Kirjoitin helmikuussa syömisestä nirson kolmevuotiaan kanssa. Pari kuukautta on kulunut, ja uusia oivalluksia on kuin onkin tapahtunut. Ja muutoksia.
Tuolloin kirjoittaessa tulin sellaisiin johtopäätöksiin, että lapsen syömään kannustamisessa tärkeintä on minun, siis vanhemman omien tunteiden tunnistaminen ja ajan antaminen lapselle.
Teräviä oivalluksia! Kukaan ei varmaan koskaan ole tällaista hoksannut. Mutta kuten kirjoitin, ei ole aina niin helppoa “toimia oikein”, kun on ns. tilanne päällä. Ainainen ruoanlaitto väsyttää, monotoninen ruokavalio huolettaa ja yhtäkkiä omat kasvatusvoimavarat ja -taidot tuntuvat olemattomilta. Makaronissa voi olla yllättävän paljon proteiinia, mutta ei se paljoa lohduta.
Jotain on kuitenkin tapahtunut muutamassa kuukaudessa. Jokin positiivinen nytkähdys. Ja kun jälleen kerran vihdoin ehdin kirjoittaa, kirjoitan nyt ylös näitä muutamia ajatuksia – jopa ainakin yksi konkreettinen vinkki on antaa!
Asiasanat tällä kertaa ovat varmaankin: vinkkejä, vanhemmuuden iloja, valikoivat syömärit ja zen.
Keskustelin puistossa joku aika sitten erään äidin kanssa lasten syömisestä. Tämä äiti totesi yksikantaan “kunhan jotain syövät” – ja kertoi sisaruksestaan, joka söi (muistaakseni kouluikäiseksi asti) lähes pelkästään makaronia ja on nykyään ammattiurheilija. Kuulemma ruokavaliota vähän ihmeteltiin, mutta eipä muuta.
Missä tällaiset järjen äänet ovat viimeiset kaksi vuotta olleet? Tämä äidin kommentti sai minut myös miettimään, että onko tällaisia äitejä enää olemassa. Vai onko asenne vain muisto siitä omankin lapsuuden ajasta, jolloin ovet oli auki, lapset juoksivat pitkin metsiä, aurinkolaseja ei ollut lapsilla, välipalaksi oli pullaa ja jos ei keksinyt tekemistä, niin voi voi.
Toinen kysymys kuitenkin on, että miten tuollaiseen zen-tilaan päästään? (Ellei kyseessä sitten ole todella vain “ajan henki”, joka on jo kadonnut, tilalla vain kontrollifriikkejä projektivanhempia, jotka laskevat lapsen kalorit, ostavat merkkivaatteita ja varoittelevat pusikossa vaanivista punkeista.) Minun on helppo ymmärtää, että joku, jonka lapsi ei oikeasti syö kapeasti, tai joku, jolla ei ole lapsia, sanoo “kunhan jotain syövät”. Mutta että niin sanoo joku, jonka oma lapsi syö todella vain makaronia! Oli aika mikä hyvänsä, nostan hattuani ja kumartelen nöyrästi.
En siis ole aivan tuollaiseen zeniiin päässyt, mutta sinnepäin mennään. Lasten syömäpuuhia, omia reaktioitani ja lähipiirin reaktioita seuratessani oma ajatukseni on sen sijaan edelleen vahvistunut. Ei ole oikeastaan ihme, että lapsella syöminen voi joskus takkuilla, jos pohtii, millaiseen kulttuuriympäristöön ruokailutilanne voi hänet asettaa.
Ruokaan liittyvät arvostukset, säännöt, tabut ja intohimot ovat kompleksisia (paitsi tällä naapurini äidillä ilmeisesti). Käsitykset ja käytännöt voivat tulla niinkin kaukaa kuin lapsen isovanhempien vanhempien todellisuudesta, ajalta, jolloin ruokaa ei ollut Suomessa tarjolla samaan tapaan kuin nykyään. Ne asenneilmapiirit, joita kukakin on kotoaan oppinut ja toisaalta eri aikakausien kasvatuskäsitykset heijastuvat vielä vuosikymmenten jälkeen ruokailuun. Saako ruokaa moittia? Entä kiemurrella tuolilla? Saako pöydässä olla leluja? Voiko ruoan jättää kesken? Onko kaikkea maistettava? Onko ruokaa tarjolla paljon vai vähän? Onko itse tehty vai kaupasta ostettu parempaa? Pitääkö lihaa syödä? Näiden joskus vaikeastikin tunnistettavien kerrostumien lisäksi ruokailunormeissa ovat läsnä nykypäivän paradoksit terveys- ja ruokavaliotrendeineen, painodilemmoineen, sormiruokailuineen tai someruokailuineen, ravintolakäynteineen ja niin edelleen. Pitäisi syödä sopivasti – ei liikaa eikä liian vähän – monipuolisesti ja vaihtelevasti, ennakkoluulottomasti, rennosti ja stressaamatta, terveellisesti, ekologisesti. Ja niin edelleen.
