Tämä teksti on eräänlainen jatko-osa edelliselle kirjoitukselle, jossa pohdin lasten tekemisen perustelemista. Ehkä tämä on myös jonkinlainen kontribuutio lapsettomuuskeskusteluun, vaikka en alunperin sellaista halunnut kirjoittaa.
Kommentoin tässä tekstissä joitain negatiivisia käsityksiä ja stereotypioita, joita edellistä tekstiä kirjoittaessani huomasin lapsiperheellisyyteen kohdistuvan. Kommentoin myös joitain käsityksiä lapsettomista. Lisäksi yritän saada selkoa kysymykseen, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa.
Tätä pitää hieman alustaa. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, että mitään merkittävää juopaa olisi olemassa. Eroja toki. Mutta kuulostellessani monenlaisia näkemyksiä puolin ja toisin, aloin pohtia, onko lapsettomien ja lapsellisten välillä sittenkin jokin merkittävä ero ja jännite.
Kuten tapanani on, aloin kysellä muiden näkemyksiä. Kyselin ystäviltä ja tutuilta, oliko heidän mielestään lapsettomien ja lapsellisten välillä jokin juopa. Sain sekalaisia vastauksia. Erään lapsettoman mielestä lapsettomien ja lapsellisten välillä ei ole ainoastaan juopa, vaan “1000000 kilometrin galaktinen railo”. Lapselliset sen sijaan eivät tuntuneet näkevän ainakaan näin suurta juopaa.
Vastausta kysymykseen on luonnollista lähteä hakemaan eroista näiden ryhmien välillä. Mutta entäpä jos tällaiset loputtomat “erot” eivät olekaan avain erilaisten ryhmien ja negatiivisten stereotypioiden ymmärtämiseen?
Esitän arvauksen. Kenties selitys voi löytyä siitä, että lapselliset ja lapsettomat muodostavat kaksi erilaista ryhmää yhteiskunnassa, jotka kamppailevat omasta kulttuurisesta oikeutuksestaan.
Vaikea keskustelu stereotypioineen
Lapsettomuuteen liittyvien keskustelujen purkaminen on hankalaa ja sotkuista. Sitä auttaa ainakin aluksi se, että erittelee keskustelun tasoja. Yhteiskunnassa vallitsee kaksi erilaista keskustelua lapsettomuudesta.
Ensinnäkin on yleisen tason yhteiskunnallinen keskustelu lapsettomuudesta ja sen syistä. (Esimerkiksi Politiikkaradio, HS:n juttu Tilastokeskuksen väestöraportista, ja niin edelleen.) Keskustelun näkökulma on sellaisissa asioissa kuten kilpailukyky, kestävyysvaje, huoltosuhde, ja niin edelleen. Tämä keskustelu ei tarkastele syntyvyyttä voluntarismin näkökulmasta, vaan siitä näkökulmasta, miten valtio onnistuu uusintamaan itsensä.
Tämän ohella lapsettomuudesta käydään toista keskustelua. Sen näkökulma on subjektiivinen. Tätä keskustelua edustavat kaikenlaiset yksityiset keskustelut aiheesta, mutta laskisin myös esimerkiksi Heidi Maksimaisen mainion teoksen Vauvattomuusbuumi (2019) tällaiseksi puheenvuoroksi. Teos esittelee syntyvyyteen liittyvää tutkimusta ja historiaa, mutta pääosassa ovat lapsettomien subjektiiviset kertomukset, ja toisaalta Maksimaisen oma subjektiivinen positio lapsettomana ja siihen liittyvät tunteet, ajatukset, toiveet. Teos on, kustantajan esittelyn mukaan, “vertaistuki niille, joista ei syystä tai toisesta tule koskaan vanhempia, ja matkaopas niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi kaikki eivät hyppää vauvajunan kyytiin.”
Suosittelen lämpimästi Maksimaisen teosta. Se, kuten muut lapsettomuuspuheenvuorot, auttavat ajattelemaan kriittisesti lisääntymiskeskusteluja ja perhe-elämän normatiivisia ulottuvuuksia, sekä auttavat ymmärtämään näihin liittyviä henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia ristiriitaisuuksia. Ylipäänsä on hyvä kuulla ja huomata näkemyksiä, jotka poikkeavat omista ja koettaa astua sellaisiin saappaisiin, jollaisissa ei ole koskaan astellut.
