Kyllästyin somen doksaan

Pistin somen käytön tauolle jokin aika sitten. Se tapahtui oikeastaan vähän vahingossa, mutta siitä seurasi kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. 

Somen logiikka on mietityttänyt minua aiemminkin, negatiivisten tunteiden jakamisen suhteen ja perhesomettamisen suhteen. Asia kiinnostaa myös ammatillisesta näkökulmasta, sillä suurin osa nuorista on tekemisissä somen kanssa tavalla tai toisella. Sosiaaliseen mediaan liittyy kysymyksiä vallasta, mutta myös hyvästä elämästä, mielenterveydestä ja sosiaalisista hierarkioista. Pitkittäistutkimuksia sosiaalisen median vaikutuksesta esimerkiksi mielenterveyteen ei löydy. Se on ymmärrettävää, sillä vaikka some oli olemassa kymmenenkin vuotta sitten, se ei ollut lähimainkaan samanlainen some kuin tämän hetken some. Jatkuvasti muuttuvan kentän ja toimintakulttuurin vaikutuksista ei ole yksinkertaista tehdä laajoja tutkimuksia. 

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että suhtaudun someen vain viileän “ammatillisesti”. Ammatillinen puoli on vain yksi puoli. Minulla on myös henkilökohtainen suhde someen, ja sillä puolella some häiritsee ja vaikuttaa tunteisiin. Olisi tietysti hienoa voida todeta olevansa riippumaton. Hanhi, jonka selkäsulista vesi vierii alas kostuttamatta nahkaa alla. Mutta joudun myöntämään, että sellainen ihminen en ole. Kaikki ympäröivä tulee jollain lailla osaksi meitä, mutta ei ilman kustannuksia. Toisaalta ehkä on myös hyvä, ettei some tule osaksi meitä ilman kriittistä reflektiota. Millainen olisikaan ihminen, joka sulautuu sosiaalisen median maailmaan täydellisesti? Assimiloituisi ja absorboisi kaiken itseensä?

Sometauon aikana oIen tutkiskellut ajatuksiani: mikä somessa itse asiassa rasittaa? Näkökulmia voisi olla useita, mutta nostetaan tässä esiin kaksi, some tiedon areenana ja olemassaolon mittarina.

***

“Doksa” tarkoittaa Platonin tietoteoriassa alinta tiedon lajia. Doksa perustuu aistitietoon. Se on ruumiillista ja kokemuksellista, vaihtuvaa, häilyvää ja helppoa. Siis sellaista, johon ei juuri kannata luottaa.

Jätettyäni somen vähemmälle käytölle olen ajatellut tätä Platonin “doksaa”.

Mitä doksa voisi olla nykypäivän näkökulmasta? Meidän aikaamme kuvataan tiedon aikakautena. Kun kysyn opiskelijoilta tiedon hankkimisesta, he vastaavat, että nykyaikana tietoa on niin paljon, ettei kukaan voi saavuttaa sitä – mutta että samalla kaikki tieto on googlen kautta ulottuvilla. Tämä paradoksi ilmentää hyvin ongelmaa: me emme oikeastaan edes tiedä, mitä tieto ja tietäminen on ja mikä on oleellista tietoa. Meidän haasteenamme on luotettavan tiedon haarukointi, seilaamme tiedon roskamerellä. Joudumme pohtimaan, mitä kaikkea pitäisi nostaa laivaan. Voiko salaliittoteorioita pitää minkään tason tietona? Mitä ovat huhut, mielipiteet, julkkisjuorut? Millaista tietoa ovat kuvat? Mitä on somen loputon kuvien, meemien, mainosten ja mielipiteiden virta? Entä mikä on kokemustiedon merkitys ja arvo? 

En ole platonisti. En siis todellakaan ole. Platonin elitistinen tietoteoria olettaa, että on olemassa jonkinlainen ikuinen, käsitteellinen tiedon sfääri, johon vain kouluttautuneet ja viisaat pääsevät käsiksi. Tiedon syvällisyyttä kannattaa kyllä arvioida, mutta tällaista yliaistimellista todellisuuden osa-aluetta en usko olevan olemassa. Jätettyäni somen kuitenkin huomasin, että juuri somen virta tuntuu doksalta, ruumiilliselta ja häilyvältä todellisuuden osalta, joka häiritsee ja vie harhaan. Se lepattaa silmien edessä niin, ettei pysty näkemään yhtään kauemmas. Yhtäkkiä loputtomat mielipiteet ja provokaatiot, pilkallisuus ja ironia, loputtomat kuvat vaatteista ja ruoista, tunnelmakuvat, mainokset, paasaaminen ja ihan kaikki – tuntui roskalta

Filosofeista myös Gilles Deleuze on kritisoinut myrkyllisesti nykyisiä ”mielipidemarkkinoita” ja ”kommunikaatioimperatiivia” doksan näkökulmasta. Tämä ei ehkä ole se todellisuuden osa, jota meidän kannattaisi tavoitella. 

