Voiko koliikista selvitä?

Tiesitkö, että 10 %:lla lapsista on koliikkia? Minä en tiennyt. Ennen oman lapseni syntymää olin kuullut lähinnä että “vauvat vähän itkee”.

Kirjoitan koliikista ensimmäiseksi, koska aihe on vaivannut itseäni todella paljon.

Jos sinä, joka tätä luet, etsit tietoa koliikista tai vertaistukea sen kestämiseen, toivottavasti löydät tästä postauksesta jotain apua. (Muistutan kuitenkin, että tämä on maallikon kirjoittama teksti ja etenkin pohdinnat kiintymyssuhteesta ovat todellakin vain omia pohdintojani.) Ja vaikket löytäisi, niin haluan koliikin kokeneella myötätunnollani toivottaa sinulle lämpöä ja jaksamista!

**

Muistan kiinnittäneeni huomiota jo ensimmäisenä yönä sairaalassa, miten paljon ja miten kovaa vauvani itki. Söi ja itki. Huonetoverini, sairaan vauvan äiti, pyöri sängyssä rauhattomana yön ja päätti aamulla lähteä kotiin öiden ajaksi. Ehkä se ei ollut minun vauvani syy, mutta tulihan se mieleen. Seuraavana yönä viereisellä pedillä nukkui ja söi rauhallinen vauva äitinsä mahan päällä. Välillä vauva inahti pikkuisen itkun.

Myöhemmin minulle on selvinnyt, että ilmeisesti vauvojen ensimmäisten päivien reagointitavoista voidaan jo ennakoida koliikkia. Kaikki vauvat itkevät, mutta ilmeisesti koliikkivauvat saattavat reagoida jo heti aluksi kaikkeen jotenkin… eri tavalla.

Jos olisin heti aluksi tiennyt koliikista, olisin ehkä säästynyt vähän helpommalla. Sitä kuitenkin tuppaa usein käymään niin, että ei osaa tai jaksa etsiä tietoa ja apua silloin kun sitä tarvitsee, vaan märehtii ja pyörii ympyrää samojen ongelmien kanssa epätoivoisesti ja väsyneenä.

Mitä koliikki on?

“Koliikin syitä ei tiedetä.” Tämä turhauttava lause tuli kuultua lukuisia kertoja neuvolassa, netissä etsiessä tietoa ja jutellessa muiden asiasta tietävien kanssa. Koliikki määritellään oireiden perusteella. Vähintään kolmen tunnin itku, vähintään kolmena päivänä viikossa, vähintään kolmen viikon ajan, sanoo Duodecimin Terveyskirjasto. Vauva vetää itseään kaarelle eikä rauhoitu normaaleista rauhoittamiskeinoista.

Meillä itkukohtaukset kestivät aina reilusti yli kolme tuntia. Joskus mentiin nukkumaan aamulla seitsemältä. Joulukuussa eräs mieleen jäänyt itku”kohtaus” kesti seitsemän tuntia, jonka aikana vauva nukahti kaksi kertaa n. 15-30 minuutin pätkäksi. En edelleen voi käsittää, miten vauva ylipäätään oli hereillä niin paljon, sillä pikkuvauvat yleensä kykenevät olemaan hereillä ja aktiivisina hyvin lyhyitä aikoja (esim. Väestöliiton nettiluennot vauvan unesta). Vauva oli itkumaratoneissa täysin muissa maailmoissa. Minusta näytti siltä, että vauva oli jossakin kauhun, kaaoksen ja kivun sekamelskassa. Koliikkivauva ei kuitenkaan ole kivuissa, mikä on vanhemman kannalta suuri helpotus.

Tämä New York Timesin artikkeli summaa, että koliikki on ikään kuin sopeutumisvaikeus tähän maailmaan. Siirtymä kohtuoloista maailmaan on osalle vauvoista vaikea, sillä aivojen kehitys on kesken. Itkukohtauksiin voikin siten kokeilla “kohtuolosuhteiden” imitoimista, eli suhinoita, tärinää, kapaloimista ja kippura-asentoa, joista vähän myöhemmin lisää. Vauvan saaminen kippura-asentoon voi olla vaikeaa, sillä hän todellakin koettaa vetää itseään vahvasti kaarelle. Ja vauva voi olla yllättävän voimakas!