On helppo nähdä, että väestötason keskustelu ei puhuttele niitä, jotka ovat kokemuksellisesti itse kiinni lapsettomuudessa tai lapsiperheellisyydessä. Sen ei ole tarkoituskaan, mutta silti virallinen, vieläpä usein keski-iän ylittäneiden miesten käymä, keskustelu voidaan kokea hyvin vahvasti kommentoivan juuri itseä.
Subjektiivista keskustelua taas käydään laidasta laitaan. Kokemusten tasolla lapsettomuus voi tuntua miltä tahansa.
En kommentoi lapsettomuuden objektiivista keskustelua, sillä en osaa arvioida, kuinka ansiokasta tai “totuudenmukaista” tämä keskustelu on – yhteiskunnallinen keskustelu ja siinä käytetyt käsitteethän eivät ole neutraaleja eivätkä automaattisesti oikeita. Sen sijaan nostan esiin tarkastelen joitain havainnoimiani negatiivisia käsityksiä ryhmien välillä, tietysti, omasta subjektiivisesta, lapsellisen näkökulmastani.
Vaillinaiset lapsettomat?
Heidi Maksimaisen Vauvattomuusbuumi (johon viittasin myös edellisessä tekstissä) käsittelee paljon sitä ahdistavaa tilannetta, jossa lapseton – etenkin kolmekymppinen nainen – kohtaa yhteiskunnallista painetta lastenhankintaan. Maksimainen kirjoittaa yhteiskunnallisessa keskustelusta ja sen epäreiluudesta lapsettomia kohtaan muun muassa seuraavasti:
[…] keskustelua käydään lapsiperhekeskeisen yhteiskunnan ja sen enemmistön ehdoilla. Koska useimmat ihmiset haluavat lapsia ja pitävät perhettä elämänsä tärkeimpänä asiana, on loogista ajatella, että lapsettoman elämä on jollain lailla vaillinaista. Käsitys ohjaa keskustelua vahvasti tiettyyn suuntaan: siihen mitä lapseton menettää. Lastenhoito on kovaa työtä, josta täytyy saada palkaksi jotain sellaista, jota ilman lapsettomat jäävät. Lapsettoman elämän täytyy olla ainakin hieman pinnallista, merkityksetöntä tai yksinäistä.”
Haluaisin nostaa esiin muutaman seikan. Ensinnäkin katkelma kuvastaa mielestäni kahden yhteiskunnallisesti epätasa-arvoisen ryhmän välistä jännitettä. Mutta palataan siihen myöhemmin.
Maksimainen viittaa tässä laveasti yhteiskunnalliseen keskusteluun, sillä kuvailemissani virallisissa raporteissa ja niitä kommentoivissa keskustelussa näkökulma ei kaiketi ole lapsettomien kokemuksissa (“mitä lapseton menettää”). Pikemminkin näissä keskusteluissa lähdetään siitä, että lapsia on tehtävä, koska kyseessä on kansantalouden etu. Siinä mielessä keskustelu on melko teknokraattista. Toki esimerkiksi mielipidepalstoilla käytävissä julkisissa puheenvuoroissa sävy on erilainen, mutta silloin liikutaan jo paljon hetteisemmällä maalla.
Seuraava huomioni liittyykin tähän hetteisempään osastoon. Maksimaisen mukaan keskusteluissa näkyy ajatusketju, joka oli luettavissa myös I am Spasticus -blogissa (ks. edellinen kirjoitukseni). Blogissa ajatus tosin esitettiin huomattavasti kärjekkäämmin. Tämä ajatus on, että perheellisten oma riuduttava työ tekee meistä katkeria ja kostonhaluisia tai vihamielisiä muita kohtaan. Että me, johtuen lasten aiheuttamasta vaivasta, pidämme muita itseämme huonompina. Tämä on mielestäni pahansuopa tulkinta, enkä ole varma, kuinka perusteltu.
Yritin kysyä perheellisiltä tutuiltani, tunnistavatko he tällaisia tunteita tai ajatuksia itsessään. Vastaukset olivat aika yksiselitteisiä. En toki sano, etteikö joku voisi kokea katkeruutta, mutta omista tutuistani kukaan ei tunnistanut itsessään vihamielisyyttä lapsettomia kohtaan, eikä katkeruutta hoitotyöstä – siitä huolimatta, että tuskin kukaan sanoisi juuri hoivatyöstä vanhempana nauttivansa. Se nyt vain kuuluu asiaan. (Omalta osaltani sanoisin kuitenkin, että lastenhoito on avannut silmiäni hoitotyön merkitykselle laajemminkin, eikä siten ole merkityksetöntä.)
