Musiikkikasvatuksesta ja vanhemmuudesta

Minun vanhemmuustaipalettani kuvastaa tietty ristiriita. Sitä ristiriitaa on vaikea kuvailla, mutta se liittyy jollain lailla siihen, että ja miksi lasten kasvattaminen tuntuu opettaneen minulle paljon itsestäni. Tuntuu, että olen lyönyt omaa päätäni seinään niin usein. 

Tämä teksti on reflektiota siitä, miten minä olen yrittänyt harrastaa enemmän ja välillä vähemmän tietoista musiikkikasvatusta omien lasteni kanssa ja millaisia havaintoja olen tehnyt. 

Mutta siis mikä ristiriita ja mitä väliä sillä on? Ristiriidan ytimessä ovat kasvatusohjeiden ja elämän yhteensovittamattomuus. Yksi keskeinen kokemukseni on se, että suomalainen kasvatustyö ja -tieto on laadukasta. Saan hyviä neuvoja ja aitoa kohtaamista kasvokkain tapahtuvissa keskusteluissa neuvolan ja muiden lapsiperheiden kanssa työskentelevien kanssa. Useimmiten keskustelut ammattilaisten kanssa ovat avartavia, avarakatseisia. Mutta se toinen kokemus on, että monet “viralliset suositukset” ja ohjeet, mutta myös tavanomaiset tavat ja käsitykset siitä, millaista lasten kanssa on ja miten heidän kanssaan pitäisi toimia, eivät vastaa omia kokemuksiani juuri yhtään. Tällaisia ovat esimerkiksi: “kun aikuiset syövät ruokia vapautuneesti, niin lapsikin oppii maistamaan”. (Ei.) Tai: “vauva rauhoittuu äidin läheisyydestä” (ei rauhoitu, jos on koliikki). Tai: “jos ei hyysää lasta, niin lapsi oppii kyllä itse pukemaan/kuivaksi/syömään/mitäikinä”. Tai: “lapset nauttivat luontaisesti hyvästä musiikista.” 

Toisin sanoen minusta on monesti tuntunut siltä, että virallisten ohjeiden ja “mielikuvien” ja toisaalta meidän elämämme välillä on valtava railo. 

Ja musiikkikasvatus on yksi tällainen asia, jonka suhteen olen kokenut tavanomaisten tapojen pakenevan meidän perhettämme. Tässä pitkäksi venyneessä tekstissä selvittelen ajatuksiani siitä, miten arkista musiikkikasvatusta voi perustella ja mikä kaikki itse asiassa on musikaalisuutta.

Musiikkikasvatuksen perustelemisesta

Olen harrastanut musiikkia koko elämäni ja opiskellut musiikkia opistotasolla pitkään. En ole musiikkipedagogi, en musiikin ammattilainen, vain harrastelija. Musiikki on kuitenkin ollut yksi elämäni kantavista pilareista. Se on ollut niin kiinteä osa elämääni, että on vaikea kuvitella elämää ilman. 

Olen myös pedagogi. Ja koska olen pedagogi, minulle lienee tyypillistä yrittää opettaa tai kasvattaa, kehittää, neuvoa, edistää, mahdollistaa… En voi välttää suhtautumista myös musiikkiin tällaisesta ohjaamisen näkökulmasta. Mutta arkisessa elämässä musiikki ei tietenkään ole jatkuvasti tietoista kasvatusta tai ainoastaan välinearvo jotain muuta varten. Musiikki vain on. 

Musiikin merkitystä on vaikea kuvailla, mutta koitetaan kuitenkin. Musiikki on ollut väylä tunteisiin: se herättää tunteita, joita en välttämättä koe muuten. Toisaalta se on ollut myös keino ilmaista tunteita, joita on ollut vaikea ilmaista muulla tavalla. Soittaminen ja laulaminen ovat opettaneet minulle itsestäni. Harrastaminen on kehittänyt pitkäjänteisyyttä ja herkkyyttä. Musiikki on tuonut elämääni lukuisia ihmisiä ja suuria kokemuksia pienestä asti. Musiikki on värittänyt elämänvaiheita, -tilanteita ja ihmissuhteita, ja painanut sillä tavalla erityisen leiman kaikkeen elämässäni. Monessa tilanteessa musiikki on myös luonut ympärilleni ikään kuin onnellisen kuplan, jonka sisällä on ollut turvallista ja onnellista, kuplan joka torjuu ahdistusta ja synkkiä ajatuksia, kuten pelkoa, epäilyä, huolia tulevasta. Jos minun pitäisi sanoa jokin tilanne, jossa olen onnellinen, niin se on itse valitun musiikin keskellä. Taustamusiikista en välitä, valitsen mieluummin hiljaisuuden.