Lasta ei kuitenkaan voi pakottaa syömään yhdellä tapaa, eikä toisellakaan. Lasta ei ylipäänsä voi, tai siis kannata pakottaa. Pakottamisesta seuraa todennäköisesti jotain päinvastaisia seurauksia. “Kova koulu” ei myöskään ole hyvä toimintamalli. Aikaisemmat sukupolvet ovat enemmän tai vähemmän luottaneet tähän autoritääriseen kasvatukseen: ruoka suuhun ja suu kiinni. Itket ja syöt. Kyllä lapsi syö, kun sen “opettaa oikein”.
Kun tuomme tällaisia (tiedostamattomiakin) asenteita ruokapöytään, lapsen voi olla vaikea mahtua hänelle osoitettuun lokerikkoon. Kuka meistä tykkää olla jossain lokerikossa?
Sitä paitsi kuuluisa sanonta “niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan”, pitää lasten kanssa varmasti paikkaansa. Jos lapsen ruokailukäyttäytymiseen suhtautuu negatiivisesti ja puhuu asiasta negatiivisesti, hän alkaa käyttäytyä yhä enemmän sen mukaisesti.
Olen tyytyväinen hyväksyvää asennetta painottavaan linjaamme. Tai sen asenteen yritykseen. Että ei suututtaisi. Että ei pakotettaisi. Että ei mollattaisi tai syyllistettäisi. Naapurin äidin zeniläisyys on vielä hakusessa, mutta kyllä tämä on jo aika hyvä. Huolehtimiselle ei meinaa oikein voida mitään, mutta koska huolehtimisella on huonoja seurauksia omaan käytökseen, niin pitää myös yrittää ottaa rennosti.
Ja kyllä! Todennäköisesti aika on tehnyt tehtäväänsä, mutta kenties myös lämmin, ymmärtäväinen ja rennompi suhtautuminen. Monia pieniä muutoksia on nimittäin tapahtunut.
Lapsi on alkanut maistella pieniä määriä uusia ruokia. Emme juurikaan riitele syömään tulemisesta. Tarjoan pääosin sitä, mistä lapsi tykkää, enkä paheksu sitä. En tuputa enkä välttämättä edes mainitse, mutta pidän ruokia esillä. Lapsi syö itse osan ruoasta, osan autan. Uusista kokeiluista annan palkinnon; taputukset, kehun, läpyn, palan suklaata tai suklaarusinaa.
Mitä nämä pienet maistiaiset uusia ruokia ovat?
Esimerkiksi alle puolen sentin kokoinen pala tomaattia. Repäisy salaattia. Pieni pala parsakaalin nupusta. Viinirypäleitä. Mehukasta päärynää jopa kokonainen päärynä palasina. Millin levyinen porkkanasiivu. Pala tuoretta ananasta. Pieni sirkama keitettyä perunaa.
Millin levyinen porkkanasiivu voi kuulostaa vitsiltä, mutta se on todellinen saavutus. Ja se tulee nähdä rohkeana tekona – koska sitä se lapselle on. Hän uskaltaa pistää suuhunsa jotain aivan uutta. Hän saattaa yökkäillä, mutta kannustamme siitä huolimatta.
On hieno tunne nähdä, miten ylpeä lapsi voi itsestään olla maistettuaan jotain uutta – varsinkin sen sijaan, että riitelisimme siitä, mitä kaikkea hän EI maista.
Olen joskus saattanut ajatella, että “positiivinen kasvatus” on hölmöä lässytystä, mutta sen merkitys on alkanut konkretisoitua minulle. Se on vahvuuksien ja hyvien puolien aktiivista etsimistä ja esillä pitämistä. Huonojen asioiden näkemisestä on harvoin hyötyä. Jos voin luoda negatiivisen tai positiivisen ajattelun kierteen lapselle, niin kumman mieluummin valitsen?