Toisaalta vaikken koe katkeruutta, en myöskään ylemmyyttä. Elän lasten kanssa “täyttä elämää” ja ajattelen lasten tuoneen elämääni sellaisia asioita, joita en voi kuvitella tulevan muualta, mutta en silti kuvittele, etteikö jonkun toisen elämä voisi olla aivan täyttä. Muiden elämän sisältö ei riipu siitä, millaista elämää minä satun elämään.
Toki lapsen saanut voi hehkuttaa omaa lastaan ja elämäänsä muille. Vanhemmat voivat saada kuulostamaan oman hehkutuksensa syyllistämisenä. “Et halua menettää tätä kokemusta!” Ehkä me vanhemmat voisimme olla tarkempia tällaisten kommenttien kanssa. Ja sitten taas, tällainen kommentti on aika inhimillinen kommentti. Jos minä syön mielestäni elämäni parasta salted caramel jäätelöä, ja vierustoverini ei halua maistaa, niin saatan ihmetellä, että miksi et halua edes maistaa?
No, anteeksi, eihän lapset tietenkään vertaudu jäätelöön – mutta ymmärtänette idean? Kyllä me tuputamme omia hyviä juttujamme muille, olivat ne sitten harrastuksia, ruokia, jäätelöitä, lapsia, matkoja tai mitä lie. Ajattelemme helposti, että joku “ei tiedä, mitä menettää”.
Lisäksi Maksimaisen pointti ei varmasti ole sanoa, että juuri me vanhemmat ajattelemme lapsettomia ihmisiä vaillinaisiksi, vaan hän viittaa siihen, miten yhteiskunnallisessa keskustelussa lapsettomista puhutaan. Mutta koska kuitenkaan minä itse, eivätkä ne, joiden kanssa olen keskustellut, emme tunnista katkeraa virettä, on syytä miettiä, onko tämä käsitys ainakin joiltain osin vääristynyt.
Toki, jos pitäisi paikkansa, että lapselliset näkevät lapsettomat vain vaillinaisina ihmisinä, olisi varmaan syytä korjata käsityksiä. (Minulla olisi tästäkin kiinnostavasta kysymyksestä lisää sanottavaa – vaillinaisuudesta, pelosta, elämänvalinnoista – mutta ehkä palaan aiheeseen myöhemmin!)
Kulttuurisista ihanteista: ovatko perheelliset yhteiskunnan kerma?
Olen kuullut lukuisia kertoja erään väitteen. Väitteen ydinsisältö on jotakuinkin sellainen, että lapsiperheiden elämäntapa on kulttuurisesti hyväksytyin ja ihanteellinen ja että ihmisiä kannustetaan juuri tällaiseen elämäntapaan.
Väite on varmaan pääosin aika totta. Silti jokin tässä näkemyksessä häiritsee. En tunnista itseäni siitä, vaikka tiedostan monella tavallani olevani monella tapaa “normin” mukainen ihminen “normin” mukaisessa elämäntilanteessa ja näin ollen edustavani laajalti hyväksyttyä elämäntapaa.
Ensinnäkin puheet ja teot ovat kaksi hyvin eri asiaa. Vaikka Suomessa on edelleen hyvä neuvolajärjestelmä, sairaanhoito, ilmainen koulutus ja useampia lapsiperheiden tukia, niin toisaalta monia palveluita on parinkymmenen vuoden aikana purettu. Myös lapsiperheköyhyys on suuri ongelma, eivätkä vaikkapa työelämään liittyvät kysymykset ole helppoja. Sanoisinkin, että perheiden arvostus voi näkyä mainoksissa ja juhlapuheissa, mutta näkyykö se käytännössä? Tätä on vaikea arvioida.
Mitä tulee taas mielikuviin ja kulttuurisiin arvostuksiin hyvästä elämästä, niin on hyvin vaikea sanoa, mikä tällä hetkellä on itse asiassa kulttuurisesti hyväksytyin elämäntapa.
