Synnytyskertomuksia: hätäsektio

Kun olin saanut ensimmäisen lapseni, huomasin, että mihin tahansa meninkin, alkoi spontaani synnytyskokemusten kertominen äitien kanssa. Minusta se oli ja on edelleen kiehtovaa. En tiedä, voiko sanoa näin vailla muttia ja poikkeuksia, mutta ainakin jollain tasolla synnytyskertomukset yhdistävät synnyttäneitä naisia, iästä ja synnytystavasta riippumatta.

En aiemmin ajatellut kirjoittaa julkista synnytyskertomusta – varsinkin kun ensimmäinen synnytykseni oli aika tavanomainen. Mutta jälkimmäinen synnytykseni ei ollut tavanomainen ja siitä on aiheutunut minulle tiettyjä pulmia. Päätin siis kirjoittaa kokemuksiani hätäsektiosta.

Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa vain palautumisesta, mutta sitä oli vaikea kirjoittaa ilman kuvausta hätäsektiosta. Kuten tavallista, teksti alkoi venyä. Teksti on siis jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa on kuvaus hätäsektiosta. Toisen osan palautumisesta kirjoitan ja julkaisen myöhemmin. Jos joku hätäsektion kokenut eksyy tälle sivulle, niin löytää kenties vertaistukea ja toivottavasti palautumistekstistä tietoa.

*****

Ensimmäisen lapseni synnytys oli melko tavanomainen alatiesynnytys. Siitäkin saisi pitkän stoorin aikaiseksi, mutta lyhykäisyydessään se kävi näin: synnytys käynnistettiin yliaikaisuuden vuoksi, avautumiskivut olivat hirvittävämmät mitä kuvittelin – ja osasin kyllä jotain kuvitella, kun olen pyörtynyt kuukautiskipuihinkin – mutta sain paljon kivunlievitystä ja itse synnytys kävi ilman komplikaatioita, lapsi oli hieno ja palauduin koko hommasta tosi nopeasti. Ei jäänyt ikäviä muistoja edes siitä, että joku hoitaja ärähti, kun tärisin niin kovaa, ettei epiduraalia melkein saatu laitettua. Pelästyin ärähdystä ja jotenkin lopetin tärinän hetkeksi.

Koska ensimmäinen synnytys sujui kuvatusti, ja sekä minä että vauva olimme jälkimmäisessäkin raskaudessa terveitä ja hyvävointisia, ei ollut mitään syytä epäillä ongelmia toisessa synnytyksessä. Toivoin silti kovasti, että synnytys käynnistyisi luomuna. Käynnistämisessä on omat rasittavuutensa, kokemuksen tasolla muun muassa se, että oksitosiini paukatti käyntiin järkyttävät kivut salamannopeasti. Oksitosiinin mahdollisista haitoista äidille ja lapselle on ollut jonkin verran puhetta, mutta minulla ei ole asiantuntemusta niiden kommentointiin. (Käynnistämisen menetelmistä täällä vähän.)

Mutta lämpimät kesäpäivät vain kuluivat, laskettu aika meni ohi, eikä supistuksia kuulunut. Kävin jopa – ennakkoluuloistani huolimatta – vyöhyketerapeutilla hierottavana vauhdittaakseni synnytystä. Sain elämäni parhaan hieronnan, en supistuksia. Naapurien kanssa katselimme, että vatsa oli aivan alhaalla. Monina päivinä myös tuntui oikeanlaista painetta ja oli hankala kävellä – vaan ei supistuksia. Minä luuttusin lattioita, pesin ikkunoita ja kävelin pururadan ylämäkiä – ei supistuksia.

Pari päivää ennen käynnistämistä ajattelin, että ok. Lapsi ei synny käynnistämättä, mutta olkoon sitten niin. Tiedänpähän mitä tuleman pitää. Huoh. Ja teimme esikoiselle hoitojärjestelyt käynnistyspäivää varten.

Tälläkin kertaa käynnistämiseen käytettiin aluksi ballonkia. Mutta toisin kuin ensimmäisellä kerralla, ballonki ei tehnyt yhtään mitään. Siis ei supistuksen supistusta. Lapsi oli mummulassa ja minä kävelin miehen kanssa jälleen kerran hikisessä kelissä pururataa ylös. Eikä yhtään mitään. Ajattelin, että ok. Lapsi ei synny ballongilla, mennään aamulla sairaalaan.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Yöllä aloin saada kovia supistuksia. Hortoilin sisällä ja ulisin, katsoin kelloa, “edellisestä supistuksesta viisi minuuttia”, ja menin takaisin peiton alle, että saisin levättyä huomista synnytystä varten. En viitsinyt herättää miestä. Yleinen ohje on, että jos säännöllisten supistusten väli on alle 10 minuuttia, kannattaa lähteä sairaalaan.

