
Tietysti 90-luvun laman aikaan merkittäviä varallisuuseroja oli. Kaikki 90-luvun lapset eivät olleet samassa veneessä, vaan joillain elämä kuohui pahemmin. Mutta sen tietyn ankeuden ja tavaroiden vähyyden kaikki muistavat. Tai korjataanpa: en minä nähnyt enkä kokenut lapsena asioissa laman ankeutta, vaikka se meidänkin perheessämme ja koulussa oli läsnä. Se oli lapsuutta ja ainoa “normaali”, jonka tunsin. Lapsuus on aina erityislaatuista. Se täyttyy ainutlaatuisista piirteistä: tuoksuista, mauista ja äänimaisemista, aikuisten tunteista ja sanoista, kavereiden kanssa leikityistä leikeistä ja lähiympäristön näköaloista. Lapsuuden vaatteet ovat osa elämänmaisemaani ja minäkuvaani ja sitä vaatteet ovat kaikille lapsille edelleen. Aikuisten vastuulla on se, miten vallitsevaan individualistiseen lastenvaatekulttuuriin suhtaudutaan.
Perheiden nykyinen vaatekulttuuri, ja siis lasten vaatettaminen kalliisiin merkkivaatteisiin, kielii muun muassa siitä, että erot perheiden välillä ovat kasvaneet sitten 90-luvun. Kuinka moni olisi 90-luvulla ajatellut, että lapselle tulee ostaa tuhansien eurojen edestä tietyn merkkisiä talvihaalareita? Nykyäänkin moni ajattelee, että tämä on järjetöntä rahan hukkaa – mutta silti yhä useampi toimii näin. Lastenvaatebisnes on kasvanut valtavasti.
Eräs kyselyyn vastanneista kirjoitti seuraavasti:
”Uusia ihmisiä tavatessani huomaan miettiväni, millaisen tulkinnan he tekevät minusta, luovan luokan edustajasta, jos lapseni vaatetus sattuu sillä hetkellä signaloimaan pikemminkin Pihtipudasta kuin Puu-Vallilaa”
Kun vanhempi ostaa itselleen ja lapselleen sellaisia vaatteita, jotka osoittavat hänen kuulumistaan tiettyyn luokkaan (vaikkapa luovaan luokkaan Puu-Vallilassa), hän samalla erottaa itsensä ja lapsensa muista (vaikkapa pihtiputaalaisista). On selvää, että erot Pihtiputaan ja Puu-Vallilan välillä ovat olemassa. Mutta minua ällistyttää se suorasanaisuus ja tavoitteellisuus, jolla vaikkapa tässä kommentissa pyritään tekemään tämä ero niihin muihin perheisiin. Toisaalta kuulostaa siltä, että tuon halutun luokan sisään on vaikea päästä, että se on erityisen tarkka rajoistaan. Sosiologi Pierre Bordieun (1930-2002) distinktion ajatus on se, että ylemmät ja keskiluokat pyrkivät monin eri tavoin (maku, ulkoasu, harrastukset, kulttuurinen pääoma, jne) osoittamaan olevansa muiden luokkien yläpuolella. Bordieulainen distinktio näkyy edellisessä sitaatissa mainiosti, sillä kuka tahansa ei voi olla luovan luokan edustaja Puu-Vallilassa ja tämä on tärkeää. Vanhempien täytyy erikseen huolehtia, että heidät ja heidän lapsensa hyväksytään “omaan yhteisöönsä”.
Jos me vanhemmat teemme jo vauva-ajasta asti selväksi, että on olemassa meidän hyvät perheet ja toiset erilaiset (siis vähän huonommat) perheet, niin mitä mahdollisuuksia meidän lapsillamme on toimia solidaarisesti ja tasa-arvoisesti sekä avoimesti muita lapsia kohtaan, ymmärtää erilaisia näkökulmia ja erilaisia kokemuksia? Miksi me edes puhumme sellaisista ilmiöistä kuten kiusaaminen tai syrjintä, jos keskiluokkaisten vanhempien tavoitteena on lähinnä erottaa lapset toisistaan?
