Kiitos korona?

Luin jostain somesta: “kiitos korona”.Jäin miettimään. Pitääkö koronaa kiittää? Ja jos pitää, niin mistä syystä?Olen viime viikolla koettanut koota ajatuksia uudesta arjesta ja koronan vaikutuksista. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti. Hektisen lapsiarjen keskellä on vaikea päästä ajatuksiin kiinni. Vielä kaksi viikkoa koko maailma näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Ja kahden viikon päästä se näyttää taas erilaiselta kuin nyt.Samalla jotkin asiat ovat aivan kuin ennen. Aamupalalle patistaminen, onni suuresta lätäköstä hiekkalaatikolla, hampaidenpesu, ruoanlaitto, keväisen auringonpaisteen ihmettely. Ja heti perään huomaan jo ajattelevani; mutta ovatko nekään enää samalla tavalla? Eikö juuri onni suuresta lätäköstä näyttäydykin nyt yhtäkkiä erilaisena, vielä merkittävämpänä? Eikö aurinkokin paista jotenkin toisella tavalla, kirkkaammin ja jotenkin kauniimmin? Miltä tulevaisuus nyt näyttää?Siis mitä hyvää tästä viruksesta voi seurata? Entä voiko hyvistä asioista ja hyvistä tunteista puhumisessa olla jotain ongelmallista?***Tänään on 29.3. Suomessa virallisia koronatartuntoja on 1218. Minä ja perheeni olemme olleet kaksi viikkoa mahdollisimman paljon eristyksissä, suunnanneet puiston sijaan metsään ja jättäneet turhat kaupassa käynnit. Tunteet ja ajatukset ovat heitelleet laidasta laitaan, vaikka pääosin oloni on rauhallinen. Viestittely ihmisten kanssa paljastaa, että muillakin tunteiden kirjo on laaja. Se alkaa kuolemanpelosta, raivosta ja jatkuu levollisuuteen, kiitollisuuteenkin.Perheeni asuu metsän vieressä. Olen itse kotona lasten kanssa, en vielä töissä. Mies siirtyi etätöihin jo aikaa sitten. Meidän toimeentulomme ei ole välittömässä vaarassa. Olemme terveitä. Lapset ovat vielä niin pieniä, etteivät he juuri ymmärrä tilannetta, eivätkä siten ahdistu.Voiko helpompaa tilannetta edes keksiä tähän pandemia-tilanteeseen? Olen niin etuoikeutettu, etten edes tiedä, olenko koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa olisin näin monella tapaa hyvässä asemassa verrattuna satoihin, tuhansiin ja globaalissa mittakaavassa jopa miljooniin muihin ihmisiin joka päivä. Se tuntuu lähes käsittämättömältä. Jopa lähes samassa tilanteessa olevat äidit voivat olla paljon stressatumpia kuin minä; siihen ei vaadita kuin kouluikäiset lapset ja oma etä- tai mikä tahansa työ. Ja lisäksi arki lasten kanssa naulaa jalat kiinni maahan. Vaikka yrittäisin hätäillä, en pysty.Surin pari päivää lapsen kerhon loppumista. Sitten surin sitä, että leikit tuttujen naapureiden kanssa päättyisivät. Sen jälkeen suru pääosin katosi ja olen kuljettanut lapseni päivittäin läheiseen metsään leikkimään. Muutokset solahtivat arkeen helposti – mutta todennäköisesti vain siksi, että ne eivät lopulta olleet meille isoja muutoksia. Eivät ainakaan väliaikaisesti.Metsässä olen katsellut lapsiani kuten äiti katsoo: välillä väsyneenä, välillä raivoissani, välillä nauraen, välillä ihastellen, välillä huolestuneena. Mietin, miten taitavia he ovat, miten upea paikka metsä on, miten vihreää on sammal. Ihmettelen lasten loputonta mielikuvituksen virtaa ja poukkoilevaa energiaa. Ja hymistelen sitä, miten hyvältä omena maistuu kivellä istuessa.Mietin, että miksi en ole tehnyt tätä aiemmin vielä enemmän. Tosiaan: korona auttaa näkemään tällaisia itsestäänselvyyksiä selkeästi.Meidän perusarkemmekin on rauhallista ja rutiininomaista, mutta silti eristäytymisen myötä arkeen on laskeutunut uudenlainen rauha. Lasten metelöinti tietenkin jatkuu, mutta tarkoitan toisenlaista rauhaa. Olemme vain nelistään, ja juttelemme vain ajoittain naapureiden kanssa pihalla sopivan etäisyyden päästä. Kun ei voi lähteä minnekään, ei myöskään tarvitse lähteä minnekään. Ei ole oikeastaan kiire, vaikka pidämmekin kiinni aikataulurutiineista.Ulkona on hiljaista. Joinain hetkinä pihalla ei näy juuri ihmisiä. Kauempaa kaikuvien autojen äänet ovat vaimenneet merkittävästi. Se tuntuu ristiriitaiselta. Miten tärkeä ja kiinteä se taustalla kuuluva