En osaa sanoa tarkalleen, milloin oma kuppini somen suhteen täyttyi yli äyräiden. Kaikenlaiset kupit ovat koronavuonna täyttyneet ja monista eri syistä. Ehkä kyllästymiseni on liittynyt tammikuussa alkaneeseen lasten sairastelukierteeseen. Tai ehkä syynä on yleisempi koronaväsymys, joka vähentää jaksamisen resursseja ylipäätään. Yksi hetki toisaalta nousee mieleeni. Muistan alkuvuonna katsoneeni lyhyen ajan sisään useampia sometarinoita, jotka alkoivat jotakuinkin näin: “avasin lehden ja olen provosoitunut”. Sitten seurasi selostusta provosoitumisesta.

Luulen, että siinä kohtaa se kuppi täyttyi. 

Minäkin provosoidun elämässä. Ajattelen, että raivon ja suuttumuksen tunteet ovat tärkeitä. Ne voivat viedä monia asioita eteenpäin, ja vaikka eivät heti veisi, ovat ne silti osa inhimillisen tunteiden kirjoa. Ongelma ei ole kuitenkaan raivon tunteet, vaan se, että somen reagointitahti uuvuttaa, turhauttaa ja vie harhaan. Se sisältää vaatimuksen, että mistä tahansa aiheesta pitäisi olla valmis vastaus ja näkemys samantien. Nopeus, nokkeluus, itsevarmuus ja ilkeyskin, ne ovat somen tiedonvälityksen a b d ja d. 

Mutta miksi kenenkään pitäisi arvostaa viestiä, joka on lätkäisty eteen juurikaan suodattamatta, alleviivatun provosoituna ja julistavana? Mihin on jäänyt aika ajatella – kuten suomalaiset filosofit kysyivät tärkeässä hesarin artikkelissa joku aika sitten? Sosiaalisen median tarkoitus ei tietenkään ole olla pitkä ja harkittu filosofinen tutkielma. Nimensä mukaisesti se on välitöntä, nopeaa jutustelua tai nopeasti paukahtavia papatteja, pikkulintujen livertelyä. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä vie yhä suuremman tilan?

Lukiessani näitä nopeita keskusteluja ihmettelen samalla ihmisten itsevarmuutta. Miten niin moni voi kuvitella olevansa niin oikeassa niin monista asioista? On tietysti olemassa erilaisia keskusteluareenoja, joissa itsevarmuus ja yksinkertainen viestintä on tärkeää – vaikkapa äänestäjille suunnattu politiikka – mutta monet keskustelut somessa eivät ole poliittisia. Ne ovat toisenlaista vaikuttamista.   

Itselleni esitetty kysymys siten oli: miksi täytän elämääni tällaisella niin sanotulla tiedolla, somen doksalla, josta en oikeastaan opi tai sivisty? 

En kuitenkaan edelleenkään ole platonisti. Päinvastoin ajattelen, että arkisella doksalla on suuri merkitys. Juorut, jutustelut, niin syvällisemmät kuin vähemmän syvälliset keskustelut ovat elämässä tärkeitä asioita. Ne ovat ehkä jopa niitä, jotka kannattelevat arkisen elämän rakennetta. Haluan tietää, mitä kavereilleni kuuluu, mitä he ajattelevat ja kokevat. Erityisesti haluan sitä nyt, kun ikävöin ystäviäni ja läheisiäni ja korona-arki on ankeaa. Myös somen huumori on koukuttavaa ja ihanaa, ja sitä saa korona-arjessa olla niin paljon kuin mahdollista. Tekee mieli aina erikseen kiittää, kun nauraa somen ääressä.

Somessa viaton doksa kuitenkin sekoittuu vaikeammin määriteltäviin tiedon lajeihin. Jos kymmenen vuotta sitten puhuttiin median pirstoutumisesta, on pirstaloituminen muuttanut edelleen muotoaan. Somessa toimii paljon asiantuntijaorganisaatioita ja niiden edustajia, mutta myös äänekkäitä kokemusasiantuntijoita ja yksilötoimijoita, jotka saavat joko pienen tai suuren osan elannostaan somesta. Monet mielipidevaikuttajat ovat kiistatta taitavia sometyössään. He kuitenkin tarjovat näkemyksensä ja markkinansa nopean algoritmi-formaatin kautta yksityisinä henkilöinä. Muutamasta hyvästä aiheesta joudun ottamaan “kuluttajana” vastaan yhdeksän turhanpäiväisyyttä, ja tämä tieto sekoittuu henkilöihin, estetiikkaan ja kaupallisuuteen. Lisäksi, jotta ylipäätään voin saada nämä tiedot ja nähdä keskustelut, minun täytyy olla jatkuvassa selaamisen valmiustilassa, in catlike stage of readiness, kuten Marge Simpson ikään. Juuri nyt voin menettää jotain tosi tärkeää! Ja juuri nyt!