Tavallaan asia on juuri niin yksinkertaista.
Lisäksi – tättärärää – minullapa on nyt myös yksittäisiä konkreettisia vinkkejä nirsosti syöville! En ole näitäkään itse keksinyt, mutta jaan neuvoja aina auliisti, opettaja kun olen.
AJASTIN JA SOVELLUKSET
Lasten itsesäätelykyvyt vaihtelevat, mutta veikkaan, että aika monella muullakin on ainakin joskus taisteltu tällaisista asioista. “Oletko laittanut housut jo jalkaan? Entä sukat? Onko housut jo jalassa? Miksi paitaa ole vielä päällä?” Sama toistuu ainakin meillä ruokailussa. Kun syöminen ei kiinnosta, se ei etene. Sitten kun se ei etene, minä väsyn ja alan syöttää.
Pukemaan oppimisessa auttoi aikanaan kisa: kumpi oli nopeammin pukeissa, minä vai lapsi. Jostain syystä lapsi melkein aina voitti. Uudenlainen motivaatio auttoi oppimaan pukemisen taitoja.
Ruokailussa voi käyttää ajastinta sillä ajatuksella, että ruokaa on tarjolla tietty aika. Sitten ruoka korjataan pois. Tai sitten voi käyttää tätä mouse timer –sovellusta. Sovelluksesta voi valita ajan, esimerkiksi 10 minuuttia. Sovellus visualisoi ajan kulun omenoita syövän hiiren avulla ja lapsi voi koettaa syödä tietyn annoksen ennen hiirtä. Oma lapseni ei ole maistanut tämän sovelluksen avulla mitään uutta, mutta syö sovelluksen avulla ruoan itse. Yhtäkkiä 45 minuutin ruokailu onkin kestänyt 20 minuuttia. Kyllä kiitos!
Nyt jokainen järkevä vanhempi herää vastustelemaan: ei kilpailua kaikesta! Ei ruokailu ole mikään kisa eikä hotkimiseen pidä kannustaa! Eikä ainakaan älylaitteita pöytään!
Olen samaa mieltä kaikesta. Esimerkiksi youtube on lapselle aikamoinen syöveri. Sitä katsoessa ruokailu varmasti unohtuu ja videoiden loputon virta houkuttelee lyhytjänteiseen selaamiseen ja koukuttaa. Mouse timer on kuitenkin vähän erilainen. Sovellus on ollut meillä käytössä noin neljä kuukautta – ja arvelisin sitä käytetyn alle 20 kertaa. Lapsi ei aina innostu siitä, ja sen jatkuva käyttö ei varmasti olisi järkevää. Hotkimista ja kisaamista ei tosiaan kannata tuoda ruokapöytään.
Mutta ainakaan tämä sovellus ei ole meille näitä ongelmia tuonut. Sen sijaan se on ollut mukava kannustin välillä. Ruokaa ylipäänsä ei kannata lapata lapsen lautaselle kovin paljoa.
AISTIHERKKYYDET
Jos syöminen on lapselle kovin vaikeaa, voi olla järkevää selvitellä asiaa neuvolassa. Esimerkiksi aistiherkkyydet voivat selittää joiltain osin syömättömyyttä. Entä jos suun alue aistii herkästi ja ruoka tuntuu voimakkaasti? Mitä jos lapsella on erityisen tarkka makuaisti?
Lapsella ei tarvitse olla sensorisen integraation ongelmia tai aspergeria, vaikka aistikokemuksissa voi olla jotain erilaisuutta. Onhan meillä aikuisillakin monenlaisia erilaisia mieltymyksiä. Jonkun mielestä perunamuussissa ei saa olla sattumia, toisia möykyt eivät haittaa. Jollekin puurot ovat vastenmielisiä, “sammakonkutua”, kun taas joillekin meistä – esimerkiksi minulle – kaikenlaiset mössöt ovat mieluisia ruokia. Joku inhoaa kylmää ruokaa, kuten kylmänä tarjottavia salaatteja.
Lapsen aistisäätelyn pohtiminen muistuttaa myös meitä aikuisia siitä, että lapsi ei varmasti tahallaan nirsoile, eikä ainakaan kaikki ruoasta kieltäytyminen ole vallankäyttöä. (Vaikka osaavat lapset toki senkin!) Ruokailu voi ihan oikeasti olla lapselle vastenmielistä tai vaikeaa.
