Syömään opettelemassa

“Etkö sä voisi edes MAISTAA sitä?”

Niin, kolmevuotiaani “ei tykkää ruoasta”, kuten hän itse sanoo. Seuraava kirjoitus käsittelee ruokaa ja syömistä. Se on – jälleen kerran – yritys jäsentää omia ajatuksiani ja tunteitani ja oppia toimimaan jotenkin paremmin.

Valitettavasti tekstissä ei ole “vinkkejä” syömiseen kannustamiseksi. Tällaiset vinkit olisivat aika falskeja, koska erityisiä keinoja ei minulla oikeastaan ole. Mieleen muistuu tapaus pedagogisten opintojen ajoilta. Luennoitsija kertoi, että aina osa opiskelijoista vaatii häneltä opettamisen “työkalupakkia”, tai vinkkilistaa, jonka avulla homma hoituu luokassa. “Ei se niin mene!”

Ei mene opettamisessa, ei mene kasvattamisessa.

Miksi syömisellä on niin paljon väliä?

Osallistuin joku aika sitten ruokaa ja uskontoa käsittelevälle kurssille. Kurssi avasi jälleen kerran silmiäni sille, miten valtavan monipuolinen teema ruoka ja syöminen ovat – jo pelkästään uskonnon näkökulmasta, saati ylipäänsä. Ruoka, tuo maailman tavanomaisin ja arkisin asia, on läsnä isoissa ja pienissä asioissa, arjessa, juhlassa, aina syntymästä kuolemaan. Siitä kieltäytymisellä voi yrittää päästä lähemmäs jumalaa, ahmimalla voi yrittää täyttää jotakin tyhjiötä, valikoimalla voi osoittaa omia arvojaan ja jäsentää itsensä osaksi jotain ryhmää. Ruoka voi olla nautinnon ja ilon väline, tai pelon ja ahdistuksen kohde. Yhtä lailla ruoan puute kuin ruoan ylenpalttisuus muuttaa suhdetta ruokaan. Ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taaksepäin, omiin isovanhempiin, ja voidaan huomata, miten ruoan niukkuus on vaikuttanut eri tavoin ihmisiin.

Lapsiperheessä tuntuu välillä, että ruoka on läsnä koko ajan. Jos sitä ei syödä (syömistapahtumat voivat kestää ajallisesti pitkään), niin sitä valmistetaan, hankitaan, siivotaan tai suunnitellaan. Ja sitten kun lapsi onkin nirso syöjä, koko ruokarumba saa uusia ulottuvuuksia. Yhtäkkiä huomaat tekeväsi erilaista ruokaa neljälle ihmiselle, ruokahävikin räjähtäneen täysin käsiin ja ihmettelet, kun jokainen ruokahetki on yhtä taistelua.

Se on ruokaa, polttoainetta. Sitä tarvitaan kasvamiseen. Mikä stn siinä on niin vaikeaa? Sanonta että “savu nousee korvista” kuvaa omaa olotilaa erinomaisesti.

Olen tietoinen siitä, että lasten syöminen on yksi niistä jutuista, jotka aiheuttavat lähes kaikilla ongelmia. Olen kuullut yhdeltä jos toiselta, että kolmevuotiasta ei saa ruokapöytään ja ruokavalio on kapea ja uusia juttuja ei maistella.

Jostain syystä lasten täytyy kyseenalaistaa nämä elämän perusasiat: nukkuminen, syöminen, pukeminen, vessassa käyminen… Tekevät kommervenkit varmaan kasvattaakseen vanhempiaan.

Tässä kaiken haastamisessa on siis tietysti jotain tärkeääkin. Lasten kautta avautuu uudenlainen näkökulma maailmaan. He todella ovat vasta taimia, jotka rakentavat maailmaansa vähitellen. Ja jos aivan kaikki polut ja ajatukset eivät ole avoinna heille, niin valtava määrä kuitenkin. Se, miten me heidän kanssaan syömme, mitä me leikimme tai emme leiki, miten me katsomme heitä tai emme katso – kaikki rakentavat pientä ihmisen alkua.

Tämä voi olla vähän kuumottava ajatus. Onneksi arjessa ei ihan koko ajan voi muistaa olla täydellinen, muuten pää räjähtäisi. Mutta aina välillä on hyvä muistuttaa itselleen, että nämä ensimmäiset vuodet ovat tärkeitä. Niiden aikana luodaan monia perustoja. Ja tärkeitä ne ovat myös oman vanhemmuuden kannalta.