Jälkikäteen on ollut melkein vaikea ymmärtää, etten tajunnut lähteä. En osaa selittää sitä muuten, kuin että en kerta kaikkiaan uskonut, että lapsi voisi syntyä. Olin odottanut jo kuukauden ilman minkäänlaisia supistuksia, eikä ballonkikaan niitä aiheuttanut. Miten lapsi nyt muka itsestään voisi alkaa syntyä? Huhupuheita, että lapset syntyvät ilman käynnistyksiä.

Aamulla aikaisin heräsin siihen, että kuului kova POKS. Järkyttävän isot lapsivedet pelmahtivat sänkyyn (onneksi sängyssä sattui olemaan vanha petari, jota ei ollut ehditty vaihtaa). Sitten tekikin kipeää nopeasti. Joku hulluus iski vielä siinäkin vaiheessa, sillä miehelle änkytin, että ei tässä vielä mitään. Onneksi mies oli enemmän kartalla. Sunnuntaiaamuna puoli seitsemältä oli kaupunki autoista tyhjänä ja liikennevalot kiinni.

Esikoista synnyttäessä järkytyin avautumiskivuista, enkä osannut lainkaan hallita niitä. Tällä kerralla olin harjoitellut kipujen kestämistä (vaikken toisaalta pidin realistisena, etten kestäisi kipuja ilman lääkitystä). Niinpä sukelsin supistuksiin ja yritin pysyä niin rauhallisena kuin mahdollista.

Sairaalassa kaikki tapahtui aika nopeasti. Muistan hieman ynseän kätilön, joka laittoi mittareita ja antureita ja käsinauhoja. Muistan kakoneeni, että epiduraali voisi olla hyvä. Muistan etäisesti kuljetuksen synnytysosastolle kyljelläni ja miettineeni aaltoja, aaltoja, aaltoja. Muistan, kun joku sanoi että olin avautunut räjähdysmäisesti. Että epiduraali ei ehdi, laitetaan spinaali. Pian huoneessa oli aika monta ihmistä. Keskityin silmät kiinni enemmän kuin koskaan aiemmin pelkästään kipujen kestämiseen – ja itse asiassa olin jollain tavalla ylpeä itsestäni. Aaltoja, aaltoja.

Ehdin melkein synnyttää lapsen. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistin vauvaa epiduraalin sumuverhon läpi, mutta tällä kertaa minä en tehnyt enkä voinut tehdä mitään, vaan vauva tuli kysymättä. Viimeinen asia, jonka muistan, on että ei spinaalia, nyt lähdetään leikkaussaliin, juo tämä. Ja sitten en muista enää mitään.

 

*****

 

Hätäsektio on nopea ja raju toimenpide. Tässä on pieni video erilaisista sektioista ja tässä opinnäytetyö hätäsektiosta. Vaikka en ole periaatteessa herkkä tällaisille jutuille, niin en ole halunnut katsoa mitään graafista materiaalia aiheesta, enkä linkkaile niihin. Verta ja lihanpaloja, onneksi en ole lääkäri. Hätäsektio on muutamassa minuutissa ohi, sillä lapsen pitää olla kymmenessä minuutissa ulkona. Vatsa viilletään navasta alaspäin auki, ja kohtuun asti. Hätäsektio on riski lapselle, mutta leikkaamisessa on myös paljon riskejä äidille.

Hätäsektio ei ole (onneksi) kovin yleinen toimenpide. Vuonna 2005 hätäsektioita oli 6,6 % kaikista keisarileikkauksista ja 1,0 % kaikista synnytyksistä, sanoo Wikipedia. Mutta olipahan jännää, että synnytyksen jälkeen pelkästään omassa pihapiirissä keskustellessa löytyi lukuisia naisia, joille oli tehty sektio tai hätäsektio, sekä äskettäin että vuosikymmeniä sitten.

Oma leikkaukseni meni nopeasti, parissa minuutissa, ja sujui hyvin. Vauva oli ollut heti virkeä ja “kymmenen pisteen vauva”, siis 10/10 agpar-pistettä, kuten vauvat laitokselle arvioidaan.  On kummallinen ajatus, että vain muutama minuutti siitä kun minulta on taju mennyt pois, on pieni vauvani katsonut maailmaa ensi kerran. Vauva pääsi miehen syliin siksi aikaa, että minä heräisin.

Jälkikäteen saimme kuulla, että syy hätäsektioon oli vauvan matalat sykkeet ja äidin tila. Heh heh, minä kuvittelin olevani cool ja lähinnä ylpeä omasta suorittamisesta. Vauvalta todettiin lyhyen lyhyt napanuora, jonka vuoksi vauva ei päässyt laskeutumaan, eikä siten syntymään. Napanuora ikään kuin veti hänet aina takaisin ylös. Ja rajussa synnytyksessä lyhyt napanuora olisi saattanut repäistä istukan irti ennen aikojaan. Se taas voi olla hengenvaarallinen tilanne molemmille.