Mutta miksi oikeastaan haluan, että lapsenikin kasvatetaan musiikkiin? Se tuntuu itsestäänselvältä, mutta niinhän asiat usein tuntuvat… Siispä haluan täsmentää pari asiaa. 

Kasvatus on aina normatiivista, sillä siihen sisältyy ajatus siitä, millaista on hyvä elämä. Kun ajattelen omaa musiikkihistoriaani, näen kaiken sen hyvän, jota olen itse kokenut. Niinpä tietysti toivon, että lapseni voisivat saada kokea samanlaisia asioita. Mutta onko tämä itse asiassa hyvä toive? Missä kohtaa toiveemme ja oletukset siitä, millainen lapsi on, millainen lapsen tulee olla, millainen hän voisi olla (musikaalinen?), tai mitä hänen pitäisi kokea (harrastaa musiikkia?), ovat oikeutettuja ja hyväksi? Kannattaako meillä ylipäätään olla mitään odotuksia lapsestamme? Mitä jos ajatukseni musiikin tärkeydestä onkin vain oma pakkomielteeni, eikä vastaa lasteni toiveita ja tarpeita?

Lapsihan ei tarvitse musiikkikasvatusta siinä mielessä, että se olisi välttämätöntä hänen kehitykselleen. Itse asiassa lapsesta voi tulla paitsi terve ja tasapainoinen, mutta myös musikaalinen ja musiikista nauttiva yksilö, vaikka häntä ei erikseen musiikkikasvatettaisi

Mitä perusteita musiikkikasvatukselle voi siis löytää? 

Ainakin tiedämme, mitä tutkimukset sanovat musiikin merkityksestä kehitykselle ja taidoille – eikä vain lapsena, vaan läpi elämän. Musiikki kehittää ihmistä monin eri tavoin aina kielitaidosta tunne-elämään. Aivot kehittyvät sen mukaan, miten niitä harjoitetaan. (Tämä esitelmä musiikista ja oppimisesta on todella kiinnostava!) Ja onhan tämäkin eräänlainen peruste; tarjota virikkeitä, jotka ovat todistetusti hyödyllisiä. 

Mutta silti tällainen syy tuntuu keinotekoiselta, eikä menisi ainakaan omasta kasvatuksen etiikan seulastani läpi. Se tuo myös mieleeni “valmentamisen”, mutta kasvatuksen ei pidä olla valmentamista. Musiikin vaikutukset aivotoimintoihin ovat mielestäni korkeintaan ylimääräistä “plussaa”, jotka eivät kiinnostaisi, ellei merkittävämpi motivaatio tulisi jostain muualta. Kuten jo totesin, musiikilla on välinearvoa, mutta se ei ole sen ainoa merkitys.

Taustalla lienevätkin siis toisenlaiset, myös itsekkäät syyt. Siis oma iloni, oma onnellisuuteni musiikista. Kuljen läpi tätä vanhemmuutta omien tunteitteni ja kokemusteni ohjaamana. Koetan olla runnomatta lapsiani omiin muotteihini, mutta samalla mahdollistaa ja tarjota heille jotain sitä samaa, mitä itse osaan ja mistä itse nautin. 

Kaikki lapset ovat musikaalisia, mutta jokainen omalla tavallaan

Mutta palataanpa siihen, miten ja miksi musiikkikasvatus ei ole ole mennyt siten kuten oletin.

Lukion musiikinopettajani aloitti aikoinaan musiikin kurssin sanomalla: “kaikki ihmiset ovat musikaalisia”. Hän tosin lisäsi, että ne henkilöt, jotka kokevat musiikin niin epämiellyttävänä, että voivat pahoin, ovat ehkä poikkeus sääntöön. Tällaisia ihmisiä saattaisivat olla harvinaisesta neurologisesta häiriöstä, amusiasta kärsivät ihmiset. Amusiasta kärsivät ihmiset eivät pysty erottamaan sävelkorkeuksia toisistaan ja musiikki voi kuulostaa lähinnä meteliltä.  

Minun lapseni eivät kärsi amusiasta, he ovat musikaalisia. Mutta silti heidän musiikillinen olemuksensa ja musiikin rooli perheessämme on ollut jotain muuta kuin jotenkin… kuvittelin. 

Haluaisin sanoa, ettei minulla ollut oletuksia tai ennakkokäsityksiä, mutta se olisi kyllä kamala vale. Harvaan asiaan me suhtaudumme ilman oletuksia tai valmistautumista, mutta emme varsinkaan niin isoon asiaan kuin lapsen syntymään. Raskausaikana meillä on odotuksia, oletuksia, kuvitelmia, suunnitelmia. Nämä ajatusrakennelmat muovaavat kuvaamme lapsesta, mutta ehkä erityisesti myös meistä itsestämme vanhempina. 