Kun vaikkapa minä itse selaan somea, mainoksia, kuvia naisista ja miehistä, uutisia taloudesta, kulttuurista, työelämästä, ja niin edelleen, en todellakaan näe lapsiperheellisyyttä ja lasten hoitamista ihanteena. Ja kun minä katson ihanasti sekaista kotiamme, jonne en kolmenkaan vuoden asumisen jälkeen ole saanut ripustettua tauluja tai kiinnitettyä vaatehyllyjä seinään (siihen tarvitsee porakoneen ja puoli päivää, siis liikaa), ja muistan, että olen käynyt “lenkillä” viikko sitten, eli kävellen kaupassa ja että lihaskuntojumppani on epäergonomisessa asennossa harjoitettu lapsen pyllyn pesu, niin ei, en todellakaan koe eläväni sitä elämää, jota tässä yhteiskunnassa ihannoidaan. Tämä ei tarkoita, etteikö omasta mielestäni elämäni ole juuri nyt sitä, mitä siltä oletan, mitä haluan, ja mikä kaikkinensa tekee minut onnelliseksi – ja minkä oletan myös toki jossain vaiheessa olevan erilaista. Mutta ei tätä kyllä missään mainosteta.
Minun silmissäni oman ikäisteni ja keskiluokkaisten ihmisten parissa hyvän elämän ihanne näyttää aivan muuta. Se näyttää pikemminkin hedonismin ja konsumerismin täyttämältä elämysretriitiltä, jossa kaiken on tarkoitus näyttää hyvältä. Se näyttää siltä, että jokainen oman onnensa seppänä matkustelee kaukaisiin maihin, sisustaa kotiaan, treenaa kuin ammattilainen, ja käyttää kaiken energiansa oman nautintonsa ja oman hyvinvointinsa maksimointiin, ja jossa työ mahtuu matkalaukkuun. Ihanne näyttää elämältä, jossa muut ihmiset ovat itsensä toteuttamisen ja oman nautinnon este. Joskus tunnistan sen häivähtävän ajatuksen itsessänikin: pitäisikö minunkin elää jotenkin näyttävämmin? Tehdä itsestäni mainos? Olisinko enemmän olemassa, jos yhä enemmän esittäisin itseäni?
Mutta tällaisten ihanteiden, tai kuvitelmien, arvioiminen, mittaaminen ja tutkiminen ei ole helppoa. Toisten mielestä tällä hetkellä valkoinen heteroseksuaali on alennettu arvostaan ja elämän ihanne on queer-yhteiskunta. Toisten mielestä kulttuurista ylivaltaa käyttävät ydinperheet. Toisten mielestä matkustelevat sinkut.
Minkä ihanteen ja kulttuurisen ylivallan määrittelemme kaikkein todellisimmaksi? Se kuva, jonka minäkin muodostan, ei ole välttämättä perusteltu eikä todenmukainen, eikä vastaa kuin jotain pientä kaistaletta todellisuudestamme – eikä todennäköisesti vastaa kenenkään ihmisen kokemusta omasta elämästään.
Miksi en itse ole kokenut juopaa?
Eräs seikka, joka minua tämän kirjoitusprosessin aikana on myös hämmentänyt, on se, että en itse tunnistanut ryhmien välillä mitään erityistä juopaa. Mistä tämä voi johtua? Olenko ollut sosiaalisesti niin kömpelö tai syvällä omassa lapsikuplassani, etten tajua? Sekin on mahdollista.
Koska en ole ajatellut eroa, en ole myöskään tehnyt tietoista identifioitumista lapsiperheelliseksi erotuksena muista ystävistäni ja muista lapsettomista.
Kun sain ensimmäisen lapseni, olin tietoinen siitä, että elämä muuttuu joiltain osin. Esimerkiksi kaukana asuvien ystävien näkeminen on vaivalloisempaa. Mutta elämäni oli muuttunut monilta osilta jo aiemmin työelämän myötä. Ja vaikka ensimmäinen lapseni vauvavuosi olikin aika heavy case, niin silti elämässä moni asia jatkui kuin ennenkin. Jatkoin esimerkiksi pian esikoiseni syntymän jälkeen tärkeää ja intensiivistä harrastustani, jossa tapasin paljon ihmisiä, enkä kokenut jääväni suljettujen ovien sisään. Ja ihmiset olivat edelleen samoja ihmisiä, minulla nyt vain sattui olemaan lapsi.
