Tämä teksti on ollut pitkään keskeneräisenä. Kun aloin opetustyöt, minun oli tarkoitus pitää kirjaa opettamiseen liittyvistä “ensifiiliksistä”, koska muuten ne unohtaa. Tässä vanhemmuusasiassa on sama juttu. Vauvavuoden vauhti on nopea, fiilikset ja tilanteet muuttuvat, hämmennys muuttuu ymmärrykseksi ja ymmärrys muuttuu takaisin hämmennykseksi.
Tällä kertaa aiheena on asenne. Aika perinteistä vanhemmuuden settiä siis. Ja täsmällisemmin ottaen asenne ja sen muuttaminen tilanteessa, kun vauva-arki on yhtäkkiä yhtä hulinaa, etkä ymmärrä siitä yhtään mitään etkä ehdi yhtään mitään.
Jos joillain äideillä on sellainen olo, että he ovat kuin kala vedessä vauvojensa kanssa, niin voin kertoa, että minä en ole yksi heistä äideistä.
Yllättävä vauva
“Vauva muuttaa koko elämän.”
Ehkä tämä klisee ei pidä täysin paikkansa, mutta sitten taas toisaalta… kyllä se aika pitkälti pitää. Ja klisee tai ei, muutoksen välttämättömyys voi yllättää. Muutokset ovat osittain automaattisia, mutta joissain asioissa pitää tehdä aktiivista työtä, jotta pääsee itse vanhemmuuskelkkaan mukaan.
Vauvan syntymä on eräänlainen kriisi. Se muuttaa arjen käytäntöjä, tunne-elämää, hormoneja, vaikuttaa unen määrään ja laatuun (argh), kiinnostuksenkohteisiin, vuorovaikutussuhteisiin niin perheen sisällä kuin muihinkin ystävyyssuhteisiin – ja niin edelleen. Kriisit kuuluvat elämään ja vauvan saaminen on todennäköisesti positiivinen kriisi, ainakin useimmille. Mutta mielestäni kriisin pointti on se, että se pakottaa arvioimaan elämää uudelleen ja uudesta näkökulmasta.
Vauvoista tulee ykkösasioita. Muutokset otetaan vastaan.
Voi kuitenkin yllättää, että millaisista asioista tulee ärsyttäviä ja vaikeita – tai mitkä asiat yhtäkkiä ovatkin mahtavia ja ihania. Voimme siis “tietää” etukäteen, että vauvan syntymä on kriisi ja ettö vauva muuttaa kaiken. Mutta jälleen kerran on vähintään kaksi eri tietämisen tapaa. Se, että on kuullut tai lukenut. Ja se, että on kokenut.
Tähän lyhyt välihuomio. En ole erityisesti “kokemustiedon” kannattaja (aiheeseen liittyy teoreettisia riitoja!), vaikka tässä elämäntilanteessa tuntuukin siltä, että kokemus on paljon enemmän kuin muunlainen tieto. Kokemustiedosta yleisesti ajatellaan, että se on kapeampaa mutta syvällisempää tietoa jostain aiheesta. Mutta tämä ei varmaan ole näin yksioikoista. Tekeekö kokemus tiedosta oikeasti “syvällistä”? Ei välttämättä. Oma kokemustieto voi myös rajoittaa ja estää ymmärrystä, etenkin jos oma kokemustieto on vastakkaista teoreettiselle tiedolle tai jos jonkun toisen kokemus ei vastaa omaa kokemusta. Kyllä äiditkin ovat kovia hyökkäämään toisten äitien kokemuksia ja päätöksiä vastaan, kun ne poikkeavat omista. Toisaalta parhaimmillaan yksi syvällinen kokemus voi kertoa myös laajemmin asioista ja auttaa ymmärtämään ilmiöiden merkityksiä.
**
Omalla kohdallani vauvan syntymä ja uuden ihmisen yllätykset ovat saaneet aikaan monenlaista itsetutkiskelua. Vaikka tiettyjä asioita vauva-arjesta tietää ja tiedostaa etukäteen, ei omaa vauvaansa voi tuntea etukäteen eikä myöskään ymmärtää oikeasti, millaista elämä oman vauvan kanssa on – koska jokaisen vauvan kanssa asiat ovat omanlaisiaan.
Suurin osa muutoksista on tietenkin positiivisella tavalla yllättäviä, mutta sitten on myös niitä asioita, jotka ottavat vain päähän ja joiden suhteen on vain avuton ja osaamaton olo.
Toisaalta tämä on jälleen kerran niitä asioita, joiden kohdalla pitää muistaa, että tekstiä kirjoittaa keskivertotyyppi. Meidän vauvallamme ei ole kehitysvammaa eikä vakavaa sairautta, ei itse asiassa tietääksemme mitään sairautta. Sellaiset uuden ihmisen syntymiseen liittyvät asiat muuttavat varmasti elämää sellaisella perustavalla tavalla, jota ei voi kuitata muutamalla ajatuksella. En ole myöskään traumatisoitunut lapsuudessa tai synnytyksessä tai kokenut synnytyksen jälkeistä masennusta. (Kannattaa lukea Hesarin tärkeä ja ajatuksia herättävä juttu äitiyden ja traumaattisten tapahtumien yhteydestä. Ja vaikkei itse olisi traumatisoitunut, teksti nostaa esiin tärkeitä asioita vauvan ja hoitajan suhteesta.)