 

Hätäsektion jälkeen

 

Palautuminen hätäsektiosta on hitaampaa kuin tavanomaisesta alatiesynnytyksestä. Kun alatiesynnytyksen jälkeen kävin itsekseni suihkussa pari tuntia synnytyksen jälkeen, nousin hätäsektiosta seisomaan vaivalloisesti vasta seuraavana päivänä. En myöskään muista ensimmäistä kertaa, kun vauva on ollut sylissäni, sillä – synnytyskertomuksessa luki – “äiti oli vielä kovin uninen”.

Alatiesynnytyksestä palautuessa en syönyt mitään särkylääkkeitä. Sektion jälkeen söin aika kovia lääkkeitä. Aluksi myös kurkku oli kipeä intubaation takia, mutta se meni ohi nopeasti. Koko vatsa sen sijaan oli hiton kipeä, ja kaikki pienetkin ponnistelut ja liikkeet pelottivat. En tiedä, millaiset ohjeet on suunnitellusta sektiosta (jossa vatsan viilto tehdään vaakatasossa), mutta minua neuvottiin, etten saisi nousta pitkään aikaan suorilla vatsalihaksilla ylös. Makuuasennosta itsensä tulisi kammeta aina ensin kyljelleen. Mitään vauvaa painavampaa ei saisi nostella ainakaan viiteen viikkoon.

Voin kertoa, että näitä neuvoja ei ollut helppoa noudattaa vastasyntyneen ja 2,5-vuotiaan kanssa.

Ehkä surullisinta nostelukiellossa oli se, että isoksi muuttunut, mutta oikeasti vielä niin pikkuinen isosisarus, ei päässytkään enää syliin pitkään aikaan. Vauvana ja taaperona kannoin esikoista paljon kantorepussa ja kannoin häntä pitkään raskauden aikanakin. Muistan kuitenkin miltä lopulta tuntui, kun kannoin väsyneen lapsen kerhopäivän jälkeen kotiin ensimmäistä kertaa sektion jälkeen.

Hätäsektiosta seurasi ongelmia imetykseen. Maito ei noussut samalla tavalla kuin esikoisesta. Itse asiassa imetys ansaitsisi ihan oman postauksensa, mutta koska sellaista tuskin saan aikaiseksi, niin sanottakoon siitäkin tässä jonkin verran.

Sektion jälkeen on tavanomaista että maito ei nouse yhtä hyvin kuin alatiesynnytyksessä, jossa vauva pääsee heti rinnalle. Minullakin kävi näin (joskin vauvalla saattoi olla myös muusta syystä imemisen ongelmia). Vauvan paino laski melkein kahden viikon ajan. Vauva oli syntyessäänkin pieni, joten aikamoiseksi rääpäleeksi raukka kutistui. Ja hän oli väsynyt! Hän nukkui ja nukkui ja nukkui. Herättelimme häntä yöllä syömään, mutta hän vain nukahti uudestaan.

Painon lasku, jatkuva nukkuminen ja imemisen ongelmat aiheuttivat tietenkin paljon huolta ja vaivaa. Järkyttävä heinäkuun helle teki kodista painostavan saunan, ja siinä tuskaisessa kuumuudessa imetin, pumppasin lisää maitoa, syötin vauvaa ruiskulla ja pullolla, desinfioin pulloja ja pumppuja läpi vuorokauden. Toivottavasti ei jäänyt ikuisia helletraumoja.

Onneksi minulla oli viisaita ihmisiä ympärillä. Osa muistutti, ettei ole vakavaa vaikka imetys ei onnistuisi. Osa kannusti pumppaamaan maitoa ja oli varma, että saisin maidon määrän nousemaan. Ja lopulta niin tapahtui! Alun jälkeen lisämaidot sai jättää pois ja vauva oppi syömään kunnolla.

Kaikille imettäville äideille suosittelen lämpimästi Imetyksen tuki ry:n nettisivua ja facebook-ryhmää. Ry tekee tärkeää työtä! Voin itsekin olla vain kiitollinen kaikesta sieltä saamastani tiedosta ja vertaistuesta.

Esikoisesta olin kaksi yötä sairaalassa (vai ainoastaan yhden? – näin muistot katoavat!), mutta hätäsektion jälkeen olin sairaalassa neljä yötä. Viides meinasi tulla lapsen painon laskun vuoksi. Palautumisaika sairaalassa sujui kuitenkin hyvin, ja koin että minusta huolehdittiin. Kanssani keskusteltiin sektiosta moneen otteeseen. Yritin parhaani sanoa sen, mitä ajattelen: että hyvä, että teitte sektion.

