Lukukokemuksia: Ulla-Leena Lundbergin Jää

Sain facebookissa kirjahaasteen. Haasteessa tulee jakaa seitsemänä päivänä itselleen mieluisa kirja, ilman selityksiä. Ensimmäinen valitsemani kirja on Ulla-Leena Lundbergin Jää, joka vain muutama viikko sitten järkytti minua syvemmin kuin moni kirja aikoihin. Olin ajatellut kirjoittaa kyseisestä kirjasta muutenkin, joten vaikka haasteessa nimenomaan ei pitänyt selittää, niin aion rikkoa sääntöä ja selitellä!

Heti varoituksen sana: vaikka koetan olla tekemättä juonipaljastuksia, niin tämänkään bloggauksen jälkeen Lundbergin kirjaa ei enää voi lukea ilman ennakkotietoja ja -oletuksia. En tiedä, kuinka moni lukee kirjoja ilman ennakkotietoja, mutta itse luin tämän kirjan ilman mitään tietoa. Osittain juuri se selittää sitä, miksi lukukokemus oli minulle niin voimakas.

***

En ole moneen vuoteen ehtinyt lukea erityisen paljon. Filosofian opintojen aikana opintoihin liittyviä tekstejä luettiin kynä kädessä, muistiinpanot vieressä. Kaunokirjallisuuteen ei sen jälkeen tuntunut olevan energiaa. Nykyään minulla on tapana lukea kaunokirjallisuutta iltaisin ennen nukahtamista, sillä se on ainoa hetki, jolloin pikkulapsiarjessa ehtii lukea. Lukeminen rauhoittaa ja rentouttaa ja auttaa nukahtamisessa, vaikka joskus jaksankin lukea vain muutaman sivun kerrallaan. Onneksi kirjallisuus ei ole kilpailua.

Vaikka luen siis rauhoittuakseni, joskus käy niin, että kirja ei rauhoita. Lundbergin Jään vuoksi menetin yöuneni kahtena yönä. Se on hyvin, hyvin harvinaista. Venytin kirjan lukemista, koska en halunnut lukea tarinaa loppuun. Kun vihdoin lopetin kirjan, aloin selata sitä alusta uudestaan, koska lukukokemus ahdisti niin paljon ja kirjan kohtaukset pyörivät vain mielessä.

On vaikea ennustaa ja selittää, miksi joku kirja voi vaikuttaa niin paljon, ja miksi yksi kirja on toiselle niin tärkeä ja toiselle merkityksetön. Joitain kirjoja voi lukea peilaten tarinaa itseensä, nähdä itsensä tarinan kautta uudella tavalla. Joitain kirjoja lukiessa tarinaan voi eläytyä voimakkaasti.

Tämä on kirja, joka ei ole henkilökohtainen siinä mielessä, että samastuisin tarinaan. Kirja kertoo tarinan nuoresta papista perheineen, joka muuttaa saaristoseurakuntaan ja aloittaa elämää uudessa ympäristössä. Koen yhtäläisyyttä ainoastaan lasten kautta: perheellä on ensin yksi lapsi, toinen lapsi syntyy saarella.Mutta todennäköisesti tämä yhteys, lapset, on nykyään niin merkittävä, että muuta ei tarvita. Lasten asiat, kysymykset vanhemmuudesta, elämän kehitystä ravistuttavat asiat – kaikki nämä sähköistävät, tarkentavat katseen ja saavat minut mietteliääksi.

Kirja on erikoinen siinä mielessä, että se on hämmentävän yksinkertainen. En tiedä, kuulostaako aihepiiri jonkun korvaan tylsältä, ja tavallaanhan se on. Pappisperhe asettuu elämään saaristoon sotien jälkeen. Ei erikoista koukkua tai jännittäviä juonenkäänteitä, ei seksiä, ei uhkapelejä. Jossain vaiheessa lukiessani mietiskelin, että onpa erikoinen kirja, mitään ei tapahdu, mutta silti sitä on kiinnostavaa lukea. Vaikka kirjan tapahtumissa mikään ei ole kovin mieltä kuohuttavaa, silti tapahtumat ovat kiehtovia ja ymmärrettäviä, ihmisten persoonat ja teot kuin arkista elämää itseään. Ja elämä soljuu eteenpäin. Pysähdykset ovat lyhyitä, koska aina pitää saattaa loppuun seuraava askare. No, se kyllä on pitkälti kuin omaa elämääni.

Miksi kirja järkytti siis minua niin paljon? Niin paljon, että en saanut nukutuksi? Niin paljon, että aloin itkeä vain selittäessäni kirjaa puolisolleni (tietenkään pystymättä selittää sitä lainkaan, kuten en tässäkään tekstissä pysty)?Kirjan järkyttävyys johtuu pääosin kahdesta seikasta. Ensinnäkin teos yllätti minut. Toiseksi teos kosketti aiheillaan: lapsilla ja vanhemmilla, elämän arvaamattomuudella.