äänimaisema on ollut. Toisaalta se muistuttaa, että autoilla ei nyt ajella.Oman rauhoittumisen lisäksi ilmastopäästöjen radikaali leikkautuminen onkin herättänyt spontaania toiveikkuutta. Kun taannoin katselin Kiinan ja Italian pudonneita päästölukemia, mielessä kävi ajatus: kenties tästä alkaa uusi aika. Ehkä osaamme rajoittaa tarpeetonta lentomatkustelua ja eläinten syömistä, ehkä ottaa opiksi nyt tehdyistä rajoitteista ilmastokriisin ratkaisuissa. Ehkä voisimme kyseenalaistaa mieletöntä työntekoa, kulutusta ja kaikkea tätä kapitalistisen yhteiskuntamuodon hulluutta.Tässä tämä ajatus: voisivatko tämän kriisin myötä asiat muuttua parempaan suuntaan?***Olen miettinyt jo pidempään, miten tällaisista hyvistä tunteista omassa elämässään ja toiveikkuudesta voi puhua tällaisen järkyttävän pandemian kohdalla. Voiko omassa elämässään olla tyytyväinen ilman ilakointia, edelleen empaattisesti, edelleen huolestuneena? Itsehän olen ollut ärsyyntynyt huomatessani, miten ihmiset valittavat mielestäni melko mitättömistä asioista omassa elämässään koronan myötä – kun toisaalla jotkut taistelevat elämästään, toimeentulostaan, läheisistään. Ja jos kerran ärsyynnyn pelkästään tällaisesta, voiko mitenkään puhua hyvistä puolista, joita korona mahdollisesti aiheuttaa? Eikö sekin ole katastrofin pilkkaamista?Vastaus on, että tietysti hyvistä asioista voi puhua. Ihmisen elämä ei ole koskaan yksi tunne tai yksi tilanne, hyvä tai huono. Tai voi olla; ja silloin on kyseessä todennäköisesti jokin kriisi. Rakastuminen, kuolema, onnettomuus. Mutta korona ei ole vielä mitään näistä. Se ei täytä aivan kaikkea, mutta on kuitenkin lonkeroitunut nopeasti osaksi arkea ja osaksi yhteiskuntaa, jopa tavalla, jota ei vielä alkuvuonna juuri kukaan olisi voinut aavistaa.Onhan korona on valtava kriisi. Luultavasti valtavampi kuin itsekään voin hahmottaa. Mutta sen ohella elämä myös jatkuu. Esimerkiksi meille tämä arki, juuri nyt kun täydellistä ulkonaliikkumisrajoitusta ei ole, on arkea ja elämää edelleen. Arkea, joka vain jatkuu. Soljuu, repeilee, natisee, mutta jatkuu. Elämä lasten kanssa on muutenkin juuri tätä. Vaikka maailma kaatuisi, silti me yrittäisimme tehdä aamupalaa, silti me leikkisimme styracosauruksella ja silti me lukisimme jonkin kirjan. Keksisimme jotain.***Kuten kirjoitin, olen törmännyt somessa keskusteluihin, joissa kiitetään koronaa. Vaikka edellinen osa tätä postausta saattoi kuulostaa hymistelyltä sekin, niin voin sanoa lukeneeni näitä keskusteluja lähinnä järkyttyneenä.Osassa somen keskusteluista oli mielestäni erikoinen sävy. Keskustelijat puhuivat uskonnolliseen tapaan uudesta rauhasta, jonka olivat saaneet sydämeensä, toiveikkuudesta ja harmoniasta. Jossain linkattiin esimerkiksi Youtubeen ladattuihin videoihin, joissa koronavirusta kiitettiin uudesta elämästä, jonka löydämme nyt, kun jätämme kiireen ja stressin. Kiitettiin koronavirusta ympäristön pelastamisesta, perheiden pelastamisesta. Kiitettiin siitä, että koronavirus muistuttaa siitä, kuinka me kaikki olemme samassa veneessä, kaikki yhteydessä toisiimme ja riippuvaisia toisistamme. Ja niin edelleen.Alleviivaten keskiluokkaista hyvinvointia nuo kommentit ja videot antoivat ymmärtää, että koronavirus oikeasti tekisi tästä maailmasta noin vain paremman paikan.Mutta onko perusteltua ajatella näin?Edes hyvän elintason maissa monien ihmisten elämä ei ole yksiselitteisesti helppoa ja yksiselitteistä. Jo valmiiksi olemassa olevien ongelmien lisäksi tämä koronavirus tappaa ihmisiä kivuliaasti, jättää ihmisiä työttömiksi, varattomiksi, perheettömiksi. Se pahentaa myös Suomessa masennusta, ahdistusta, päihdeongelmia, ja aiheuttaa, niin, kuolemaa. Vaikka kannustan kaikkia pysymään vain kotona, pelkään samalla, mitä eristäytyminen tekee yksinäisille ihmisille ja lapsiperheille. Pahinta eivät ole edes “kotikouluissa” mahdollisesti “menetetyt” opit, vaan raadollisempi kotiarki – päihteet, väkivalta, ruoan puute, mielenterveyden ongelmat. Turvallisten sosiaalisten kontaktien ja turvallisten rutiinien