Joku vastaaja pelkää rikkinäisten vaatteiden kertovan lapsen olevan “ruokoton riiviö”.
Ymmärrän jotenkuten, että tämä ajatus voi tulla mieleen. Ihmismielelle on automaattista ja tavanomaista tehdä päätelmiä ulkonäöstä, habituksesta, ensikohtaamisesta. Vertailemme toisiamme tiedostamatta sitä itse. Se on osa ihmisyyttä. Itse asiassa sosiaalipsykologinen tutkimus osoittaa, että teemme todella pitkälle meneviä päätelmiä ihmisistä hyvin pienillä todisteilla.
Mutta aikuisen pitää havaita ja eristää tällainen oma ennakkokäsityksenä tai pelkonsa, ja taistella sitä vastaan. Aikuinen on se, joka pystyy päättämään, lähteekö hän statusvarusteluihin mukaan vai hillitseekö hän itsensä.
Filosofia, Etc.
Valitsin kirjalistalleni yhden filosofisen teoksen ja siitäkin kirjoitan muutaman sanan. Kirja on Roy Bhaskarin Plato Etc. Teos on ehkä yllättävä, eikä ainakaan tutuimmasta päästä. Kuka filosofiaan perehtymätön on edes kuullut Roy Bhaskarista? Voin kertoa, että en ainakaan minä ennen opiskelujeni aivan viimeisiä vuosia.
Bhaskarin teos on järkyttävän vaikea. En väitä ymmärtäneeni siitä kaikkea. Valitsin teoksen kuitenkin siksi, että Plato Etc. on ollut yksi tärkeistä opettajista (ja muuten myös A Realist Theory of Science joka löytyy linkin takaa PDF:nä). Kirjahaasteen myötä tuntui myös mukavalta ajatukselta palata hetkeksi teoksen äärelle. Se jotenkin kutsui mua!
Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää
Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!
Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.
Maria, Maria Magdaleena
Pääsiäisen kunniaksi päätin julkaista blogissa pienen elokuva-analyysin Maria Magdaleenasta.
Miksi Maria, onko hän pääsiäisen unohdettu sankari? No, ei sentään. Katsoin kuitenkin taannoin vuonna 2018 ilmestyneen Garth Davisin ohjaaman elokuvan Maria Magdaleena, joka nostaa esiin kutkuttavia pohdintoja Marian asemasta. Niinpä tässä muutama ajatus itse elokuvasta ja kristillisestä naiskuvasta.
Kiitos korona?
Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista?
Lue loppuun
Lapsiperheellisyys ja juopa välillämme
Tämä teksti on eräänlainen jatko-osa edelliselle kirjoitukselle, jossa pohdin lasten tekemisen perustelemista. Ehkä tämä on myös jonkinlainen kontribuutio lapsettomuuskeskusteluun, vaikka en alunperin sellaista halunnut kirjoittaa.
Kommentoin tässä tekstissä joitain negatiivisia käsityksiä ja stereotypioita, joita edellistä tekstiä kirjoittaessani huomasin lapsiperheellisyyteen kohdistuvan. Kommentoin myös joitain käsityksiä lapsettomista. Lisäksi yritän saada selkoa kysymykseen, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa.
Tätä pitää hieman alustaa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että mitään merkittävää juopaa olisi olemassa. Eroja toki. Mutta kuulostellessani monenlaisia näkemyksiä puolin ja toisin, aloin pohtia, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä sittenkin jokin merkittävä ero ja jännite.
Kuten tapanani on, aloin kysellä muiden näkemyksiä. Kyselin ystäviltä ja tutuilta, oliko heidän mielestään lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa. Sain sekalaisia vastauksia. Erään lapsettoman mielestä lapsettomien ja lapsellisten välillä ei ole ainoastaan juopa, vaan “1000000 kilometrin galaktinen railo”. Lapselliset sen sijaan eivät tuntuneet näkevän ainakaan näin suurta juopaa.
Vastausta kysymykseen on luonnollista lähteä hakemaan eroista näiden ryhmien välillä. Mutta entäpä jos tällaiset loputtomat “erot” eivät olekaan avain erilaisten ryhmien ja negatiivisten stereotypioiden ymmärtämiseen?