Vaikka en kykene arvioimaan tämän selitysmallin paikkansapitävyyttä, se kuitenkin lohdutti minua. Selityksen mukaan koliikkivauvan mielihyvä- ja rauhoittumisjärjestelmä ei välttämättä ole kypsynyt. Normaalisti silittely, rauhallinen juttelu tai hyräily ja kantaminen tuottavat fysiologisina vasteina mielihyvähormoneja kuten oksitosiinia, jotka rauhoittavat vauvan, mutta koliikkivauvalla mielihyväjärjestelmä ei aktivoidu vanhemman rauhoitteluista. Tämä ajatus jotenkin helpotti oloani, kun yritin päästä sen ahdistavan kokemuksen yli, että en saa omaa vauvaani rauhoitettua. Se ei ole vanhemman syy, eikä kerro mistään huonoudesta.

“Kaikki vauvat itkee.” Tätäkään lausahdusta ei juuri helpottanut kuulla koliikin aikana. Niin, onhan se selvää, että kaikki vauvat itkevät, koska juuri muuta kommunikointikeinoa heillä ei ole. Toki jossain vaiheessa, aika piankin, tulevat sosiaaliset hymyt ja naurut, ja tietenkin katse. Ja ne vasta mukavia ovatkin. Mutta koliikki-itku ei ole tavanomaista itkua. Se ei ole kommunikatiivista itkua. Se on kuin jostain muusta maailmasta. Itsestäni tuntui aina sitä, että vauva oli täysin saavuttamattomissa. Normaalisti hän oli tarkkaavainen, aktiivinen ja kaikesta kiinnostunut, mutta itkiessään hän vaikutti siltä kuin häntä kidutettaisiin. Marras- joulukuun sateisen mustat yöt ja koliikkivauvan äärimmilleen pingottuva keho eivät vähentäneet sitä fiilistä, että vauva eli jotakin karmivaa painajaista, johon en päässyt osalliseksi ja josta pystynyt nostamaan vauvaani pois.

Tietyllä tavalla painajaismaisuus voi vaikka pitää paikkaansa. On hyvin vaikeaa kuvitella tai edes tutkia, miltä vauvan maailma mahtaa vaikuttaa. Ihmislapsella kestää todella kauan kehittää ymmärrys itsestään, läheisistä ihmisistä ja maailman peruspilareista. Räiskinnän aivoissa täytyy olla valtavaa, kun hermoyhteyksiä syntyy.

Olen syyttänyt itseäni ja jossitellut vaikka mistä asiasta, vaikka järjellä tiedänkin, että se on turhaa. Enkö koskettanut lasta tarpeeksi? Miksi en oppinut kantamaan häntä kantoliinassa? Olinko raskausaikana liian stressaantunut? Söinkö sittenkin liikaa salmiakkia? Kävikö synnytyksessä jotain sellaista, mikä aiheutti koliikin? En kai murissut vauvalleni liikaa väsyneenä hänen huutaessa? Onko hänellä joku sairaus? Miksi kaikilla muilla on normaali vauva? Mikä minun vauvassani tai minussa on vialla?

Jossain vaiheessa pitää vain hyväksyä, että kenessäkään ei ole mitään vialla. Koliikin syitä on turha etsiä vauvan “luonteesta”, synnytyksestä tai raskausajasta. Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se kannattaa silti yrittää pitää mielessä.

Miten helpottaa koliikkia?

Tietoa koliikista ja eri helpotuskeinoista löytää luonnollisesti googlettamalla, mutta itse löysin vasta paljon myöhemmin mm. Väestöliiton sivut, joista löytyy apua ja vinkkejä. Olisinpa itse katsellut esimerkiksi tämän videon koliikin ollessa käynnissä. Videot eivät ole pitkiä, ne kannattaa katsoa. Väestöliiton sivuilta löytyy myös tämä opas, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Itse tein johtopäätöksen, että keskustelupalstoja ei kannata lukea. Niistä saa vain pahan mielen.

Periaatteessahan koliikki ja sen “hoito” ovat aika simppeleitä asioita. Jostain syystä kuitenkin koliikkivauvan hoitaminen oli kaikkea muuta kuin simppeliä, kun tilanne olikin yhtäkkiä omakohtainen. Ehkä se menee aina niin: on helppoa tietää – tai luulla tietävänsä – miten kuuluu toimia, kun ei itse oikeasti tarvitse toimia. Olisiko vauvanhoito yksi tietämisen illuusion muoto?

