Pääsiäisen kunniaksi päätin julkaista blogissa pienen elokuva-analyysin Maria Magdaleenasta.
Miksi Maria, onko hän pääsiäisen unohdettu sankari? No, ei sentään. Katsoin kuitenkin taannoin vuonna 2018 ilmestyneen Garth Davisin ohjaaman elokuvan Maria Magdaleena, joka nostaa esiin kutkuttavia pohdintoja Marian asemasta. Niinpä tässä muutama ajatus itse elokuvasta ja kristillisestä naiskuvasta.
Raamattuaiheet ovat elokuvien aiheina paljon käytettyjä ja syystä. Ne ovat laajalti tunnettuja, ja intertekstuaalisia viitepisteitä on paljon. Monissa Raamatun tarinoissa on paljon ristiriitoja, jännitystä ja moraalisia dilemmoja. Jos elokuva kuitenkin pysyy sovinnaisen alueella ja kertoo tarinan “liian tunnollisesti”, tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä onnistu avartamaan katsojan kokemusta. Esimerkiksi mielestäni Eric Tillin elokuva Luther (2003) seuraa Lutherin elämänvaiheita piinallisen tarkasti, mutta elokuvana ei kummoinen. Myös liian julistava ja omaa näkemystä alleviivaava näkemys ei toimi elokuvan maailmassa, ja ainakin The Passion of the Christia on kritisoitu tästä. Maria Magdaleena seuraa kyllä Raamatun kertomuksia, mutta koska luotettavaa tietoa henkilöstä Maria Magdaleena ei ole saatavilla valtavan paljoa, täytyy elokuvakin ajatella sepitteelliseksi.
Elokuva saa kuitenkin ajattelemaan kristillistä naiskuvaa uudesta vinkkelistä. Kristinuskon naiskuva on monella tavalla kompleksinen. Kiinnostava, moniulotteinen ja valtava. Se alkaa luomisesta ja Eevan toiminnasta ja jatkuu aina keskiaikaisiin tulkintoihin Maria Magdaleenasta prostituoituna, neitsyt Marian palvomiseen ja seurakunnan hiljaisiin naisiin. Myös Vanhan testamentin paimentolaiskansan elämäntapaan liittyvät erite- ja seksuaalisuustabut ovat läsnä kristillisessä historiassa. Suomessa nykykirkko käy keskusteluja naispappien asemasta ja uskonnollis-konservatiivinen ajattelussa taas nähdään sukupuolinormit ylipäänsä varsin kapeasti.
Toisin sanoen: näkökulmia aiheeseen riittää.
Kun joskus naisten asema esitetään nykyisessä kristinuskossa yksiselitteisesti hyvänä, tekeekin mieli kysyä, eikö edes mikään kristillisessä historiassa aiheuta painolastia tähän päivään.
Moni kristitty voisi varmasti perustellusti olla sitä mieltä, että naisten asema tällä hetkellä on kristinuskon parissa hyvä – ja että historian painolasti on historiaa. Tosin vaikkapa Suomessa on vaikea aina erottaa, mikä on luterilaisen kirkon ja mikä taas hyvinvointivaltion osuus naisten aseman tasa-arvoistumisessa. Ne kaksi kun ovat Suomessa kulkeneet jollain tapaa rinta rinnan. Joka tapauksessa tasa- ja epätasa-arvosta puhuessa pitää aina täsmentää ja pohtia sitä, mihin asioita milloinkin verrataan; historiaan, muihin uskontoihin, yhteiskunnan eri osiin…
Mutta onko kristinusko tasa-arvokysymysten kannalta “naisvihamielinen”? Kristillisestä historiasta löytyy joitain, ei monia mutta kuitenkin joitain, naispuolisia toimijoita. Lisäksi etenkin nykyään kristillistä teologiaa ja historiaa on puitu monista näkökulmista, myös feministisestä.
Joskus voi tuntua siltä, että “kaikki on jo kaluttu” ja että etenkin kristillisestä historiasta on vaikea löytää mitään kovin uutta. Kristillisen naiskuvankin keskeiset elementit ovat silmien edessä saatavilla Raamatun tutuissa tarinoissa. Tuoko siis elokuva Maria Magdaleenasta mitään uutta kristilliseen historiaan ja kristillisten elokuvien jatkumoon?
Kyllähän se tuo. Ensinnäkin elokuva on käsittääkseni ensimmäinen ainakin suuren mittaluokan elokuva Mariasta Magdaleenasta. Maria on tosiaan elokuvan päähenkilö, ei Jeesus. Tai edes Juudas. Koko kulttuurihistoria yrittää pakottaa minut kirjoittamaan Jeesus-elokuvasta, siitä, millainen Jeesus elokuvassa oli, ja siitä, mitä Jeesus elokuvassa teki, ja sitten Mariasta suhteessa Jeesukseen. Tämä elokuva yrittää kuitenkin alleviivata sitä, että nyt puhutaan Mariasta.