Lasten neofobiasta mainitsinkin edellisellä kerralla.
PALKITSEMINEN
Palkitsemisen suhteen oma asenteeni on hieman kaksijakoinen.
Palkitsemme lasta. Mieluisimpia palkintoja ovat tietenkin herkulliset palkinnot, esimerkiksi suklaarusinat. Mutta tuleeko syömisestä palkita, eikö sen pitäisi olla vain arkista, tavallista tekemistä? Kyllä, toki, mutta… Entä tuleeko palkitsemisesta kierre? No ehkä, mutta…
Kuten kirjoitin, koetan ajatella uusien asioiden maistelun rohkeutena. Ja palkinto rohkeasta teosta tuntuu hyvältä ja kannustaa. Oli aika, kun lasta ei saanut edes palkinnon avulla maistamaan uutta, joten näen tämänkin edistysaskeleena.
Jos jokaisella ruoalla saa jonkin pienen herkun (suklaarusina), niin eihän se järkevää ole. Toisaalta voi kysyä, kuinka vakavaa on saada välillä pikkuherkku ruoan päälle.
Palkitsemisen voi ylipäänsä ajatella kannustavana asenteena ja positiivisen puheen ylläpitämisenä.
Mutta tätä asiaa mietin vielä. Palkitsemisessa on riskinä myös päälaelleen kääntyminen. Palkinnosta tuleekin kiristystä tai uhkailua: ”et saa palkintoa jos et syö”.
RUOAN TEKEMINEN
Pilkkasin aiemmin vinkkejä, joiden mukaan ruokaa kannattaa tehdä lapsen kanssa. Ei meillä pääruoan tekeminen vieläkään johda maisteluun. Leipoessa lapsi kyllä maistaa kaikenlaista (leivinjauhetta, öljyä, sokereita, jauhoja – “mm, maukasta tämä sooda”. (Niin, soodaa voi maistaa, perunaa ei!) Silti ruoan tekeminen yhdessä kannattaa. Vähintään siinä näkee, miten ruokaa tehdään, ollaan yhdessä ja osallisia arjen puuhiin. Ja tietenkin lapsi on avuksi! Kolmevuotiaathan perinteisesti ovat juuri avuksi keittiössä, nimittäin.
Lisäksi olen toiveikas, että vaikka yhdessä ruoanlaitto ei ole vielä johtanut tuloksiin maistelun suhteen, ajan myötä tämäkin voi muuttua.
VOIMALAUSEET
Tämä kuulostaa vitsiltä, jolle aiemmin olisin nauranut. Mutta kognitiivisen terapian hengessä itseään voi muistuttaa tärkeistä tai muuten vain auttavista asioista.
Ensimmäinen, tärkein voimalauseeni on ollut seuraava.
”Karhutkin pärjäävät marjoilla.”
Lause muistuttaa minua siitä, että kapea ruokavalio voi olla ihan hyvä ja riittävä. Tässä tiedollisessa ja taloudellisessa yltäkylläisyyden kulttuurissa on hyvä muistuttaa joskus itseään siitä, millaista ruokaa vielä omat iso- ja vanhempamme ovat syöneet – tai pikemminkin millaista he eivät ole syöneet. He eivät ole syöneet läpi vuoden tuoreita salaatteja, marjoja, hedelmiä, vihanneksia tai pähkinöitä. He eivät ole syöneet monen sorttisia pääruokia. Eivät nepalilaista, italialaista tai ranskalaista. Eivät juustoja, avokadoja ja chilejä. Ja ovat kaikesta huolimatta kasvaneet ja kehittyneet.
***
Toivottavasti tämä oli viimeinen postaukseni aiheesta! Aihe ei ole onneksi enää yhtä akuutti kuin aiemmin. Mutta koska ruoanlaitto on lapsiperheen ainainen ilo, jatkan tietenkin instagramin puolella “ruokatiliä”, joka toimii ruoanlaittoinspiraationa itselleni. Löydät sen nimellä @annamarikajan
Lisäksi olen edelleen kiinnostunut mahdollisista ruokaideoista ja ruokailuvinkeistä. Saa kommentoida tänne tai henkilökohtaisesti!
sivuhuone 