Jos koliikin taltuttamiseksi olisi joku superkikka, niin se varmasti kerrottaisiin selväsanaisesti kaikkialla. Mutta siihen ei ole. Kaikenlaista kannattaa kuitenkin kokeilla. Tässä pieni listaus meillä kokeilluista jutuista, jotka ovat hyvin tuttuja koliikkiperheistä, mutta joiden keksimisessä itsellä meni valitettavan kauan aikaa.

• Kapalointi rauhoitti jonkin verran, ja öisin rauhaton vauva olikin useimmiten pakko kapaloida ja sen jälkeen hytkyttää uneen. Kapalointiohjeita kannattaa tsekata, mutta jos haluaa päästä helpolla, vauvalle voi ostaa valmiin kapalon. Itse epäkätevänä ihmisenä ja koliikkiväsymyksen kokeneena suosittelen valmista kapaloa vaikka se vähän maksaisikin. Itse en tietenkään sellaista tajunnut ostaa. (Meidän rauhattoman vauvan propellikädet saatiin myöhemmin, koliikkikauden jälkeen, kuriin tällaisella mainiolla kapaloasulla – kunnes vauva seuraavaksi päätti, että kädet oli saatava suuhun unen saamiseksi.)
• Jumppapallosta voi olla hyötyä, me käytimme rauhoittamiseen myös sitteriä, jossa käänsimme vauvan kasvot jonnekin rauhalliseen suuntaan. (Jos asunnossa on tilaa, kai ne kehdot ja kiikkustuolit ovat ihan syystä olleet hittikamaa.)
• Vaunulenkki. Meillä oikeastaan ainoa asia, joka vauvan melko takuuvarmasti rauhoitti, oli The Vaunulenkki. Sitä sitten yöllä harrastettiin vesisateessa. Vauva nukkuu myös kaikki päiväunensa ainoastaan vaunuissa.
• “Suhina” ja muut taustaäänet. Koliikkivauvat rauhoittuvat tärinään ja white noise -taustaääniin (siksi auto on niin hyvä). Jotkut imuroivat tai pitävät vauvaa pesukoneen vieressä. Netistä löytyy onneksi äänitehosteita, joita kannattaa kokeilla, ettei tarvi yötä myöten pestä astiota. Meillä tämä suhina on käytössä ajoittain edelleen puolivuotiaana. Siinä on tosin 30 minuutin kohdalla lyhyet katkokset, jotka aina aiheuttivat sydämentykytyksiä.
• Vältin tiettyjä ruoka-aineita, mutta imetysdieettejä ei suositella. En myöskään osaa sanoa, oliko tästä hyötyä. Koliikin yhtenä selityksenä on pidetty suoliston kehittymättömyyttä, ja meidänkin vauvallame oli vatsavaivoja, joten sinänsä tuntui loogiselta kokeilla dieettiä. Nyt kun kuitenkin tieteellinen tutkimus paljastaa uusia ulottuvuuksia suoliston merkityksestä, ja suoliston ja aivojen yhteydestä, on vaikea sanoa, mitä sillä ruokavaliolla pitäisi saada aikaiseksi. Jos suolisto on kehittymätön, se on kehittymätön. Sain erilaisia neuvoja lääkkeistä ja D-vitamiinivalmisteista, mutta en usko, että niilläkään oli juuri vaikutusta.
• Vaikka yleisesti suhtaudun kriittisesti erilaisiin ei-lääketieteellisiin hoitoihin, kävimme vyöhyketerapiassa, kun vauva oli kahden kuukauden iässä. En tiedä, oliko käynneistä sinänsä apua, mutta opin vauvan hieromista, jota pyrinkin tekemään päivittäin. Ainakin vauva piti siitä ja sitä suosittelen!

Ja kaikista näistä huolimatta aina välillä vauva nukahti vasta omaan huutoonsa liian väsyneenä. Sen jälkeen hän yleensä nukkui monta tuntia putkeen aivan väsyneenä. Ne pitkät unet olivat meille pelastus. Ilman niitä järki olisi varmaan lähtenyt.