**
Elokuva alkaa siitä ajasta, kun Maria (Rooney Mara) siirtyy Jeesuksen opetuslapseksi. Ennen Jeesuksen kohtaamista Maria elää perheessään samaan tapaan kuin naiset aiemminkin; miehille alisteisina oman perhekuntansa jäseninä. Naisten tehtävinä on naimisiin meneminen, lasten tekeminen, kodin hoitaminen. Maria käyttäytyy tähän rooliin sopimattomilla tavoilla, eikä hyväksy hänelle valittua miestä puolisokseen. Tämän seurauksena perhekunnan miehet yrittävät manata demonia pois Mariasta lähes hukuttamalla hänet. Kohtaus on voimakas ja ahdistava. Maria kuitenkin jollain lailla alistuu toimenpiteille – ehkä vaihtoehtojen puuttuessa – mutta kokee elämässään hiljaista vierautta. Mutta kun Maria kuulee Jeesuksesta ja kohtaa Jeesuksen opetuslapsineen, hän päättää hylätä perheensä ja seurata Jeesusta.
Patriarkaalisen perhekunnan ja tradition hylkääminen osoittautuu oikeaksi valinnaksi. Marian elämä täydellistyy. Hän saa kastaa ihmisiä ja olla toimija, ei vain elämänsä passiivinen sivustakatsoja. Hän saa elää rakastamansa ihmisen lähellä. Kun Jeesus kuolee, Maria ei vaivu epätoivoon eikä pelkoon, eikä hän kannata sotilaallisia ja vallankumouksellisia suunnitelmia, vaan tekee Jeesuksen kuolemasta erilaiset johtopäätökset kuin muut opetuslapset. Marian johtopäätös on se, mikä nykyään on kristinuskon tulkinta: että Jeesuksen viesti on rakkauden ja anteeksiannon julistaminen.
Jeesusta näyttelee (sydäntä pakahduttava, niin se vain on) Joaquin Phoenix. Pietaria, petturia, esittää Chiwetel Ejiofor (joka on omaan päähäni tatuoitu loistavana Solomon Northupina 12 Years a Slave -elokuvassa). Opetuslasten sivurooleista on kuitenkin vaikea sanoa mitään, ne ovat todella sivussa.
Entä Elokuvan Jeesus-kuva? Vaikka elokuvan tavoitteena on korostaa Marian merkitystä, Jeesus-tulkinnalta ei voi koskaan välttyä.
Maria Magdaleenan Jeesus-kuva on omituinen. Phoenix on hymyilevä, mutta silti etäinen ja selittämätön, melankolinen hahmo. Käy selväksi, että Maria ja Jeesus rakastavat toisiaan. Heidän rakkautensa on kuitenkin jonkinlaista ylevää, ystävällistä, ei-seksuaalista rakkautta. Maria ja Jeesus ovat ikään kuin maallisen rakkauden yläpuolella. He rakastavat toisiaan samalla tavalla kuin he rakastavat kaikkea muutakin elävää. Marian ja Jeesuksen välisen eroottisen rakkauden puuttuminen – tuntuu, että sen puuttumista jopa alleviivataan – on selvästi tietoinen valinta. Kaiken kaikkiaan elokuvan Jeesus jättää kuitenkin häkeltyneen olon.
Jos erilaisia Jeesus- ja Maria-kuvia haluaa lukea, itse suosittelen vaikkapa Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilaista. Teos on kristillisten tabujen rikkomisen rohkeudessaan mielestäni poikkeuksellinen, ja kaunokirjallisena teoksena puhutteleva (joskin luin teoksen teini-ikäisenä, joten voisi olla syytä päivittää näkemys ja lukea teos kypsemmin silmin!). Sirolan teoksessa Maria esitetään prostituoidun tyttärenä. Jeesuksen ja Marian välinen rakkaus ei ole platonista, vaan eroottista, konkreettista, elämäntäyteistä kaikissa haavoissaan. Mariahan esitetään usein populaarikulttuurissa lähinnä prostituoidun leiman kautta, kuten Sirolakin, tai sitten typeränä rakastuneena naisena (ihana laulu, mutta voi kamalaa…). Siitä huolimatta Sirolan Maria on monitulkintaisempi ihminen ja Jeesus etenkin.
**
Maria Magdaleena voi pitää feministisenä elokuvana. Se pyrkii katsomaan historiaa naisten näkökulmasta Marian kautta. Marian pyrkimykset ovat tasa-arvossa ja patriarkaalisen järjestyksen kumoamisessa – joskin rauhan ja sovinnon kautta. Elokuva näyttää myös naisten historiallisen aseman toisen luokan ihmisinä, joiden mahdollisuudet ja oikeudet sekä tavat olla ja elää ovat olleet rajoitetut. Lisäksi Maria näytetään itsenäisenä ja ajattelevana toimijana.