Todennäköisesti jokainen osaa sanoa jotain omasta ruokasuhteestaan ja kuvailla itseään syöjänä. Suhde ruokaan muuttuu eri ikäisenä ja eri syistä, kuten sairauksista tai tapahtumista tai ajatuksista johtuen. Lapsuuden ruokamuistot voivat olla lämpimiä, mutta ne voivat olla myös liittyä ikävämpiin asioihin, kuten laihduttamiseen tai liian vähäiseen painoon tai kiellettyihin ruokiin. Ja näillä muistoilla ja kokemuksilla voi olla paljon merkitystä ihmisen minäkuvalle. (Tässä linkki kiinnostavaan tekstiin kiinnostavassa blogissa, joka liittyy syömishäiriöihin. Ruoka- ja painopuheella on todellakin merkitystä.)

En minä haluaisi, että lapseni oppii ajattelemaan itseään “huonona syöjänä” (kauhea ilmauskin!) ja että ruokahetket ovat hänestä ikäviä ja ahdistavia. Enkä minä halua olla aina vain motkottava ja raivareita saava äiti.

Tätä tekstiä kirjoittaessani jouduin kuitenkin taas käymään läpi monenlaisia kysymyksiä. Olenko kuitenkin liian tiukkapipoinen syöjä itse? (En ole.) Enkö tarjonnut lapselle vauvana tarpeeksi sitä ja tätä makua? (Kyllä mielestäni tarjottiin vaikka mitä.) Ovatko ruokailuhetket olleet epämukavia? (No kyllä ovat näinä nirsoilun aikoina, mutta ei muuten.) Olisiko minun pitänyt olla tiukempi? (Mitenköhän? Nälkiinnyttämällä? Rankaisemalla?) Vai olisiko pitänyt olla rennompi? (Rentoutta voi olla monenlaista; esimerkiksi “epäterveellisiä” ranskiksia lapsi ei syö vaikka tarjotaan.)

Äidit aina syyllistävät itseään.

Olen tietenkin lukenut niitä ohjeita, joita pienten lasten syömisestä annetaan. Ohjeet ovat yhtäältä meille aivan mahdottomia ja toisaalta naurettavan itsestäänselviä – toki tässä kohtaa voi pistää monta huutomerkkiä ja alleviivausta sille, mikä nyt on kenellekin itsestäänselvää. Meille itsestäänselvää: perheessämme noudatetaan säännöllistä ateriarytmiä, syömme yhdessä lähes aina, ja vaikka syöminen onkin pikkulapsen ja vauvan kanssa välillä melkoista säätämistä, se yritetään tehdä rauhassa ja hyvillä mielin. Meille mahdotonta: neuvotut ruokamäärät, ruoan varioiminen ja maistaminen. Ne ovat jotain kaukaista utopiaa. Minulle on lähes käsittämätön ajatus että joku lapsi voi syödä “tavallista ruokaa”. Tai että hän voisi maistaa jotain uutta (ellei se näytä herkulta tai letulta). Lapseni ei myöskään halua koskea useimpiin ruokiin eivätkä ne voi olla hänen lautasellaan.

Olenkin pääosin pysytellyt kaukana kaikista virallisista suosituksista. Sanotaan vaikka nyt niin, että meidän ja niiden maailmat eivät kohtaa.

Miten lapseni siis syö?

Törmäsin joku aika sitten ruokaneofobian käsitteeseen. (Täältäkin löytyy vähän tietoa.) Ruokaneofobia tarkoittaa uuden ruoan pelkoa. Vaihe alkaa noin 1,5-2 vuotiaana. Ilmeisesti neofobia eroaa “nirsoilusta” siinä, että nirso välttää tiettyjä ruokia, joista ei pidä, neofoobikko välttää kaikkea uutta. No, lapseni on myös nirso, mutta minulle on selvää, että lapseni on etenkin ennakkoluuloinen ja asia liittyy enemmän hänen temperamenttiinsa kuin meidän kasvatusmetodeihimme. Jo aikaa sitten totesimme puolison kanssa, että tämä lapsi on se, joka ei maista punaisia marjoja.