Tieto on ollut henkilöitynyttä ennenkin somea, mutta haasteet mielekkään tiedon haarukoimisessa ovat silti erilaisia nyt. Otetaan esimerkiksi somettajat, joka tekevät kaupallista yhteistyötä. Osa näistä vaikuttajista tekee kyllä yhteistyöt alleviivaten niiden kaupallisuutta, mutta se ei poista sitä, että silti ne ovat kaupallista yhteistyötä. Niinpä nämä samat henkilöt, jotka voivat millä tahansa koulutuksella markkinoida makkaraa, voivat myös kertoa tuhansille ihmisille mielipiteitään koronasta, koulutuksesta, journalismista, hyvästä elämästä, kasvatuksesta, mistä tahansa. Kenellä tahansa saattaa tietenkin olla koulutuksesta tai ammatista riippumatta arvokasta tietoa mistä tahansa asiasta, mutta ongelma on rakenteellinen, ei yhtä somettajaa koskeva. Ongelma ei ole myöskään markkinointi tai myyminen sinänsä. Ongelma on se, että siitä ihmisestä, joka osaa somen logiikan, tulee yhtäkkiä meidän maailmassamme luotettavaksi mielletyn tiedon välittäjä ja jopa luoja. Julkisten instituutioiden sijaan astuu yksityiset persoonat. (Ja uskontojen sijaan tulevat uskomukset, ammatin sijaan kokemus, tieteen sijaan kertomus, ja niin edelleen…)

Kun liityin julkiseen instagramiin, olin myös naiivin järkyttynyt siitä, että somessa käyttäydyttiin ikään kuin minä somen käyttäjänä olisin kuluttaja. En ole juuri koskaan pitänyt siitä roolista. Se on ankea, kapea ja latistava rooli silloinkin, kun se selkeimmin pitää paikkansa – kuten vaikkapa ollessani ravintolassa asiakkaana. Somessa se tuntui kuitenkin järkyttävältä. Olin suhtautunut sielläkin ihmisiin ikään kuin ihmisinä, en tuotteina. Naiivia, tiedetään. 

“Millaista sisältöä te haluaisitte että teen?” “Teen somea teitä seuraajia varten”. Apua.

En halua ostaa mitään.

En halua olla osa algoritmia. 

En halua arvioida ihmisiä kuluttajuuden kautta.

En halua tulla nähdyksi kuluttajana.

En halua performoida itseäni.

En halua olla someprofiili.

Tiedän, että tämä kuulostaa vanhanaikaiselta. Mutta silti haluaisin, että ihmiset olisivat kokonaisempia ihmisiä, jopa somessa.

***

Tiedostan, että tällainen kritiikki on siinä mielessä hankala, että monia yhteiskunnallisia keskusteluja aidosti käydään nykyään Twitterissä ja Instagramissa. Alustojen muuttuminen on todellisuutta, joka ei muutu ja jolta ei välttämättä pääse pakoon, vaikka kuinka pitäisi hetkeksi oman somensa kiinni. 

Juuri alusta ehdollistaa pitkälti sitä miten, mutta myös millaista keskustelua käydään. Esimerkiksi visuaalisuuteen perustuva alusta muokkaa viestinvälitystä merkittävästi. Somettaja saattaa kirjoittaa tv-sarjaan liittyvän kommentaarin, jonka kuvitustekstinä onkin vaikkapa “uusi vaate” tai pylly. Tällainen olisi varmaan 80-luvun postmodernihulluttelun keskelläkin kuulostanut liian huonolta vitsiltä, nykyään se on arkipäiväinen tapa julkaista somessa.

Tiedostan myös, että some voi mahdollistaa ja tuottaa moninaisuutta ja nostaa esiin vähemmistönäkökulmia, joita muuten ei nousisi esiin. Mutta tästä aiheesta pitäisi kirjoittaa oma esseensä. Kriittinen kysymykseni sen suhteen koskisikin todennäköisesti sitä, miten pystymme hahmottamaan moninaisuuksia koskevat ilmöt. Kun todellisuutemme on joka tapauksessa tietyllä tavalla pirstaloitunut, ilmiöt voivat tasapäistyä. Meistä tulee helposti relativisteja, jos emme hahmota, miten yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ilmiöt syntyvät, ja siis mitkä vaikutusmekanismit ovat “voimakkaampia” kuin toiset.

Lisäksi on todettava, että eivät kaikki keskustelut somessa ole huonoja. Vaikka väitin, etten ole oppinut enkä sivistynyt somekeskusteluissa, se ei tietenkään pidä paikkaansa. Olen saanut somesta valtavasti virikkeitä ja paljon hyvää. Uskon, että monet somettajat saavat arvioinnin lisäksi somessa myös valtavasti kannustusta. 