Kun ensimmäinen lapseni syntyi, minulla oli tällaisia osittain epämääräisiä ja osittain selviä ajatuksia, miten musiikki olisi osa elämäämme. Soittaisimme, laulaisimme ja tanssisimme, olisi unilaulut, ehkä konsertteja (vaikka en itse ole kovin innokas kävijä), lastenmusiikkia, voisimme kokeilla eri soittimia, kävisimme muskarissa… Ei sen kummempaa, mutta musiikin läsnäoloa. Ehkä isompana lapset haluaisivat tutustua eri instrumentteihin ja alkaisivat soittaa. Ei niin, että heidän pitäisi, mutta olen kuitenkin valmistautunut siihen mahdollisuuteen. 

Kaikki lapset eivät tietenkään ole tällaisia luontevia musiikista innostuvia hurmureita, eikä kaikissa perheissä musisoida yhdessä. Tämä on selvää. Mutta mielikuva siitä, että kaikki lapset, olivat he sitten musiikkiperheestä tai eivät, nauttivat luontaisesti laadukkaasta (lasten-)musiikista, pitää tiukasti kiinni. Että kun musiikki alkaa soida, lapset innostuvat, ehkä tanssivat ja laulavat. 

Tällaisia ennakkokäsityksiä minullakin oli. Ja tällaisia ennakkokäsityksiä on minulta särkynyt. 

Etenkään toinen lapseni ei ole “musikaalinen” siinä kapeassa merkityksessä, josta musikaalisuudesta usein puhutaan. Jossain vaiheessa minusta tuntui, että lapseni ei edes pidä musiikista. Hän ei pitänyt lastenkonserteista tai tilanteista, joissa soitetaan musiikkia. Hän ei juuri hyräile, jammaile, eikä ole osallistunut ryhmämusisointiin. Hän ei pysy hyvin nuotissa eikä tempossa. Hän usein kieltää muiden laulamisen ja hyväksyy vain tiettyjä kappaleita.

Mietin asiaa aiemmin paljon. “Miksi lapseni ei innostu musiikista?” 

Mutta sitten ajattelin, että tätäkin vanhemmuus opettaa: kaikkeen ei voi vaikuttaa, ja se on vanhempana pakko hyväksyä. Jos lapsi ei pidä jostain, hän ei pidä siitä, vaikka kuinka itse niin haluaisit. Minun tapani ja kokemukseni eivät myöskään ole ainoat oikeat eivätkä ainoat hyvät. Lisäksi lapseni eivät ole minua varten, eikä heidän kuulu miellyttää minua. On parempi että lapseni kieltäytyvät ja kiukuttelevat ja suuttuvat, kuin kuvittelevat, että heidän on tehtävä jotain vain koska äiti tykkää.

Olen kuitenkin pohtinut yleisemmällä tasolla, miksi kaikki lapset eivät välttämättä innostu kaikenlaisesta musiikista. Taustalla on varmasti geneettisiä seikkoja, sillä ihmisethän ovat lähtökohtaisesti erilaisia. Kyky tunnistaa ja tuottaa melodioita on jossain määrin muokkautuva taito, mutta silti lapset eroavat toisistaan alkutilanteen suhteen. Osalle esimerkiksi sävelkorkeuden tunnistaminen on helpompaa kuin osalle. Aikoinaan tiukan linjan behavioristit kuvittelivat, että kenestä tahansa voi koulia minkä tahansa alan ammattilaisen puhtaan harjoittelun perusteella, mutta nykytutkimus ei anna näin äärimmäiselle tulkinnalle tukea. (Lisäksi tällaista kasvatustapaa ei ole helppoa perustella eettisesti.) Lapsilla on erilaisia biologisia valmiuksia ja vanhempi halutessaan kyllä huomaa, innostuuko lapsi jostain asiasta vai ei. On hyvin vaikea uskoa, että kenestä tahansa saisi konserttiviulistin. Myös sen vanhempi huomaa, innostuuko lapsi harjoittelusta