Juttuja, joita emme harrastaneet:

• Autokyyti rauhoitti aina vauvan, mutta meille ei tullut mieleenkään lähteä millekään koliikkikruisailuille pariksi tunniksi keskellä yötä.
• Kantoliina. Sen piti olla vastaus kaikkeen maailman pahuuteen, sillä vauvan voisi saada tiiviisti kippura-asentoon äidin lämpöön ja liikkeeseen. Yritinkin kantaa vauvaa heti aluksi. Luovutin, koska en osannut rauhoittaa ja asetella jouseksi virittäytynyttä ja rauhatonta vauvaa kannettavaksi en liinaan enkä kantoreppuun. Kantamisesta kirjoittanen myöhemmin vähän lisää. Harmittaa, että en hakenut kantamiseen(kaan) apua.
• Korvatulpat ja leffojen katselu. Olen kuullut useammankin neuvovan, että oman mielenterveyden kannalta kannattaa vain ottaa itkut vastaan, pitää vauvaa sylissä rimpuiluista huolimatta, käyttää korvatulppia ja katsella vaikka leffoja. No, jos haluaa kokeilla, niin tulppien sijaan kannattaa hankkia kuulosuojaimet. Sinänsä tämä neuvo on nerokas, koska koliikkivauvaa ei juurikaan saa rauhoiteltua. Vaikka kävelisi käsillä, tekisi jaloilla sirkustemppuja ja rukoilisi kaikkia vauvojen jumalia, niin ei auta.

Tärkeä vinkki, jota en myöskään tajunnut, on myös se, että vauvan yliväsymystä kannattaa yrittää välttää kaikin keinoin. On turha kuvitella, että pikkuvauva voisi kerryttää unipainetta päivällä ja yöuni olisi sillä tavalla pitkä ja levollinen. Mitä huonommat unet ja pidempi valvomisputki, sitä vaikeampaa rauhoittuminen on. Vauvojen itsesäätelykyky vaihtelee, ja ainakaan meidän vauvamme ei osannut, eikä osaa vieläkään, sulkea aistiärsykkeitä pois ja rauhoittua itse, vaan tarvitsi siihen paljon apua.

Yliväsymyksen kannalta me teimme myös usein sen virheen, että kuvittelimme lapsen rauhoittuvan liian isoista ärsykkeistä. Jumppapallokin saattaa joskus olla liikaa ja lentokoneleikit kannattaa aloittaa vasta myöhemmin.

Apua kannattaa tietenkin kysyä heti neuvolasta. Ja pyytää konkreettisesti apua ystäviltä, tutuilta ja sukulaisilta. Kyllä jotkut ovat valmiita lähtemään vaunulenkeille tai tuomaan ruokaa, jos vain uskaltaa kysyä. Jos vauva tyyntyy vain kantoliinassa, niin joillekin ystäville tai sukulaisille kantaminenkin voi olla kiva kokemus.

Avun antamisessa on valitettavasti se ongelma, että koliikkivauvan itkut alkavat illalla (ja jatkuvat yöhön). Vauva voi olla päivällä hyväntuulinen (jolloin vanhempi tietenkin haluaa ottaa ilot ja valoisuuden vastaan), mutta illalla kun apua tarvittaisiin, normaalit ihmiset ovat omissa kodeissaan valmistautumassa yöpuuhiin.

Koliikin jälkeen: omat tunteet ja kiintymys vauvaan

“Ei sitä itkua loputtomiin kestä.” Tässä vielä yksi turhauttava lausahdus, vaikka se totta onkin. Koliikki kestää tyypillisesti noin kolme kuukautta, ja sen pahimmat vaiheet ovat 6-8 viikon kohdalla. Meillä koliikki-itkut päättyivät onneksi kahden kuukauden kiepissä, mutta viikot 6-8 olivat hirveät. Muistikuvia noilta ajoilta ei juurikaan ole – paitsi vauvan nimiäiset ja joulu, jotka molemmat osuivat tälle ajalle. Vauvan runsas iltaitkuisuus sen sijaan jatkui monta kuukautta. Lasken kuitenkin, että tyypillinen koliikki-itku onneksi loppui vuoden vaihteessa.

Mielestäni se, että koliikin lyhytaikaisuutta painotetaan, tai sillä koetetaan lohduttaa, on harhaanjohtavaa. Ensinnäkin itsestäni se tuntui todella pieneltä lohdulta, vaikka kuinka yritti itselleen hokea että “tämä on vaihe, tämä on vaihe”. Koliikki ei tunnu vaiheelta, sillä lapsen elämä alkaa sillä. Ja lapsen saaminen, varsinkin ensimmäisen sellaisen, muuttaa asioita paljon. Koko ajan on tekemistä. Kaikki pitää opetella: vauvan kantaminen, imettäminen, nukuttaminen, pukeminen, vaipanvaihto, vauvan hoito yleisesti ottaen. Koliikkiin ei ole valmistautunut ja se sokeeraa. Ei siinä hullunmyllyssä löydy lohtua etäisestä joskus tulevaisuudessa -ajasta.