Se, etten ole itse tunnistanut suurta erontekoa lapsiperheellisten ja lapsettomien välillä, liittynee yleisempään yhteiskunnallisen tilanteeseen ja tähän arkiseen seikkaan: perheellistyvä ei välttämättä itse huomaa omaa muutostansa. Sen sijaan muille muutos lapsettomasta vanhemmaksi voi olla paljon dramaattisempi. Kun lapselliselle hoiva tulee arjen kiinteäksi osaksi, ei tunnu oudolta pestä pyykkiä jatkuvasti tai siivota pissajälkiä lattialta vähän väliä. Lapsettomasta se voi kuulostaa kamalalta, raskaalta ja ehkä oudoltakin. Että tuotako pitäisi jaksaa tehdä ja vielä iloita siitä? Ja kun äiti hermostuu lapselle julkisella paikalla, lapseton voi kauhistua, että miten hirveitä nuo äidit ovat, tuollaiseksi en itse ikinä halua muuttua.
Välihuomiona taas: mitä minä ajattelen, kun kuulen vanhempien paheksuntaa? Sen vanhemman tunne-elämää, tilanteiden jatkumoita, kasvatuksen kipukohtia ja onnistumisia, omia riittämättömyyksiä ja säkenöivää onnea… Tuntuu niin kohtuuttomalta, että oma elämä vanhempana onkin jonkun toisen silmissä pelkkä kavahdus, pienen hetken perusteella tehty arvostelu “tuollainen minä en halua olla”.
Yleisemmin voi myös todeta, että minäkin olen sitä sukupolvea, joka ei enää elä itsestäänselvän lapsiperheellisyyden yhteiskunnassa. Se todennäköisesti vaikuttaa siihen, miksi minä en koe lapsettoman ja lapsellisen välillä niin suurta eroa. Yritän selittää.
Kun sain ensimmäisen lapseni, minun tuttavapiirissäni oli joitain lapsia. Kun sain toisen lapsen, lapsia oli hieman enemmän. Ehkä jonkun mielestä näytti siltä, että yhtäkkiä lapsia syntyy koko ajan. Omasta mielestäni se ei näyttänyt siltä.
Tällä hetkellä suuri, ehkä jopa suurin osa parhaista ystävistäni, kavereistani ja tutuistani on lapsettomia. Laskelmaa on tietenkin mahdoton tehdä, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni lapsiperheellisiä on pikemminkin kourallinen, melko vähän. Jos siis minun elämäni lapsiperheellisenä on enemmistöläisyyttä ja kulttuurista ylivaltaa, ei se siltä ainakaan suoranaisesti tunnu.
Kulttuurinen muutos, jossa lapsiperheellisiä on yhä vähemmän, tarkoittaa käytännössä sitä, että vertaistukea on vähemmän, seuraa niin lapsille ja kuin vanhemmille toisista lapsista ja vanhemmista on vähemmän. Itse asiassa tämä on negatiivinen seuraus, jonka olen henkilökohtaisesti kokenut äitinä muiden ihmisten lapsettomuudesta: ajoittainen seuran puute hoitovapaalla. Olen onnekkassa tilanteessa, kun nykyisessä arjessani tapaan lähes joka päivä muita aikuisia ja lapsia. Mutta toisessa asunnossa, toisessa kaupunginosassa, toisessa kaupungissa tilanne olisi ehkä eri. Ja mikä kurja yksinäisyys ja surumielisyys tulisi siitä, ettei voisi hyvin arkisesti jakaa elämäänsä muiden ihmisten kanssa.
Yritän tällä kaikella sanoa sitä, että koska ystäväpiirissäni ei ole ainoastaan lapsellisia aikuisia, en ole sukeltanut syvälle lapsiperhekuplaan, jossa lapsettomat ystävät olisivat muuttuneet silmissäni erikoisiksi (saati vaillinaisiksi!) ja ainoastaan oma elämäntapani enää ymmärrettäväksi.
Mistä syntyy juopa lapsettomien ja lapsellisten välille?
Negatiiviset stereotypiat
Lapsiperhe-elämä on kamalaa, kaikkihan sen tietää.
En edes jaksa luetella kaikkia negatiivisia käsityksiä lapsiperhe-elämästä, tiedätte kyllä mistä on kyse (esim. HS). Julkisuudessa on kuitenkin aivan viime päivinä pohdittu näiden negatiivisten perhekäsitysten syitä. Esimerkiksi tällainen itsereflektio pisti silmääni, ja olen miettinyt samaa kysymystä itsekin. Jos ylipäätään puhun lapsista, pitäisikö yrittää kertoa tasapuolisesti hyvästä ja huonosta, eikä vain korostaa huonoja puolia? Myös sosiaalisen median kautta syntyvä kuva perhe-elämä voi olla sekin ongelmallista – mutta kirjoitan siitä oman kirjoituksensa myöhemmin.