Geneettiset selitykset ovat siinäkin mielessä ilmeisiä, että meilläkään kyse ei ole siitä, etteikö lapseni olisi altistunut monenlaiselle musiikille ja ettenkö olisi tuonut virikkeitä… Ensimmäisen raskauden innostuksessa lauloin hänelle muutamia samoja lauluja systemaattisesti jo raskausvaiheessa. (Sikiöt kun tunnistavat äidin äänen lisäksi myös melodioita ja musiikkia, jota ovat kohdussa kuulleet.) Vauvani ei ollut kuin pari kuukautta, kun hän kulki kanssani kuoroharjoituksiin ja makasi lattialla kuuntelemassa Bach-harjoituksia. Muistan elävästi, miten kotonakin istutin hänet kantoreppuuni ja hän rauhoittui (koliikkilapsi rauhoittui!, huom. huom.), kun harjoittelin Jesu Meine Freuden liu’utuksia. Yhden lapsen kanssa oli aikaakin, ja lauloimme läpi lastenlaulu- ja leikki-laulukirjoja yhdessä, taputtelimme ja hassuttelimme. Olen varma, että lapseni nautti tästä yhteisestä musiikista.

Jatkoin luontevaan suuntaan viemällä hänet noin yksivuotiaana muskariin. Luulin sen olevan hauskaa. Ei se erityisen hauskaa ollut. Lapseni ei viihtynyt ryhmässä, mitä en ihmetellyt itsekään. Lauluja ei ehtinyt oppia, sillä ohjelmisto vaihtui parin kerran välein. 45 minuutin muskarissa soittimia vaihdeltiin niin usein, että alle vuoden ikäisen lapset eivät ehtineet välillä kuin ottaa soittimen käteen, kun jo se piti laskea pois. Välillä piti tanssia liikkua monimutkaisesti ja heilutella erilaisia kankaita. Tuon kolmen vartin aikana lapsia piti jatkuvasti ohjailla ja käännellä, istuttaa paikoilleen tai pistää juoksemaan ympyrää oikeaan suuntaan, ottaa ja antaa tavaroita, huh huh. Puolen vuoden jälkeen olin vain tyytyväinen, että rasittava rumba loppui. (Arvannette, mitä manasin puolisolle: “jos minä olisin muskarin pitäjä, niin…”)

Mitä vanhemmaksi lapseni kasvoi, sitä selvemmäksi kävi, että mikä tahansa musiikin kuuntelu ei kiinnostanut häntä. Kaksivuotiaasta lähtien hän käveli soittimen eteen ja kuunteli kyllä ahnaasti, mutta ei niinkään musiikkia, vaan kappaleiden sanoja. Kerhon retket konsertteihin eivät olleet mieleen, lapsi piti mielenosoituksellisesti käsiä korvilla. Yhteislauluihin hän ei osallistunut. 

Tällaisena välihuomiona: kun pikkulapsiperheen vanhemmat kertovat juttuja lasten pakkomielteistä ja oudoista tavoista, niin ne ovat varmasti totta. Meillä kuunneltiin yksi kokonainen syksy yhtä ainoaa kappaletta lukuisia kertoja joka päivä. Se kappale oli Dannyn Tuuliviiri. 

Jossain vaiheessa molemmat lapset olivat sitä mieltä, jossa mikään minun laulamani tai soittamani ei käynyt heille. Jos rummuttelin pöytää, sain lähinnä närkästyneen kommenttin: “mitä sinä äiti teet, voisit lopettaa” tai pienemmältä “EIEIEIEIEIEIEI!” Jos soitin pianoa, molemmat työnsivät minut pois tuolilta vain soittaakseen itse minuutin. 

Eivät tanssineet ja jammailleet. 

Musikaalisuus on enemmän kuin sävelkorva

Mutta pysähdytäänpä hetkeksi.

Miten siis mitataan musikaalisuus? Jos lapsi ei pysy sävelkorkeuksissa mukana tai pidä kaikesta musiikista tai uusista musiikkitilanteista, onko silloin kyse aina vain musiikista? Millä tavalla me arvioimme sitä, kuka on musikaalinen ja kuka ei? 

Geneettiset syyt eli se “sävelkorva” on todennäköisesti vain yksi selitys sille, miksi lapsi ei innostu musiikista. Se on lopulta myös aika epäselvä syy ja edustaa kapeaa käsitystä musikaalisuudesta. 