Toiseksi koliikki jättää jäljen, joka ulottuu koliikkiaikaa pidemmälle ja siksi “lyhytaikaisuus” on harhaanjohtavaa. Jälkiä on monenlaisia.

Fyysinen väsymys ei kuittaudu välittömästi. Tämän tietävät kaikki, jotka ovat joskus urheilleet paljon tai tehneet (liikaa) töitä. Palautuminen kestää. Olen tosi onnellinen, että meidän vauvamme nukkui nukahdettuaan pitkiä, yhtenäisiä pätkiä hyvin pienestä vauvasta asti eikä juuri valvoskellut yöllä ensimmäisiä viikkoja lukuunottamatta. Kaikilla ei kuitenkaan ole näin. Lisäksi harva vauva ylipäänsä nukkuu vielä alle puolivuotiaana oikeasti pitkiä yöunia. Öiden lisäksi vauvan pitää nukkua päivisinkin, jota meidän vauvamme ei ole (koskaan) osannut kunnolla. Vaikka vanhemmille tulisi unipätkiä yöllä, vauvanhoito on aika kokonaisvaltaista hommaa koliikin jälkeenkin.

Myös koliikin psyykkinen käsittely vie aikaa. Arki kuitenkin rullaa eteenpäin, vauva kehittyy ja tulee uusia haasteita. Missä vaiheessa vanhemmilla on aikaa purkaa omia tunteitaan ja kokemuksiaan vauvasta ja koliikkiajasta?

***

Omiin tunteisiin ja kiintymykseen liittyvät kysymykset koskevat sekä koliikkiaikaa että koliikin jälkeiseen aikaa.

Vaikka kaikki tunteet ovat sallittuja, omat tunteet voivat kuitenkin yllättää. (Itse asiassa koko raskaus ja lapsen syntymä ovat sellaisia tapahtumia, jotka järkyttävät tunne-elämää. Mutta tätä aihetta voisi käsitellä erikseen joskus toiste.)

Koliikki voi viedä vanhemmat äärirajoille ja tuoda esiin tosi ikäviä tunteita. Sitä voisi ajatella, että välillä on hyvä käydä omilla rajoillaan, mutta en ole ihan varma onko. Sanonta “se mikä ei tapa, vahvistaa”, kertoo lähinnä tympeistä, kovista arvoista. En kannata ajatusta, että psyykkistä kestokykyä tulisi (tai edes voisi) rakentaa äärimmäisten vaikeiden kokemusten kautta.

Sanonnan voisi ihan yhtä hyvin päättää “se mikä ei tapa, rikkoo / katkeroittaa / tekee ihmisestä alkoholistin / tekee hauraaksi ja epävarmaksi / altistaa sairauksille” ja niin edelleen.

Omalla kohdallamme ei käyty vielä äärirajoilla. Siihen on monta syytä, joista lyhyesti lopussa. Tuntuu, että käytiin kuitenkin ihan tarpeeksi syvällä.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat rakastavia, kärsivällisiä, iloisia ja optimistisia vanhempia ja mallikkaita kaikin puolin muutenkin, ja silti yöllä ajatus saattaa olla lähinnä se, että lukitsee kohta vauvan jonnekin parvekkeelle tai heittää vaunut ojaan. Omat tunteet voivat olla todella ikäviä. Ahdistus, suru, pettymys, viha, raivo, katkeruus, epätoivo, pelko… – ja näiden päälle huono omatunto näistä kaikista, koska äidinhän kuuluisi rakastaa loputtomasti. Ja jos rakastaa, kykenee lohduttamaan ja kokemaan myötätuntoa lastaan kohtaan. Sellainen on hyvä vanhempi.

Kannattaa ottaa vaarin siitä neuvolankin ohjeesta, että välillä voi antaa lapsen toiselle vanhemmalle (jos sellainen on) ja käydä toisessa huoneessa huutamassa. Itselleen kannattaa toistella ääneen perusasioita, jotta voi palauttaa myötätunnon ja kerätä sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jota vanhempana tarvitsee. Kuulostaa oudolta, mutta ääneen sanominen helpottaa oikeasti. “Vauva ei tee tätä tahallaan.” “Vauva ei kosta.” “Vauva ei ole vihainen.” Ja vielä kerran: “vauva ei tee tätä tahallaan”.