Tästä kaikesta huolimatta ajattelen, että tietyt somen piirteet tekevät somesta keskusteluareenana sekä psyykkisesti kuormittavan että sisällöllisesti epätyydyttävän. Erityisesti somen vauhti, huomion saamisen ehdot sekä algoritmien ja kaupallistumisen logiikka aiheuttavat aiheiden typistymistä, mustavalkoistumista ja kuppikuntaistumista. 

**

Somesta hetkeksi lähteminen vaikutti myös tunteisiin.

Tuntui ihmeelliseltä, että tajusin olevani vapaa siitä, että minun pitäisi seurata millaisia keskusteluja somessa käydään. Huomasin, että yhtäkkiä minua ei vähääkään kiinnostanut, mitä somessa tapahtuu. Tällainen yllättävä irtipääseminen tuntui hätkähdyttävältä.

Foucault’laisessa keskustelussa muistutetaan siitä, miten nykyihminen tarkkailee ja muovaa itse itseään. Ulkoinen yhteisön valta on sisäistetty itseä koskevaksi mikrovallaksi. Me mittaamme itseämme niin monella eri mittarilla kuin mahdollista – sykettä, kaloreita, unta, askelia – otamme selfieitä joissa kaikilla on itse asiassa samannäköinen ilme, asettelemme itseämme ja elämäämme instagram-kelpoiseksi, muutamme oman arkemme viihteellisiksi videoiksi muille. Tämä kaikki tehdään yhtäältä täysin minäkeskeisestä näkökulmasta ja toisaalta ulkoistetun, ja väitän, että kovin kaupallisen ja viihteistyneen katseen kautta. Olemalla somessa olemme jatkuvasti jonkun katseen alaisuudessa ja katsomme myös itse itseämme tämän katseen kautta. Nämä katseet eivät ole välttämättä ainoastaan ystäviemme katseita, vaan mahdollisesti myös arvioivia katseita, hyötyä hakevia katseita. Somessa muutumme tuotteiksi, tykkäsitkö, talletitko, jaoitko.   

Mutta nuoruudessa olin paljon hiljaa ja yksin. En ollut toimettomana, vaan itsenäisessä hiljaisuudessa. Se salliva hiljaisuus, jossa oma olemassaolo on hyväksyttyä sellaisena kuin se on, ilman vaatimusta sanoa mitään nokkelaa, ilman vaatimusta osoittaa olemassaoloa muille, on korvaamattoman tärkeää. Olen tiedostanut jo pitkään sen vähentyneen vuosien aikana, mutta tämänkin ilmiön suhteen lyhyt someton kausi toimi kuin pimennysverhojen avaaminen aamulla. Yhtäkkiä tunne tästä ihanasta itsenäisestä yksinäisyydestä saattoi tulla omalla sängyllä tai ikkunasta katsoessa. Siis ilman tarvetta lähteä fyysisesti pois ja irrottautua konkreettisesti jostakin välineestä, ilman usean päivän eräretkeä tai ilman kännykätöntä mökkeilyä, kun laturi on unohtunut (ikään kuin sellaista voisi edes tapahtua nykyään). Yhtäkkiä oli olemassa uudenlaista hiljaisuutta, tuosta noin vain. Käsittämätöntä.

***

Tämän tekstiin loppuun voi upottaa vielä yhden kontekstistaan irti vedetyn filosofia-ajatelman. “Esse est percipi”, oleminen on havaituksi tulemista, kuten kuuluisa ajatus suomennetaan. Jos jotain ei havaita, sen olemassaolosta ei voida tietää. Irlantilaisen empiristin George Berkeley ajatelma on arkisen ajattelun piirissä mieletön, mutta tietoteorian historiassa sillä on sinänsä ollut merkitystä. Mutta lause on vetoava myös sellaisenaan. Jos kukaan ei havaitse meitä, olemmeko itse asiassa edes olemassa? Jos ystävämme, työkaverit, opiskelukaverit, tuttavat, satunnaiset ohikulkivat eivät näe meitä, eivät tunnusta olemassaoloamme, olemmeko edes olemassa? Yksinäisyys haastaa koko olemassaolon mielekkyyden. Meidän pitää kysyä, onko itsellämme ja olemassaolollamme merkitystä ilman muita ihmisiä. 

Entä mitä esse est percipi voisi tarkoittaa somen kontekstissa? 

Some on areena, jossa voidaksemme kokea olevamme olemassa meidän on tultava havaituksi. 

Some on kuitenkin vain virtuaalisen olemassaolon paikka. Somesta pois jättäytyminen osoittaakin päinvastoin, että olemme ehkä jopa enemmän olemassa ilman muiden somehavaintoja. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s