Mutta myös ihan tavallisten vauvojen kanssa elämistä pitää opetella. Vaikka vauvan saamisessa (tai itsessään vauvassa) ei olisi näennäisesti mitään dramaattista tai hankalaa, voivat voimavarat ja innovatiiviset hoitokeinot eri tilanteissa olla silti hukassa. Varsinkin kun vauvoille ei ole mitään patenttiratkaisuja. Se mikä käy yhdelle, ei käykään toiselle. Jälleen kerran: kaikki pitää opetella ja jollain tavalla tajuta. Tässä avuksi on kärsivällisyys, mutta toisaalta myös huolettomuus ja optimismi!
Myös Lähiömutsi-bloggari on kirjoittanut äitiyden vaikeista hetkistä mielestäni tosi ansiokkaasti ja esimerkiksi siitä, mitä suuritarpeisen lapsen kanssa eläminen tarkoittaa.
Ajattelen, että Hesarin juttu ja bloggaukset ovat arvokasta tämän aikakauden äitiyden mutta myös yleismaailmallisempien äitiyden kokemusten jakamista. Julkiset kertomukset sanoittavat, oikeuttavat ja tekevät näkyviksi kaikenlaisia vanhemmuuden kokemuksia, hyviä mutta etenkin niitä huonompia joista on vaikea puhua.
Omien ajatusten ja tunteiden hallinta
Meillä keskeinen haaste vauvan kanssa on ollut nukahtaminen ja rauhoittuminen. (Ai kuulostaako vauvaperheissä tutulta?) Ja kuten koliikkiin, en ollut osannut varautua tähänkään. Siihen, että vauva ei vain nuku.
Enkä ollut myöskään varautunut siihen, kuinka raivostuttavaa, ahdistavaa ja ankeaa se nukkumattomuus ihan päiväsaikaankin vanhemman kannalta on – vaikka pidän itseäni rauhallisena, kärsivällisenä, kaikin puolin kelpoisena!
Kun tilanne eskaloitui puolen vuoden kieppeillä (liekö nelikuisena alkaneen sekoilun, “hulinakauden” huipennus, ken tietäisi sen) ja vauva nukkui monena päivänä lyhyitä, katkonaisia päiväunia ja minä kärräsin vaunuja pihalla aamusta iltaan ja silti vauva oli melkein koko ajan raivona, jouduin taas tekemään hieman ajatustyötä itseni kanssa.
Pääasiassahan omat ajatukseni vauvan karjuessa ovat tällaisia:
- Vauvalla on varmaan jatkuva stressi. Mitä itku tekee hänen kehittyville aivoilleen?
- Onko vauvalla turvaton olo? Jäikö koliikki-itkusta turvattomuus?
- Laitoinko taas liian myöhään nukkumaan?
- Laitoinko liian aikaisin nukkumaan?
- Onko hänellä vatsakipuja?
- Onko nälkä?
- Onko tulossa hampaita?
- Mitä minun pitää nyt tehdä?
- Mitä tästä päivästä ja illasta taas tulee, kun unta ei riitä?
- Miten jotkut vauvat voivat vain nukkua? Miksi tämä ei voi vain pistää silmiä kiinni?
- Olenko pilannut lapseni tulevaisuuden?
Niin, etenkin tämä viimeinenhän on varmasti just totta. Mutta ehdotan lukemaan tuon listan peräkkäin vaikkapa kaksikymmentäviisi kertaa putkeen. Typerältähän se kuulostaa – mutta kuvittele tilanne, että ei pääse tästä kierroksesta pois.
Sitten on niitä tilanteita, kun ajatukset eivät ole huolen täyttämiä, vaan kiukun täyttämiä. Silloin ei itse asiassa yleensä edes hirveästi ajattele mitään, vaan päässä menee sadattelua ja tekisi mieli heittää joku pehmeä esine seinään (ettei tuu jälkee eikä ääntä), mutta ei voi. Sen sijaan pitää tehdä jotain täysin käsittämätöntä ja nurinkurista, eli lannistaa oma kiukku ja tarvittaessa alkaa rauhoitella lasta (ellei sitten lähde vaunulenkille ja voi ihan hyvin äänettömästi irvistellä). Ja tällehän on myös oma terminsä Suomen kielessä: vitutus. Olen ajatellut viime aikoina, että vitutus on juuri sitä, että on tehtävä jotain, vaikka ei huvittaisi tippaakaan.
Mikä sitten avuksi?
Hämmentävää kyllä, olen löytänyt lohtua sinänsä tympeänä pitämästäni filosofian osa-alueesta, eli antiikin mielenfilosofiasta. Mielenfilosofiassa keskitytään oman mielen sisäisiin asioihin, omien ajatusten ja tunteiden merkitykseen.