Jokaisen kannattaa olla armelias itselleen. Tunteita tulee, eikä niitä voi kokonaan repressoida, vaikka vähän yrittäisikin tukahduttaa niitä pahimmalla hetkellä. En oikeasti usko, että on ketään koliikin kokenutta, joka olisi vain myötätuntoisesti hyssyttänyt täysillä karjuvaa lastaan koko yön. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Niin ja ne yön aikana koetut tunteet eivät kuvasta vanhemman aitoja tunteita lastaan kohtaan. Ne ovat pelkkää väsymyskuonaa.

***

Olen pohtinut koliikin jälkeen kovasti, pääsemättä suoranaisesti johtopäätöksiin, mitä koliikkiaika tekee vauvan ja vanhempien vuorovaikutussuhteelle. Kun aiemmin totesin, että koliikki jättää jäljen, tarkoitin muun muassa vuorovaikutussuhdetta ja vanhemman tunteita. Koliikkiajan jälkeen pitää kyetä tutustumaan vauvaansa uudelleen. Koliikki ei ole hänen luonteenpiirteensä! Mutta samaan tapaan kuin ensivaikutelmaa, koliikkikokemusta ei voi noin vain pyyhkäistä pois.

Huomasin itse jossain vaiheessa vauvan jo päästyä koliikista, että minulla oli perusteettomankin negatiivisia käsityksiä vauvan tyytymättömyyden ilmaisuista. Vauvan itku herätti minussa edelleen voimakkaita tunteita. “Taas se alkaa.” “Aina se itkee.” Koin edelleen voimattomuutta vauvan itkiessä, koska olin ikään kuin oppinut, että en pysty vaikuttamaan vauvan itkuun. Eihän siitä itkusta kai kukaan vanhempi pidä, mutta on kuitenkin tärkeää erottaa omat tiedolliset käsitykset tunteista. Vauvan itkun määrä ja laatu ovat eri asioita kuin se, ahdistavatko ne.

Tässä kohtaa “kaikki vauvat itkee” olikin yhtäkkiä tärkeä muistutus. Koliikin jälkeen itkun loppumiseen voi (ainakin joskus) vaikuttaa! Aina sekään ei tietenkään ole täysin yksinkertaista, sillä vauvojen itkulle voi olla lukuisia syitä, eikä niitä aina tajua, ei vaikka kuinka olisi supermutsi.

Ajattelen itse niin, että myös aika voi tehdä tehtävänsä (vaikka juuri se ei koliikin aikana lohdutakaan). Kun lapsi kehittyy, omat ajatukset ja tunteet kehittyvät. Ajatuksia ja tunteita voi kuitenkin olla tärkeä puida ja purkaa. Pelkästään aika ei välttämättä paranna haavoja, mutta se antaa tarvittavaa etäisyyttä.

Mitä jos koliikista ei kuitenkaan selviä?

Nyt seuraa hyvin spekulatiivinen osio.

Voisiko olla mahdollista, että koliikkiaika on niin vaikea, että se tekee lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteelle todellista hallaa?

Kiintymyssuhde voi olla turvallinen tai turvaton, ja turvattomia muotoja on useampia. Lapsi voi olla ainakin välttelevästi tai ristiriitaisesti turvaton. Välttelevän kiintymyksen taustalla on vanhemman hoivan puute, ristiriitaisen kiintymyksen selittää vanhemman ristiriitainen hoiva. Suurin osa lapsista lienee nyky-Suomessa ihan turvallisesti kiintyneitä, mutta sitten taas – onhan meilläkin päihdevanhempia, perheväkivaltaa, taloudellisista tai terveydellisistä ongelmista kärsiviä perheitä… Varsinkin väkivalta ja heitteillejättäminen horjuttavat perusturvallisuutta varmuudella. (Tämä ei liity koliikkiin, mutta luinpahan järkyttävän kuvauksen Anders Brejvikin lapsuudesta, joka osoittaa, kuinka äidin väkivaltaisen ambivalentti suhde lapseen todellakin vahingoittaa lapsen kehitystä.)

Uskoisin, että koliikin lisäksi aika monen muun asian täytyy mennä pieleen, jotta lapsi kiintyy vanhempaansa turvattomasti. Tämä on jo aika hiuksenhalkomista, mutta kenties koliikki voi olla riskitekijä. Koliikki voi altistaa äidin (ja tietenkin myös isän) masennukselle, jolla on vaikutuksia vauvankin tunne-elämään. Jos koliikki on ollut vanhemmalle kovin traumaattinen kokemus, sillä voi olla vaikutuksia vanhemman käsitykseen itsestään vanhempana ja ihmisenä, parisuhteeseen, käsitykseen lapsesta, ja se voi muuttaa perheen suunnitelmia ja sisäistä dynamiikkaa.