**

Kirjan päähenkilöt ovat nuoripari, pastori ja hänen vaimonsa. He ovat onnellisia yhdessä. Toimeliaita, ystävällisiä, elämänhaluisia. Pastori loputtoman hyväntahtoinen ja lempeä, jahkaileva, pastorska sen sijaan vaatelias, aikaansaapa. Vaikka lukija nieleskelee lukiessaan äidin kasvatusmetodeista, ja liian kovasta kurista, jota pastorin pitäisi uskaltaa höllätä, kaikki kuitenkin kääntyy aina hyväksi. Lapsi itkee, mutta itku unohtuu hetkessä. Uusi elämä on kaikkinensa niin hyvää kuin voi kuvitella. Työteliästä, mutta omaa. Ja kovassa ympäristössä tiukka kuri ja toimeliaisuus on myös ehdottoman hyödyllistä. Ruoka saadaan kasvatettua, seurakuntaa kestittyä, perheen tarpeet hoidettua. Äidit tietävät, että mikään ei tule ilmaiseksi.

Pastorskan kasvatusmetodit näyttäytyvät etenkin kirjan lopussa hieman uudessa valossa. Mutta vaikka tämä äiti on kamala, aivan kamala, on selvää, että se ei ole vain hänen syytään. Elämä ja olosuhteet voivat tuoda meistä esiin yllättäviä puolia. Ja vaikka tarina kertoo tämän yhden perheen ponnisteluista pappilan kehittämiseksi ja perheen elättämiseksi, samalla kirja kertoo nähdäkseni myös koko Suomesta. Sotien jälkeen yhteiskunta rakennetaan uudestaan, ja se tehdään voimalla, kurilla, yhteistyöllä, valittamatta.

Tällä tavalla kirja muistuttaakin suomalaisesta kasvatushistoriasta. Erityisesti se kuvaa välttelevää kiintymyssuhdetta, josta tämä Anna-lehden juttu on itse asiassa mainio. Välttelevä kiintymyssuhde on suomalaisessa historiassa yleinen. Ja koska kasvatus kantaa monisukupolvisia hedelmiä, sen jäljet näkyvät edelleen. Sille on meitä itseämme ylittäviä syitä, että emme pysty halaamaan, emme pysty kertomaan rakkaudesta, emme pysty pysähtymään. Sille, että täytämme kaikki elämisen hetket loputtomalla työllä ja touhuamisella. Sille, ettemme pysty itkemään, koska pelkäämme, ettei itku lopu.

***

Elämä siis kulkee raiteillaan. Raiteet on rakennettu, ja kaikki on tehty niin hyvin kuin mahdollista, uurastettu alusta loppuun.Mutta sitten tapahtuu jotain.

Lukijaa varoitetaan kyllä. Mutta vaikka ymmärsin varoituksen, en osannut ottaa sitä tosissani. Asia on niin järkyttävä, että minun oli – ja on edelleen! – vaikea hyväksyä sitä. Tämä tapahtuma muuttaa kirjassa kaiken niin oleellisesti, että kaikki pitää lukea ja ajatella uudestaan. En keksi parempaa sanontaa kuin klisee: kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.

Lukukokemuksena Jää oli koskettava. Tähän syyt ovat henkilökohtaisia, jotenkin sellaisia, joita on vaikea kuvailla. Ne eivät ehkä avaudu muille. Kirjan lukeminen muistutti minua omasta naiiviudestani. Vaikka minua varoitettiin, ja jännityksen vallassa sanoin puolisolleni kesken kirjan apua tässä kohta tapahtuu jotain, olin silti hyväuskoinen. En osannut varautua, vaikka tiesin. Minulle on oikeassakin elämässä käynyt niin, että en usko varoituksia. En usko pahaan, vaikka se hierottaisiin naamaan. Mutta joutua pettymään sen jälkeen, kun on sinnikkäästi uskonut… “Miten saatoin olla niin tyhmä? Miten?”

Kirja muistuttaa minua siitä, miten suojattomia lapset ovat. He syntyvät siihen, mihin syntyvät, heidän vanhempansa ovat he, jotka he ovat. Elämä kohtelee aikuisia ja lapsia yhtä säälimättömästi, mutta lapsilla on vähemmän keinoja suojautua. Ja siis miten paljon onkaan meidän aikuisten harteilla. Ei kaikki, mutta melkein kaikki.

Kirja muistuttaa myös siitä, miten ainutkertaista kaikki on. Sanonta, että pitää elää hetkessä, voi tuntua tylsämieliseltä kliseeltä näin sanottuna, mutta kun katsoo pientä lasta, sanonta on enemmän totta kuin mikään. On lukemattomia polkuja, mihin suuntaan elämä voi mennä, mutta polut myös harvenevat vähä vähältä. Välillä voi tuntua kivuliaalta, mitä elämä opettaa, mihin suuntaan se kuljettaa. Me ajattelemme aikuisina, että teemme valintoja elämässä. Mutta kaikkea emme ole valinneet. Elämä on kuljettanut meitä kuin keppiä joessa, virtapakoista suvantoihin ja taas pudotuksiin, jumiin kivikkoon tai huuhtonut tarkoituksettomasti rannalle.

***

Juuri tällaisia ovat parhaat kirjat. Ne järkyttävät, puhuttelevat, itkettävät ja naurattavat. Ne johtavat aivan erikoisille poluille. Ne kertovat meistä itsestämme, vaikkeivat kerro yhtään meistä.

Advertisement