Lapsi voi välttää musiikkia monista muistakin syistä. Osa lapsista voi olla aistiherkkiä ja herkkiä vaikkapa kuuloaistimuksille. Olemmehan aikuisinakin yksilöitä: minä en monissa tilanteissa nauti taustamusiikista enkä voi kuunnella mitään jos yritän keskittyä – osa päinvastoin rauhoittuu ja keskittyy napit korvilla. Myös tilanteella on merkitystä. Osa lapsista voi karttaa isoja ihmisryhmiä ja jännittää uusia tilanteita. Lisäksi myös me aikuiset valikoimme musiikkia. Minä en siedä kaikenlaista musiikkia, vaikka koetan olla avoin eri musiikkigenreille. Miksi siis lapsilla ei voisi olla musiikkimakua

Ja kuten musiikinopettajani sanoi: kaikki ovat musikaalisia. Kyky tuottaa tietynlaista musiikkia tietyillä mitattavilla kriteereillä ei ole ainoa musikaalisuuden mittari. Halu kuunnella musiikkia, halu soittaa ja tuottaa ääntä, se, että musiikki tuottaa tunteita ja ajatuksia ja vaikuttaa niihin, se että ihmisellä on suosikkilauluja… nämäkin asiat kertovat musikaalisuudesta. Rytminen taputtelu ja rummuttelu on musiikkia. Lyhyet muutaman sävelen tassuttelut ovat musiikkia. Etenkin vauvoille kaikenlaiset toimintalaulut ovat mielekkäitä, sillä vauvat havainnoivat paremmin laulua kuin puhetta. Hyräily ja lempeä laulaminen on myös rauhoittavaa. Rap ja resitointi on musiikkia. Musiikkia on myös “väärin laulaminen”.

Jos mietin omia lapsiani, niin huomaan, että musiikki on erityisen vahvasti emootioissa mukana. Etenkin toinen heistä on herkkä huomaamaan musiikkiin ja musiikin tarinoihin liittyviä tunnetiloja. He itkevät surullisten laulujen vuoksi – siksi meillä ei enää voida laulaa vaikkapa Paimenen syyslaulua, eikä kuunnella tätä kappaletta, jossa pieni dinosaurus ei löydä vanhempiaan. Kun esikoinen kuunteli Mikkihiiri ja vuorenpeikko -kappaletta, ensimmäiset viisi kertaa hän juoksi syliin kauhuissaan, seuraavat viisi kertaa riitti mennä soittimesta vähän kauemmas. Musiikki liikuttaa. 

Nyt kun lapseni ovat jo isompia ja tunnen heidät aiempaa paremmin, olen myös huomannut, että musiikissakin on vaiheita. Kun lapseni aloitti päiväkodin, hänen halunsa laulaa lisääntyi huomattavasti. Päiväkodin yhteiset lauluhetket olivat muuttaneet lastani. Ja kun nuorempi aiemmin sanoi “EIEIEIEIEI”, välillä se onkin “lauletaanko se ja se laulu”.

Kun laulan lasteni kanssa, hetket on kiehtovia ja upeita. Me pysyttelemme samassa tahdissa, koetamme muistaa yhdessä sanat, me kuuntelemme toisiamme, me makustelemme laulua ja saatamme pohtia miettimään sanoja ja kappaleen merkitystä, me keksimme vaihtoehtoisia sanoja. Ei ole toista samanlaista hetkeä. Musiikissa on kyse paljon ihmisten välisyydestä, yhteyden löytämisestä ja siten empatiasta.

Jos lapsemme eivät halua kuunnella jotain, emme pakota heitä, mutta yritämme opettaa kunnioittamaan toistenkin musiikkivalintoja. Koetan herättää kiinnostuksen uuteen musiikkiin, ja välillä se onnistuu, välillä ei. Kiinnostus uusiin kappaleisiin on kuitenkin hieman samanlainen kuin kirjoissa. Niitä pitää olla tarjolla ja tarjota, ja aikuisen pitää olla saatavilla. 

Laulan ja soitan jos minusta tuntuu siltä, sillä oikeastaan arkisessa musiikissa ei ole kyse, eikä pidä olla kyse kasvatuksesta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että musiikki on tärkeä osa elämää myös minulle ja edelleen, lasten kanssa ja ilman heitä. 

***

Jos minulla oli siis tietynlaisia epäselviä kuvitelmia musiikin roolista, ja nämä kuvitelmat eivät ole toteutuneet, niin onko tämä pettymys? Ovatko asiat menneet pieleen? 

Usein puhutaan siitä, miten vanhemmuuden ideaalit vähitellen rapisevat arjen paineessa. Mutta ehkä kyse ei ole aina siitä. Ehkä kyse on myös siitä, että vähitellen opimme oikeasti tuntemaan sekä itsemme että lapsemme, emmekä elä kuvitelmien mukaisesti. 

Se, että lapset ja elämä paljastuu joksikin muuksi kuin mitä luulee, voi yllättää, mutta se voi myös auttaa näkemään asiat uudella, entistä avarammalla ja myös täsmällisemmällä tavalla. Musiikki on enemmän kuin puhdas sävelkorva tai oikeaan kohtaan asettunut rytminen painallus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s