Psykologian eri koulukunnilla on erilaisia näkemyksiä siitä, millä tavalla ja kuinka paljon aivan varhaiset vuorovaikutussuhteet vaikuttavat lapsen elämään. Oma arkijärkeni sanoo,  että ihmiselämä on niin kompleksista, että vaikka stressaavan, niin silti suhteellisen lyhyen aikavälin tapahtumista ei kannata vetää kummoisia johtopäätöksiä.

Vauvaperheen tunneilmaston, vuorovaikutuksen ja omien ajatusten tarkastelun pohtiminen on tuskin silti haitaksi. Vauvat ovat tälle kaikelle paljon tarkkaavaisempia ja herkempiä kuin ehkä usein tulee ajatelleeksi. Voi olla, että monet kognitiivisten toimintojen perusasiat vielä puuttuvat, mutta vauvat silti tarkkailevat esimerkiksi vanhempiensa keskinäisiä suhteita ja mielialoja hyvinkin tarkasti. Todella kiinnostavia artikkeleita aiheesta löytyy tästä Psykologia-lehden numerosta, suosittelen lämpimästi.

Jos käy niin, että koliikki kuormittaa perhettä yli kestokyvyn, kannattaa hakea apua. Tässä kohtaa oma kokemusasiantuntijuuteni loppuu, sillä tunnen valitettavan huonosti perheille tarkoitettuja palveluita. Mutta onneksi on neuvola, kiitos siitä Suomen julkisille palveluille!

Suojaavat tekijät

Nyt saattaa tulla kliseitä, mutta tulkoon.

Puoliso ja perhe, oma äiti, ystävät.

Puolison kanssa pystyimme jakamaan kotitöitä ja vauvan hoitoa. Mies saattoi käydä vaunulenkillä yöllä, pystyimme vaihtelemaan hyssytysvuoroja, lohduttamaan ja kontrolloimaan toistemme turhautumista… Miten vaikeaa ja raskasta tämä olisi ollut yksin? Toivoisin, että Suomessa miehillä olisi oikeus jäädä huomattavasti pidemmäksi aikaa vauvan kanssa kotiin vauvan synnyttyä. Nyt meidät pelastivat miehen joustavat työajat ja joululoma.

Oma äiti jaksoi kuunnella loputtomasti puhelimessa pohdintoja, selitystä ja valitusta. Äiti myös osasi olla antamatta neuvoja vaan keskustella etsien ratkaisuja yhdessä. Lisäksi vaikka vanhempani asuvat kaukana, olen aina voinut luottaa siihen, että vaikka soittaisin keskellä yötä apua, isä lähtisi auttamaan.

Ystävät eivät ole hylänneet, vaikka en ole ehtinyt olla juurikaan yhteydessä kehenkään ja silloin kun olen, olen lähinnä ollut negative creep. Olen myös saanut paljon avunantotarjouksia, joista tulee aina uskomattoman kiitollinen olo – silloinkin kun niitä ei tarvitse tai voi syystä tai toisesta voi juuri silloin ottaa vastaan.

Kerrostalon hissi, hyvät vaunut, pakastettu ja kaupan valmisruoka, oma välinpitämättömyyteni kodin siivoamisesta. Muu maailma saa minun puolestani olla rempallaan ja pölypunkkeja lattialla, kun asioita pitää priorisoida. Suostun syömään kaupan porkkanalaatikkoa. Ja ihan olen saattanut käydä kaupassa tukka likaisena, että miettikääpä sitä! Tämä kuulostaa itsestäni itsestäänselvyydeltä, mutta olen ymmärtänyt, että kaikille se ei ole.

Vauvan ihanuus.

Oma vauva on maailman ihanin. Oma vauva on supersöpö. Hän tekee parhaimmat temput ja näyttää ihanimmat ilmeet. Toisin sanoen: olen jaksanut ja osannut iloita vauvastani.