Toki spekuloin myöhemmin mielessäni, kuinka paljon helpommalla olisin päässyt alatiesynnytyksellä. Ehdinhän melkein synnyttää lapsen, tuosta noin vain. Lapsi oli pienempi kuin isosisaruksensa, joka hänkin oli pieni, joten vauva olisi syntynyt todennäköisesti kuin rasvattu salama. Olisin ollut juoksukunnossa saman tien!

Noh, tämä on vitsiä ja huonoa sellaista. Jos istukka olisi revennyt, en olisi välttämättä edes tässä.

 

*****

 

Mietin, kirjoitanko tähän tekstiin erikseen mitään lääketieteestä ja kivuista. Mutta ehkä haluan tämän verran sanoa.

Olen iloinen niiden puolesta, joiden synnytys käynnistyy ja toteutuu luomuna, helposti, komplikaatioitta. Jollain tavalla ymmärrän myös – vaikka se ei resonoi minkään oman kokemukseni kanssa – että voi haluta esimerkiksi kotisynnytyksen, ja voin keksiä joitain syitä kotisynnytykselle. Itse olen tyytyväinen, etten kummassakaan tapauksessa ollut kotona.

En kuitenkaan täysin voi ymmärtää “lääketieteellisen synnytyksen” kritisointia, jota ajoittain kuulee. Tiede pelastaa ihmishenkiä ja säästää lapsia ja äitejä niin vammoilta kuin kivuilta. Tiedän tietenkin, että myös sairaalakokemukset voivat olla huonoja ja sairaalasynnytys “epäonnistunut” (toki pitäisi määritellä, mikä on “epäonnistunut synnytys”). Huonoja synnytyskokemuksia ei tule vähätellä. Silti ajattelen utilitaristisesti, että tilastot puhuvat puolestaan. Ilman tieteellistä tietoa synnytyksestä ja ilman osaavaa sairaanhoitoapua lapsia ja naisia kuolee ja vammautuu enemmän. Tällä hetkellä Suomessa kantaisin huolta myös synnytyssairaaloiden saavutettavuudesta.

Olen myös kuullut useamman kerran lausuntoja äideiltä, että “kyllä ne kivut kestää ilman lääkkeitä” tai “harjoittelemalla” (lue = minä kestin ja olen parempi ihminen). Tekisi mieli sanoa, että kyllä varmaan jalankin irti sahaamisen kestää. Synnytyskipua on tosi vaikea kuvailla. Ehkä endometrioosista kärsivät naiset osaavat arvata. Ihmisillä on erilaiset kipukynnykset ja ilmeisesti eri synnytyksen vaiheet ovat naisille eri tavoin vaikeita. Minulle pahin on ollut avautumisvaihe – se vaihe kun “mitään ei vielä tapahdu”. Yleensä jos näen synnytyskuvauksia televisiossa tai elokuvissa, mietin lähinnä, että hohhoijaa. En tunnista myöskään synnytysvalmennusten kuvausta siitä, miten “kipu auttaa”, en millään tavalla. En todellakaan ole ohjaillut lasta maailmaan alkukantaisilla vaistoillani kivun avulla. Kipu on ollut kauheaa, kohdentumatonta ja massiivista.

Tiedän kuitenkin olevani onnekkaassa asemassa. Asun lähellä sairaalaa ja olen molemmilla kerroilla saanut pääsääntöisesti kohteliasta ja arvostavaa, mutta mikä vielä tärkeämpää, aina taitavaa ja asiantuntevaa hoitoa. Lapseni ovat syntyneet terveinä. Olen itse palautunut molemmista, erilaisista synnytyksistäni – vaikka jälkimmäisestä palautuminen onkin tavallaan edelleen kesken.

Tämän kertomuksen ei olekaan tarkoitus olla mikään pelottelu. Jos hankkisin lisää lapsia, menisin pelotta uudestaan synnyttämään.

Synnytykset ovatkin olleet elämässäni kiehtovia tapahtumia. Suhtaudun niihin lämmöllä ja toisaalta kiinnostuksella. Ajattelen, että ne, kuten kaikki kokemamme isot ja pienetkin asiat, muovaavat meidän elämiämme ja ajatuksiamme tavoilla, joita voi olla vaikea heti ymmärtää. Jokaisen synnyttäjän puolesta toivon, että olipa synnytys millainen tahansa, voi se sulautua osaksi omaa elettyä elämää ja identiteettiä.

 

*****

 

Kirjoitan myöhemmin tekstin hätäsektiosta palautumisesta. Kunhan se teksti on valmis, niin laitan TÄHÄN linkin.

 

Advertisement