Negatiivisilla stereotypioilla perhe-elämästä on varmasti paljon erilaisia taustoja ja syitä. Ehkä nykyinen vanhemmuuden toteuttaminen vain näyttää liian kiireiseltä ja stressaavalta (mikä ei ole ihme, sillä kaikki muukin elämä on sitä). Ehkä siksi pelkkä ajatus lisätä minkäänlaista negatiivista elämänsisältöä (sairastamista, univajetta…) tuntuu absurdilta.
Lisäksi, vaikka lapset vähenevät, perhe-elämä ei muutu minimalistisemmaksi tai sitä eletä “sivumennen” vaan päinvastoin. Itse asiassa projektivanhemmuus lienee ilmentymä juuri siitä, että samalla kun lapsiperheellisyys harvenee ja perheiden lapsiluku vähenee, perheellisyydestä tuleekin “juttu”, projekti, johon panostetaan, ja vanhemmuudesta rooli, joka pitää suorittaa. Tällaiset nykyiset vanhemmuuden representaatiot voidaan nähdään ärsyttävinä, toisin sanoen ehkä ahtaina, ehkä itselle etäisinä.
On helppo uskoa, että tällainen perhe-elämä voi näyttää kamalalta.
Käytännölliset erot merkitsevät
Vaikka kirjoitin alussa, että konkreettiset erot eivät varmaankaan pelkästään selitä ryhmien välistä kitkaa, on eroilla tietenkin jonkinlaista merkitystä, ainakin arkielämän kannalta. Tällaisia eroja ovat kenties ainakin seuraavat seikat.
Ajankäyttö. Etenkin pienten lasten vanhemmat voivat elää aika erilaista elämää kuin lapsettomat. Arjen ja lomien järjestäminen, harrastukset ja liikkuminen menevät monesti niin töiden kuin lastenkin asettamien reunaehtojen mukaisesti. Tämä on itse asiassa valtavan iso asia, jonka merkitystä en itsekään ennen lapsia olisi ymmärtänyt. Kuiluja syntyy, jos ei voi edes tavata.
Vertaistuen merkitys. Kun olen pohtinut kasvatukseen liittyviä kysymyksiä, olen tietysti mieluusti ottanut kontaktia ihmisiin, joilla on lapsia. Siis sellaisia kysymyksiä, kuten “mikä kirja sopisi tällaiseen tilanteeseen” tai “miten voisi auttaa lasta pukemaan ulkovaatteet kun se ei kiinnosta”, “miten tukea ujoa lasta lähestymään muita”. Olen myös aina kiinnostunut keskustelemaan äitien kanssa puistossa kasvatuksesta tai vaikkapa lasten uniasioista. (Vaikka aihe ei ole itselleni enää yhtä ajankohtainen, kuuntelen mieluusti miten muut äidit nukkuvat. Koen tällaisen arkisen vertaiskeskustelun tosi merkitykselliseksi, jopa puolituttujen kanssa.)
Lapsettomien ja lapsiperheellisten välillä voi tietenkin olla myös muuta kohtaamattomuutta, ehkä myös tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Eräs kaverini kertoi, että kun hän sai ensimmäisen lapsen, hän oli tietoinen siitä, että lapsettomia turhauttaa vauvapuheen kuunteleminen. Että se koetaan ärsyttävänä. Niinpä hän koetti keksiä kaikkea muuta puhuttavaa ystäviensä kanssa. Se tuntui kuitenkin vaikealta ja toisaalta epäreilulta: miksi hän ei saisi puhua tästä tapahtumasta, joka on mullistanut hänen maailmansa? Kyllähän ystävät puhuvat myös muista omista asioistaan, etenkin jos jotain uutta tapahtuu: töistä, harrastuksista, puolisoista, muista ihmisistä. Miksi omista lapsista ei saisi puhua? Miksi juuri lapset aiheuttavat niin paljon ärsytystä?
Kun elämä muuttuu, vaatii muutosten ymmärtäminen ja sopeutuminen niihin kaikilta osapuolilta ymmärrystä.