Vaikka ihmisten temperamenttipiirteitä ja ominaisuuksia ei voi arvottaa, voi kuitenkin oman lapsensa piirteistä olla iloinen ja ylpeä! Vauvani on ollut päiväsaikaan alusta asti tarkkaavainen ja ponteva, aktiivinen, iloinen ja seurallinen. Hän hymyili jo aivan pienestä pitäen ja etsi aktiivisesti vuorovaikutusta. Myös koliikin aikaan aina, vaikka yö olisi ollut minkälainen tahansa, aamulla vastassa oli iloinen pikkukaveri, joka puhkui uutta intoa.

Vauvan perusmieliala on vauvan temperamenttiin liittyvä piirre, johon vanhempi ei voi vaikuttaa. On vauvoja, jotka kitisevät, itkevät ja näyttävät vakavilta monen monta kuukautta. Sellaisetkin vauvat ovat tietysti ihania. Naurava vauva voi vain olla vanhemman kannalta tietyllä tavalla helpompi, sillä vauvan hymy tuottaa hirveästi iloa ja tyydytystä. Sitä saattaa tarvita pitkien huutojen jälkeen.

Vauvan helppous.

Vauvat kertakaikkiaan ovat erilaisia. Jotkut ovat ensimmäisen vuoden aikana ehkä idyllisenkin helppoja, mutta yleensä kaikilla on aina jotain. Vertaistuki ja elämäntilanteiden ja -kokemusten jakaminen voi auttaa. Samalla voi huomata niitä asioita, jotka oman lapsen kanssa ovat menneet ihan hyvin. Positiivinen ajattelu, you know! Minäkin keksin lukuisia helppoja asioita oman vauvani kanssa.

Toisaalta, varsinkaan koliikkivaiheessa, “Afrikan lapset” ei auta. Kyllä, joillain on vielä pahemmin, eikä koliikki ole vakavaa eikä vaarallista. Mutta silti oma tilanne ja vauvan koliikki tuntuvat kauhealta. Mikä tahansa vauvan ongelma tuntuu kauhealta.

Koliikin kesto

Kuten todettua, meillä koliikki kesti vain kaksi kuukautta. Ei kolmea, eikä kuutta. Mitä lyhyempi aika, sitä helpompaa. Voin vain sympatiseerata niitä, joilla koliikki kestää ja kestää. Luulen, että oikeasti konkreettisen avun hakeminen on välttämätöntä koliikin kestäessä.

Ennakko-odotukset ja tieto

Valmistautuminen ja ennakko-odotusten merkitys on vähän kaksipiippuinen juttu. Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että ennakkoon murehtiminen ja “valmistautuminen pahimpaan” ei kannata. Sillä tavalla siloittaa tietä epäonnistumiselle.

Kuitenkin sillä, millaista kuvittelee vauva-arjen olevan ja millaiseksi kuvittelee ja ennakoi vauvan, on iso merkitys. Suomessa on mainiota tutkimusta ja hyviä käytäntöjä, joilla pyritään auttamaan juuri valmistautumista vauvaan, mistä esimerkkinä tämä raskausajan päiväkirja.

Minulla kyllä riitti positiivisia odotuksia vauvasta. Enemmän olisikin helpottanut se, että olisin kuullut lähipiiristä jotain muuta kuin idyllisiä kertomuksia vauvoista. Jostain kumman syystä lähipiirissäni tuntuu olleen lähinnä helppoja, tai ainakin ei-koliikkisia vauvoja! Hyvä tietenkin niin. Mutta jostain kumman syystä myös vaikuttavinta tietoa taitaa olla oma ja lähipiirin kokemustieto. Se, että teoreettisesti tietää koliikista ja vaikka mistä, ei auta valmistautumaan todellisuuteen.

Aloin vasta jälkikäteen kuulla niistä lukuisista ei-niin-helpoista vauvoista. Ehkä vauva-ajankin kokemukset ovat sellaisia, että ikävistä puolista ja vaikeista vauvoista ei ole niin helppoa puhua. En ole tästä ihan varma.

***

Lopuksi

Tämä teksti meinasi venähtää, mutta silti varmaan asioita jäi sanomatta. Kuulen mieluusti kommentteja ja muiden kokemuksia koliikkiajasta.

Tekstin ydin itselleni on tämä. Pienen vauvan elämän alku on niin tärkeä asia, että  omia tunteitaan omia tunteitaan kannata tarkastella ja omia ajatuksiaan kannattaa aina välillä kyseenalaistaa. Pysähtyminen myös mahdollistaa sen, että ei jää jankkaamaan eikä jumittamaan omien fiilisten kanssa, vaan pääsee eteenpäin. Ja vielä: koliikki todellakin loppuu!

 

Advertisement