puuttuminen. Lapset voivat joutua kantamaan koronan jälkiä koko elämänsä.Entä mitä virus tekee vaikkapa sellaisessa maassa kuin Syyriassa, jonka sairaalavarustus on jo nyt pommitettu matalaksi? Tai pakolaisleireillä, joissa ei ole mahdollisuutta eristäytyä? Mitä virus tekee kodittomille?Ilmansaasteet ovat todella vähentyneet merkittävästi. Ehkä siis ympäristö pelastuu? Kuten asiantuntijat ovat huomautelleet, toiveet voivat olla ennenaikaisia.Virus vasta leviää Yhdysvalloissa. Siellä kuitenkaan poliittinen tavoitteenasettelu ei ole ollut yhtä yksimielistä kuin Suomessa. Kaikkien tavoitteena ei ole puhdas ympäristö ja ihmisten terveys. Poliittinen tavoite voi olla myös talouden pelastaminen nykymuodossaan ja mahdollisimman pian – jopa täysin kesken pahinta kriisiä. Tämä ei tietenkään ole uutta, mutta uutta on se, miten avoimesti poliittiset tavoitteet ovat asetettu. Joidenkin keskustelijoiden ilmaisema ajatus on, että ihmisten henki ei ole yhtä tärkeä kuin talous (lue Antti Ronkaisen kirjoitus aiheesta). Vaikkapa Yhdysvalloissa tämä saattaisi tarkoittaa sitä, että satoja tuhansia ihmistä kuolee vuoden aikana. Kuka meistä olisi valmis kuolemaan “talouden puolesta”? Joku voi tietenkin todeta, että on mukavan rehellistä, kun Björn Wahlroos sen sanoo. Että “on vaikea punnita ihmishenkiä ja euroja vastakkain, mutta se on tehtävä”.En itsekään muista, milloin joku hyväosainen olisi todella esittänyt, että on parempi, että jotkut ihmiset kuolevat pois, jotta toiset voivat saada rahavarantonsa kuntoon.Samaan aikaan kun zerowaste-ajattelijat – minä mukaanlukien – haaveilemme yhä jätteettömästä maailmasta, maailman valtaapitävät aikovat pian hukuttaa meidät pian yhä suurempaan paskaan, koska talouden on noustava. Enkä väitä, etteikö talouden olisi noustava. Mutta eri intressiryhmillä on eri näkemys siitä, millä keinoilla talous tulee nostaa ja mitä tämä itse asiassa tarkoittaa.Onkin syytä suhtautua kriittisesti siihen, mitä eri toimijat tarkoittavat talouden pelastamisella. Talouselämä on joka tapauksessa jo kriisissä. Mutta monet taloudesta panikoivat eivät välttämättä ole kiinnostuneita uudenlaisen, ekologisen tuotannon suunnittelusta, vaan osake- ja rahoitusmarkkinoista, eli omasta rahavarallisuudestaan, joka nyt kriisin myötä hupenee.Me olemme kenties kaikki yhteydessä toisiimme – ja sen salakavalasti ja nopeasti tarttuva virus osoittaa – mutta me emme todellakaan ole samassa veneessä.***Kannattaako siis koronaa kiittää?Minusta tuntuu, että moni meistä joutuu tai saa oppia uusia asioita koronan myötä, niin itsestään, läheisistään kuin yhteiskunnasta. Myös myönteisiä asioita tapahtuu. En ole ainoa, joka on huomannut arjessa rauhoittumista, löytänyt uusia kiitollisuuden aiheita ja levollisuutta. En ole myöskään ainoa, jonka toiveet saasteiden vähenemisestä heräävät. En ole ainoa, joka toivoo kiireen hieman hellittävän.Toisaalta toiveikkuuteni aste heittelee sekin laidasta laitaan. Myös erittäin dystooppinen tulevaisuus on mahdollinen, ja jopa todennäköinen. Ehkä mitään sosiaalista ja ekologista jälleenrakennusta ei tule, vaan ainoastaan uusliberalismin tekohengitystä yhä autoritaarisemman hallinnan kautta. Ehkä pakonomainen kulutusjuhla jatkuu, koska kaikki koronan aikana menetetty pitää kompensoida.Silti. Korona ei itsessään tee mitään. Se vain leviää, ja se leviää ilman poliittisia motiiveja tai muita tavoitteenasetteluja.Siksi minusta ei tule kiittää koronaa, vaan keskittyä siihen, mitä me ihmiset teemme jatkossa. Tulevaisuuden muutoksissa on edelleen kyse politiikasta, ei viruksesta. Toki tämän voi ajatella olevan vain semantiikkaa, mutta ero on minusta tärkeä huomata.Ajattelen, että tulevaisuus on aidosti avoin. Sitä se on aina, mutta kriisin myötä avautuu uudenlainen väylä ajatella maailmaa uusiksi. Tämä pakollinen pysähtyminen, omien sosiaalisten konventioiden ja ajattelutapojen järkyttyminen ja kaikkien tunteiden kohtaaminen saa meidät ehkä herkemmiksi miettimään oman elämäntapamme ja yhteiskuntajärjestyksemme mielekkyyttä.

Advertisement