Kaksi yhteiskunnallista ryhmää?
Mutta muodostavatko edellä kuvatut seikat kuilun ihmisten välille välttämättä? Itse ajattelen, että vaikkapa ajankäyttöön liittyvä erot, myös kulttuuriset arvostukset, ovat toissijaisia eroja ihmisten välillä. Ne itse asiassa juontavat sellaisista keskeisemmistä kategorioista kuten luokasta, yhteiskunnallisesta asemasta, varallisuudesta.
Lapsiperheelliset ovat erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa kuin lapsettomat (en sano, että paremmassa).
Palataanpa takaisin Vauvattomuusbuumin esiin nostamiin lapsettomuuskeskusteluihin.
“[…] keskustelua käydään lapsiperhekeskeisen yhteiskunnan ja sen enemmistön ehdoilla. Koska useimmat ihmiset haluavat lapsia ja pitävät perhettä elämänsä tärkeimpänä asiana […] .”
Esitänkin seuraavan kysymyksen. Onko negatiivisten ryhmäkäsitysten taustalla itse asiassa tämä jakautuminen kahteen yhteiskunnallisesti eriarvoiseen kategoriaan, jota yhteiskunnallinen keskustelu ilmentää: lapsellisiin, eli niihin jotka ovat lapsiperhekeskeisen yhteiskunnan normatiivisesti onnistuneita jäseniä ja sitten niihin epäonnistuneisiin lapsettomiin, jotka sen lisäksi, että eivät niin sanotusti ymmärrä omaa parastaan, eivät myöskään toteuta kansallista tehtävää lisääntyä?
Selittääkö tämä sitä, että lapsiperhe-elämä nähdään usein kamalana, mutta samaan aikaan, hieman ristiriitaisesti, lapsiperheellisyyden nähdään edustavan kuitenkin ideaalia elämänmallia? En esitä tätä väitteenä, vaan heitän ilmoille pohdintana. Mitä jos negatiiviset stereotypiat ovat jonkinlaista kieroa seurausta tästä jakamisesta kahteen kastiin?
Voi olla, että tämä on hakuammuntaa. Ja olisihan tällaista vaikea todentaa.
Mutta ehkä se selittäisi kitkaa, joka voi syntyä keskustelussa lapsettomien ja lapsellisten asemasta yhteiskunnassa. Negatiiviset käsitykset eivät välttämättä vastaa kenenkään omia käsityksiä todellisuudesta, mutta niitä kuitenkin maalaillaan, jos jaoilla on yhteiskunnallista tai sosiaalista merkitystä.
Toisaalta en osaa itse edelleenkään ajatella, että lasten tuottama ero olisi keskeisesti ihmissuhteita määrittelevä tekijä. Tunnistan sen, että lapset voivat olla yhdistävä tekijä uusien ihmisten kanssa. Olen kuitenkin aika varma, että se, löydänkö yhteisiä vai erottavia tekijöitä jonkun ihmisen kanssa, ei liity pääasiassa hänen lapsilukuunsa.
Lopuksi
Olen kirjoittanut tätä tekstiä pitkään, ja voisin jatkaa monesta asiasta vaikka mitä. Koetin kuitenkin pitää tekstin pituuden maltillisena – kiitos jos jaksoit lukea loppuun saakka! Esitetään päätteeksi vielä filosofinen ajatelma.
Filosofi Emmanuel Levinasin mukaan emme koskaan tunne toista ihmistä täysin. (Yksinkertaistus, mutta mennään tällä.) Itse asiassa yritys selittää ja ymmärtää toinen ihminen täysin on, Levinasia seuraten, toisen ihmisen vääränlaista haltuunottoa, toisen asettamista oman ymmärryksen rajoihin. Kukaan ihminen ei kuitenkaan ole täysin paljastettavissa, eikä selitettävissä.
Tätä ajatusta seuraillen voi ajatella, että kaikkien ihmisten välillä on jonkinlainen juopa. Emmehän me ole toistemme tajunnassa. Toisaalta jokainen meistä voi koettaa välttää tekemästä toisten ihmisten elämästä pitkälle meneviä tulkintoja.
Itse toivon, että yhteiskunnallinen keskusteluilmapiiri helpottuu lapsettomien kannalta. Samalla toivon, että käsitykset lapsista ja vanhemmuudesta muuttuisivat myös monipuolisemmiksi.
sivuhuone 