Kun esikoinen alkoi maistella ruokia, me nauroimme katketaksemme hänen reaktioilleen. Lähes kaikki ruuat aiheuttivat valtavia puistatuksia. Parsakaalista tuli “kolmoispuistatus”, kuten sitä kutsuimme. Nyt kun kuopus seitsenkuisena imeskelee ahnaasti sitruunaa ja hamuaa lisää, olen hoksannut, että ne kolmoispuistatukset olivat ensimmäinen merkki siitä, että ruoat aiheuttavat esikoiselle aidosti isoja reaktioita. Ensimmäinen päiväkirjamerkintäni siitä, että hän ei suostunut syömään juuri mitään ruokia, löytyy ajalta jolloin hän oli vasta vuoden ja kaksi kuukautta. Siis aika pieni. Yhä selkeämmin ruokavalio alkoi kaventua alle kaksivuotiaana. Makaronilaatikkoa ei voinut syödä, koska makaroneissa oli jotain muuta kiinnittyneenä. Kasvissosekeiton syöminen loppui kuin seinään, jos suuhun tuli pieni soseuttamaton osuma porkkanasta. Ja niin edelleen. Hän söi samalla tavalla (yhtä valikoiden ja ehdottomasti) kotona ja hoidossa. Kerran näin hänen maistavan omenaa, kun paras kaverikin otti, mutta muuten vertaisryhmä ei ole ainakaan vielä lisännyt maistelua. Myöskään houkuttelu, neuvottelu, uhkailu, lahjonta eivät ole koskaan toimineet. Ei on ei.

Pääsääntöisesti lapseni todennäköisesti syö tarpeeksi. Hän on hoikka, mutta lihaksikas. Hän on energinen ja terve. Ujutan hänelle niin paljon ravintoaineita, kuin osaan ja pystyn erilaisten hyväksyttyjen ruokien “sisällä”. (Meillä letut ovat todellisia troijan hevosia.) Eli ei syytä huoleen, eikö niin?

On helppo sanoa, että pitää ottaa rennosti kun lapsi kerran kasvaa, mutta olla itse joka päivä läsnä lapsen kieltäytyessä… No, tämä kirjoitus on osa sitä prosessia, jonka avulla koetan ottaa rennosti. Lapseni kasvaa kyllä, mutta saa nälästä johtuvia raivareita ja on jonkun kerran oksentanut syötyään liian paljon ruokaa kovaan nälkäänsä. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka saavat minut äitinä surulliseksi ja ahdistuneeksi. Ja on varmasti hänen itsensäkin näkökulmasta kurjaa, kun kaikki ruoka on pahaa. Että ei ole mitään, mitä voisi syödä. Tai olisi, jos aina antaisin hänen syödä jäätelöä, suklaata tai pullaa. Jostain syystä en kuitenkaan anna.

Kun jäin toisen lapsen synnyttyä kotiin hoitamaan molempia lapsia ja syksyn arki alkoi, syömiseen liittyvät asiat tulivat vaikeammiksi. Kolmevuotiaan elämä on toki vaikeaa; on uhmaa ja itsenäistymistä, pitäisi oppia pukemaan, kuivaksi, syödä, tutustua uusiin ihmisiin, ja sitten on vielä uusi perheenjäsen. Varmasti osa näistä isoista stressitekijöistä näkyy myös ruokapöydässä.

Suurin piirtein kolmannen syntymäpäivän vaiheilla tein kaksi päätöstä. Ensinnäkin päätin tehdä listan ruoista, joita hän syö ja tarjota vain niitä. Ruokailutilanteet olivat taistelua jo ennen ruokailun alkamista. On myös turhauttavaa tehdä ruokia, joita ei edes maisteta. Siis miksi nähdä vaiva pelkän riidan vuoksi? Tässä vaiheessa ruokia listalla oli suurin piirtein kymmenen. Jälkikäteen ajatellen en ymmärrä, miksi tällöin olin niin hermostunut: listallahan oli vaikka mitä, kasviksia, lihaa, kalaa, oli pyörykkää, lettua, pihviä, keittoa, muussia. Parin kuukauden päästä lapsi söi enää kananmunaa ja lettuja: pinaatti- tai porkkana.

Toinen päätös oli, etten enää suutu syömättömyydestä ollenkaan. Samoin en erikseen kiitäkään. Syömisen on oltava ihan tavallinen asia. Lapsi ei syö miellyttääkseen vanhempiaan. Eihän aikuisiakaan kiitetä, että “söitpä hyvin”. Saati että “söitpä paljon”.