Esitän arvauksen. Kenties selitys voi löytyä siitä, että lapselliset ja lapsettomat muodostavat kaksi erilaista ryhmää yhteiskunnassa, jotka kamppailevat omasta kulttuurisesta oikeutuksestaan.
Miksi lapsia tehdään?
Olen kirjoittanut tätä tekstiä kohta neljä vuotta, siis suurin piirtein esikoiseni syntymästä lähtien. Miksi minulla on lapsia? Miltä lapsen saaminen on merkinnyt minulle? Jo neljä vuotta sitten tuntui siltä, että pitäisi selvittää ja selittää lapsellistumistaan. Nyt, vuonna 2020 tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että jotenkin tätä kai pitäisi osata perustella.
Julkinen keskustelu lapsettomuudesta on, kuten monissa puheenvuoroissa on tuotu esiin, täysin mahdoton. “Moraalipaniikki”, joka päätyy pääasiassa syyllistämään nuoria naisia (ei miehiä) itsekkyydestä, ei selitä eikä anna ratkaisua nykyiseen lisääntymishaluttomuuteen, eikä siten voi johtaa mihinkään. Minulla ei ole tavoitetta propagoida lasten tekemistä, mutta jatkuva lapsettomuuspuhe tuntuu jollain oudolla tavalla koskettavan minuakin, vaikka olen lapsellinen.
Tällä kertaa aion saada kirjoituksen loppuun. Sysäyksenä tämänkertaiselle aloittamiselle toimi kuuntelemani Mikä meitä vaivaa -podcastin vauva-jakso sekä Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi -niminen kirja, jonka luin loppuvuodesta. Kuuntelin myös tätä kirjoittaessa Omaa luokkaa -podcastin jakson Lisääntymisen pelko.
Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin lapsen tekemisen syitä, sekä omia että esitettyjä sellaisia.
Kehovieraudesta, kehopositiivisuudesta ja äitien vatsoista
Minun piti kirjoittaa teksti hätäsektiosta palautumisesta jo aikoja sitten. Oikeastaan hyvä, etten kirjoittanut, koska – kuten monesti – pieni etäisyys asioista on hyvästä.
Tästä tekstistä tuli ennemminkin pohdinta synnyttäneiden naisten kehoista. Siitä, miten näistä kehoista ajatellaan, miten niistä puhutaan ja miten niitä näytetään. Ja miltä tuntuu olla kehossa, joka tuntuu yhtäkkiä vieraalta.
Aluksi kuitenkin kirjoitan lyhyesti sektiosta palautumisesta, koska lupasin. Mutta koska minun tarinani on oikeastaan aika epäkiinnostava ja yleinen, ja koska tästä aiheesta on tehty opinnäytetyökin, niin tässä linkki siihen.
Lahjattomat synttärit
Lapsen syntymäpäiväjuhlat ilman lahjoja – inspiroiva antimaterialistinen idea vai ankeuttajan turhin kosto?
Tätä asiaa pohdin tovin jos toisenkin viime kuussa. Esikoinen täytti neljä vuotta ja pidimme pienet juhlat kavereille, seuraavana päivänä sukulaisille. Kavereilta toivoimme lahjaksi lapselle ainoastaan korttia.
Onko tällainen ok? Mitä ajatuksia tällainen normin rikkominen herättää?
Ajattelin kirjoittaa pienen koonnin tästä lahjattomuuden “sosiaalisesta kokeesta”, jos sitä vaikka sellaiseksi kutsuisi.
Ruokaa, ruokaa, ruokaa viidelle viikolle
Olen varmaan kehittymässä jonkinlaiseksi tehokkaaksi marttaihmiseksi – joskaan en edelläänkään osaa tunnistaa sieniä, neuloa, ommella, siivota tahi pitää asioita muutenkaan järjestyksessä. Mutta ruokaa alan osata laittaa. Ja nyt olen ylittänyt itseni tekemällä ruokasuunnitelman viidelle viikolle!
Jaan listan täällä. Listaa saa käyttää vapaasti inspiraation lähteeksi. Listassa on kasvis- ja kalaruokia, lounas ja illallinen.
sivuhuone 