Antiikin mielenfilosofia on vähän kuin sen ajan self-help -kirjallisuutta, jos nyt vähän ikävästi sanotaan. Toki filosofian terapeuttinen merkitys ei sinänsä ole mitenkään uusi tai omituinen asia, ja filosofiaa voi myös pitää käyttää ihan oikeasti terapiana.
Antiikin filosofit olivat erittäin kiinnostuneita hyvän elämän kysymyksestä. Yksi monia ajattelijoita yhdistävä hyve on kohtuullisuus, mutta sen lisäksi antiikin ajattelijoita yhdistää pragmaattisuus. Esimerkiksi Epikuros ja Epiktetos antavat tarkkoja ohjeita siitä, millä tavalla elämässä tulee toimia, jotta onnen voi saavuttaa. He ovat tässä mielessä elämänfilosofeja ja individualistisia ajattelijoita. He näyttävät ajattelevan, että vaikka jokainen joutuu pelaamaan niillä korteilla, mitkä on saanut, korteista riippumatta ihmisen oma asennoituminen lopulta ratkaisee, miten elämänsä kokee ja saavuttaako onnellisuuden. (Tämän voi tulkita “kannustavaksi” tai sitten ei – samaan tapaan kuten sartrelaisen eksistentialismin tai sarasvuolaisen “oman onnen seppä” -ajattelun.)
Ehkä käytetyin tai tunnetuin omien mielenliikutusten rauhoittaja on Epiktetos. Epiktetos kehottaa pohtimaan omia vaikutusmahdollisuuksia ja suhtautumaan elämän tapahtumiin tyyneydellä. Nykykielellä Epiktetos olisi varmaankin “defensiivinen pessimisti” tai vähintään kannattaisi jonkinlaista passiivista vetäytymistä. Ei kannata tahtoa mitään sellaista, mihin ei voi vaikuttaa, koska tämä johtaa pettymyksen tunteisiin, ja niitä on syytä välttää. Partikulaareihin asioihin (kuten vaimoon tai saviastiaan) ei kannata kiintyä, sillä niidenkään olemassaolo ei ole omassa vaikutusvallassa. Älä päivällisillä kurottele ruokaa, vaan ota sitä kohtuullisesti vasta sitten, kun se tuodaan luoksesi, Epiktetos esimerkiksi neuvoo.
“Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme.”
Miten tämä liittyy vauvaan?
En neuvoisi ketään ottamaan kirjaimellisesti Epiktetoksen ajatusta kiintymisestä. Kyllä kaikenlaisilla asioilla minun mielestäni saa olla ihmiselle merkitystä. Tai no, ehkä tavaroihin kiintymistä voisi nykymaailmassa vähentää. Sen sijaan olen itse tarttunut ajatukseen siitä, että joskus pitää vain lakata välittämästä joistain asioista – niistä, joihin ei voi vaikuttaa – jotta ei pettyisi ja hermostuisi.
Mainitsin tekstin alussa, että joskus se voi yllättää, millaiset asiat hermostuttavat itseä. Minua on yllättänyt se, että vauvan “ennakoimattomuus” hermostuttaa. En ole omasta mielestäni kontrollifriikki. Kestän odottamattomat asiat ja itse asiassa monesti jopa nautin spontaanisuudesta ja yllättävistä asioista. Toisaalta erityisesti vauvan kanssa asioita pitää hieman suunnitella ja valmistella, jotta ne onnistuvat.
Mutta nyt. Nyt on pitänyt opetella hyväksymään se, että en aina pysty etukäteen tietämään enkä päättämään, minkälainen päivä on edessä. Vaikka tekisin mitä temppuja, vauva voi päättää, että viisi kertaa päivän aikana kiskon kiireessä, sillä joka kerta yllätettynä, ulkovaatteita päälle tai pois hiki hatussa ja roudaan hänet vaunulenkille sateeseen.
Sinne jäivät pyykin pesemiset tai mitkä lie hommat.
Kuulostaa tietenkin hirveän yksinkertaiselta, kun toteaa, että “noh, vauvan tarpeet vain pitää tyydyttää” tai klassinen ”ei se vaihe kauaa kestä”. Mutta yleensä aika moni kotivanhempi haluaa päivän aikana ehtiä tehdä myös jotain muuta kun elää aivan kiinni vauvassa. Eniten omien tekemisten (esim. siivoamisen…) hajoaminen harmittaa, jos niitä on jotenkin odottanut tai suunnitellut, tai ylipäänsä olettanut, että “kyllä nyt pystyy x”.
Mutta entä jos aloittaakin päivän valmistautumalla “pahimpaan” ja hyväksyy sen osana tämän päivän, viikon, tämän vaiheen, rutiinia? Ei tee suunnitelmia?
Kuule Epiktetoksen sanat. “Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme.”
Vauvan kehitysvaihe voi olla joku aivan pimeä, outo ja kaikin puolin perseestä, mutta sinä et sille mitään mahda. Älä elättele toiveita, että tänään teet jonkun jumpan! Älä elättele toiveita, että keittiö olisi edes jotenkuten siisti! Sitä paitsi – mitä väliä sellaisilla asioilla edes on! Ota vastaan tyynesti se, mitä vauva eteen tuo.
Zen.
sivuhuone 