Suuttumattomuus on helpommin sanottu kuin tehty, mutta jotenkin se alkoi toimia, kun muistutti itseään, kuinka kaikki riitely oli ainoastaan haitallista kaikilla tavoilla. Niinpä alkoi tämä: “okei, tule juomaan vain maito”. Ja muutakin yleensä meni.

Sittemmin olen kehittänyt vaikka mitä “lettuja”. Olen tehnyt linssilettuja, tofulettuja, jauhelihalettuja, ja erilaisia juureslettuja. Olen myös kehittänyt lehtikaalista jäätelön (!), hedelmäpatukoita pähkinöistä, juuresvohveleita ja tietenkin juurespannukakkua. Aika moni ruoka vaatii hilloa, mutta ihan sama, syököön hilloa.

Luin jostain, että ruokaa ei pitäisi piilottaa toisten ruoan sekaan lapselta salaa, mutta siihen totean, että hohhoijaa. Ylipäänsä suurin osa neuvoista nirson lapsen totuttamisesta uusiin ruokiin on turhauttavia (esim. tämä, thanks for the info). Tai tämä hesarin juttu: “Lasten olisi hyvä tutustua uusiin ruoka-aineisiin kaikilla aisteilla. Ruokaa voi haistella ja tunnustella ennen varsinaista maistelua. ‘Silloin ruoka saattaa livahtaa lapsen suuhun ihan huomaamatta’”. No ei varmasti mene huomaamatta yhtään mitään suuhun. Ihan sama näiden neuvojen kanssa kuin ruokailusuositustenkin kanssa. Ei kohtaamista.

Jotain poikkeuksia kuitenkin on, esimerkiksi tämä oli hyvä teksti, joka huonosti syövien vanhempien kannattaa mielestäni lukea.

Koetan itse ottaa esikoista mukaan ruoanlaittoon ja keksiä ruoasta leikkejä. Se on ihan mukavaa. Lisäksi minusta on hauska kehitellä itse ruokia ja “terveellisiä herkkuja” arkeen, kuten juuri lehtikaalijäätelöä. Ylipäänsä pidän ruoanlaitosta, joten koetan ottaa syömättömyyden haasteen kannalta. Meillä on myös aikaa sitten luovuttu suurista kasvautusideaaleista sen suhteen, miten ruokaillaan. Kyllä on leluja ja lehtiä pöydässä ja telkkariakin välillä katsellaan.

Olen myös koettanut sitä paljon puhuttua positiivista ajattelua. Esimerkiksi seuraavanlaista. Kun kirjoitin, että lapsi syö tällä hetkellä vain lettuja ja munia, niin eihän tämä tietenkään pidä paikkaansa. Lapselle pääruoat ovat niitä epämieluisia, välipalat menevät helpommin, ja ravintoa se on sekin. Silloin kun kaurapuuro marjoilla ei ole maistunut, on saattanut maistua mustikkasmoothie. Jos ei se, niin ruisleipä, ruisnapit, rieska tai hapankorppu. Raejuusto maistuu monesti. Lasten murot. Metsävadelmat ja mansikat.

Aina löytyy jotain.

Lopuksi

Tätä tekstiä kirjoittaessani iltamyöhän lyhyinä hetkinä olen päätynyt muutamaan ajatukseen.

Yksi. Lähes kaikkien antama neuvo on hyvä: pitää ottaa rauhassa.

Kaksi. Kun lapsen syöminen takkuaa, niin silloin ongelma ei ole vain lapsen ongelma, vaan yhtä lailla vanhemman. Vanhemman on opeteltava syömään lapsensa kanssa.

Kolmas johtopäätös seuraa edellisestä. Ehkä suurin ongelma tässäkin lasten kasvatukseen liittyvässä asiassa on jokin ihan muu, kuin se koettu ongelma. Samaan asiaan törmään aina uudestaan arjessani, joten ehkä joskus kirjoitan aiheesta oman tekstinsä. Tämä jokin muu on omat tunteet. Juuri tunteet, niiden tunnistaminen ja niiden oikeanlainen käyttö lapsen kasvattamiseksi ovat mielestäni kasvatuskysymysten ytimessä.

Näin ollen jatkan huomennakin stoalaisen välinpitämättömyyden ja mielenhallinnan alkeiskurssia ruokapöydän ääressä.

Yksi ajatus artikkelista “Syömään opettelemassa

  1. Paluuviite: Musiikkikasvatuksesta ja vanhemmuudesta – sivuhuone

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s