Elokuvassa on hyviä aineksia – koska lähtökohta on niin kiehtova. Elokuva ei myöskään mässäile liikaa Jeesus-tarinoiden kuvastolla kuten ristiinnaulitsemisella, eikä siinä mielessä toista kliseitä. Ja vaikka Jeesus-kuva on mielestäni omituinen, ehkä jotenkin sisällötön, ainakin Marian rooli on poikkeuksellinen elokuvahistoriassa.
Elokuvana teos ei sen sijaan ole järin onnistunut. Elokuva tavoittelee syvällistä tunnelmaa harvoilla vuorosanoilla, hidastempoisuudella ja yksinkertaisella värimaailmalla, mutta muutamista hienoista kohtauksista huolimatta kokonaisuus jää latteaksi. Samalla kun muut hahmot jätetään tarkoituksella sivuun ja Mariaa korostetaan, tämä valinta ei kuitenkaan tuo hahmoon syvyyttä. Maria päätyy eteerisesti lähinnä katselemaan maailmaa ja hymyilemään autuasta hymyä. Metaforiset, unimaiset kohtaukset, jossa Maria uppoaa vedessä, eivät toimi. Tällainen intertekstuaalinen viite Jane Campionin myöskin feministiseen elokuvaan Piano, jossa syvät vedet ovat vaikuttava elementti, tuntuu lähinnä tekotaiteelliselta.
Se, että muut hahmot jäävät puutteelliseksi, tekee koko tarinasta ja Mariasta ohuen. Juudaksen motiiveja tuodaan jonkin verran esiin, mutta pääosin hänet näytetään hyväuskoisena, naiivina hölmönä. Lopun petos jätetään käsittelemättä. Myös Pietarin rooli jää etäiseksi. Pietari edustaa lähinnä miesten kovaa maailmaa – ja tätä vasten Maria näytetään lempeäksi mutta vahvaksi, altruistiseksi ja anteeksi antavaksi. Tällaisen Maria-kuvan tavoitteena on todennäköisesti hylätä kuva Mariasta prostituoituna, mutta on sellaisenaan hieman tympeä karikatyyri.
Toisaalta joku toinen voisi ajatella elokuvan vahvuudeksi juuri tämän Maria-kuvan muuttamisen. Maria ja Jeesuksen tavoittelema uusi maailma syntyy rauhan, kuuntelemisen ja hiljaisen hyväksynnän kautta – eivät väkivaltaisen vallankumouksen ja ehdottomien sääntöjen kautta.
Tekee silti mieli kysyä, että really, miehet väkivaltaisen vallankumouksen kovina kannattajina ja naiset lempeinä hoivatyön ja rakkauden lähettiläinä, jotka jättävät omat tarpeensa – anteeksi, joilla ei ole omia tarpeita uskonnollisen pelastustyön lisäksi? Tällainen mustavalkoinen kärjistys ja stereotypia ei ole mielestäni kovin onnistunut. Toisaalta joku voisi todeta, että myönteistä elokuvan Maria-kuvassa on se, että Maria esitetään omat valinnat tekevänä toimijana. Hän ei ole demonien traumatisoiva crazy cat lady, jonka olemassaolo kiteytyy Jeesuksen palvontaan.
Yhtä kaikki, ehkä naiset voivat olla enemmän kuin vain pelastusarmeijan hyväntekijöitä tai hulluja prostituoituja.
Elokuvan ydin, sen motiivi, paljastuu viimeistään elokuvan lopussa kerrotussa historiassa. Maria Magdaleenan leimaaminen prostituoiduksi on peräisin keskiajan kirkkohistoriasta. Tarkemmin sanottuna kyseessä on Paavi Gregorius I:n lanseeraama näkemys vuodelta 591. Ja kiinnostavaa on myös se, että katolinen kirkko on nyttemmin, vuonna 2016 hyväksynyt Maria Magdalenan viralliseksi opetuslapseksi miesten oheen. Ja tämä fakta on mielestäni paljon kiinnostavampi ja vaikuttavampi seikka kuin juuri nähty elokuva: ajatus, että nainen on todella voinut olla samanarvoinen opetuslapsi, vaikka koko kristillinen historia kertoo meille kahdestatoista miehestä ja on maalannut naiset vain itkemään ristin alle.
Kuten Johanna Elo kirjoittaa arvostelussaan, Maria Magdaleenan teemana on “näkyväksi tuleminen”. Elokuvan selvä tavoite on juuri tämä, Marian “todellisen” historian näyttäminen isolle yleisölle taiteen keinoin. Feministisestä näkökulmasta monia historiallisia tapahtumia onkin syytä kirjoittaa uudelleen. Sen lisäksi, että naisten asema on faktisesti ollut lähes kaikissa yhteiskunnissa miestä huonompi, naisten asema on myös vaiettu ja kirjoitettu kuoliaaksi. Kristinusko ei eroa tässä mielessä muusta (kirjallisesta ja käytännöllisestä) historiasta. Elokuvaa katsoessa voikin spekuloida, millainen maailma olisi, jos kristinuskon historiassa naisten asema olisi ollut enemmän sellainen kuin Maria Magdalena viitoitti.
sivuhuone 