Open stressi ja aineenopettajan rutiinit

Opettaja-lehti uutisoi joku aika sitten OAJ:n teettämästä opettajien jaksamista koskevasta tutkimuksesta. Opettajilla on kuulemma enemmän stressiä ja väsymystä kuin muilla aloilla.

Ei yllätä.

Viime vuoden aikana lähes kaikki omat keskusteluni liittyivät tosi kiinnostavasti kahteen asiaan: työhön ja stressiin. Olin varmasti hupaisaa seuraa. ”On niin kiire”, ”on niin paljon töitä”, ”nukun liian vähän”, ”ei ehdi liikkua”, ”lihonutkin samperi, ”arvaa moneen asti tein illalla töitä”. Sorry vaan kaikille läheisille!!

Minulla oli myös paljon stressin oireita, fyysisiä ja psyykkisiä. Pahoinvointia ja ruokahaluttomuutta (mitä minulla ei ikinä ole!), ahdistustakin, muistiongelmia, huonounisuutta…

Tuo tilanne ei kuitenkaan kuvaa erityisesti opettajan työtä – vaan pätee mihin tahansa  työhön, jota on yksinkertaisesti liikaa.

Millä tavalla opettajan stressi eroaa muusta? Stressinä ei tietenkään välttämättä mitenkään. Syyt stressiin ovat moninaiset: niitä voi etsiä sekä opettajien piirteistä itsestään, työn sisällöstä ja työn muutoksista ja muista työn tekoon vaikuttavista tekijöistä, kuten työyhteisön ja sisäilman laadusta. Opettaja-lehden jutusta voi lukea tarkemmin tekijöitä, mutta mainittuina ovat muun muassa lomautukset ja heikko taloustilanne, heikot mahdollisuudet vaikuttaa työn sisältöön (tämä vaihteli) ja johtaminen.

Luettuani lehden jutun ihmettelin vähän, että mihin jäi – omasta mielestäni yksi selkeimmistä yksittäisistä ja akuuteista stressiä lisäävistä tekijöistä, josta kyllä julkisuudessa on puhuttu paljon – TVT:n merkityksen kasvaminen ja siihen liittyvät täydennyskoulutuksen puutteet. Jutun mukaan stressaantuneimpia ovat hieman vanhemmat opettajat, 40-60 -vuotiaat. Tätä tuntuisi loogiselta selittää siten, että jos on opettanut parikymmentä vuotta vähäisemmällä teknologisella välineistöillä, on viimeaikainen paine tietotekniikan lisäämiseen tullut aika nopeasti. Opettajat eivät välttämättä ole monestakaan syystä halukkaita ja kyvykkäitä muutoksiin.

**

Tämä seuraava pohdinta on aineenopettajan näkökulmasta tehty ja monesta seikasta on puhuttu paljon julkisuudessakin (?). Lukion opettajan ammattiin liittyy tiettyjä traditionaalisia ongelmia.

Ensinnäkin aineenopettajien koulutus perustuu edelleen ainelähtöisyyteen. Ideamalli aineenopettajasta on se, että hän on oman alansa teoreettinen asiantuntija. Hän on tiedon lähde – toisaalta pitäisi olla motivoiva, innostava, esiintymiskykyinen. Oleellista on myös se, että opettaja on yksin. Ja niinpä, halusi tai ei, hän on eräänlainen ryhmän johtotähti. Tämä on sillä tavalla outoa, että opiskelu ja oppiminen ovat useimmille kuitenkin motivoivia ja kannustavia silloin kun ne tehdään jollain lailla ryhmässä ja jaettuna.

Tätä kuvastaa hyvin se, että joka kerta, kun luokan järjestystä vähänkin muuttaa, se muuttaa yllättävän paljon osallistumista ja tunnelmaa. Ympyrässä istuminen on tosi radikaalia.

Toiseksi lukion opettajan autonomia on kaksipiippuinen juttu. Yhtäältä – koska lukion opettaja opettaa pääsääntöisesti yksin – hän voi tehdä opetuksen omanlaisekseen ja muokata sitä paljon. Voi valita opetustavat, opetettavia teemoja, voi katsoa mihin syvennytään ja mihin ei, voi tulkita ryhmän tarpeita joustavasti. Ongelmana on se, että opettaja voi myös päättää olla muuttamatta yhtään mitään. My backyard.

Lisäksi autonomiaa pitää tarkastella myös muusta näkökulmasta. Lukion opettaja on sidottu suhteellisen tiukkaan opetusrytmiin kurssimuotoisessa lukiossa. OPS:n vaatimukset ovat oikeastaan monen kurssin suhteen aika laveat, ja ne kyllä mahdollistavat asioiden opiskelun rauhassakin. Mutta YTL ja ylppärit onkin toinen juttu. Ne ovat valitettavasti jokaisessa kurssissa läsnä: mitä tästä voidaan kysyä ylioppilaskokeissa? Mikä kaikki pitää käydä läpi, että voi pärjätä ylioppilaskokeessa? (Paino sanoilla käydä läpi.) Moni opettaja myös tunnistaa kurssirytmiin liittyvät tuntemukset: tulee kiire, ehdittiinkö käydä kaikki, nyt arvioinnit äkkiä handuun…

(Ja eikö niitä arviointeja ja palautteitakin pitäisi pystyä analysoimaan, hyödyntämään – nyt ne ovat vain pakollinen päätös kursseille. Pahimmillaan ne näyttävät keskenään ristiriitaisilta – kun yksi haluaa yhtä ja toinen toista – ja siispä merkityksettömiltä.)

Kolmanneksi on tämä juttu: rutinoituminen.

Se on ehkä pahinta kaikista. Sen huomaa jo parin kurssin jälkeen: puhut samat asiat. Jopa samat lauseet. Samat esimerkit. Etenet samassa järjestyksessä. Huomaan, että tämä aiheuttaa itsessä aika paljon negatiivisia fiboja ja koitan jatkuvasti miettiä, miten tämän voisi estää. Mutta eihän sitä kokonaan voi.

Toistolla on sellainen vaarallinen ominaisuus, eräänlainen emergentti ominaisuus, että mitä enemmän asiaa Y toistaa, sitä enemmän se muuttuu todeksi. Tämä pitää paikkansa niin omissa uskomuksissa kuin julkisessa keskustelussa, mutta myös opetuksessa. Mitä useammin olet käynyt läpi asian Y tavalla X, sitä tärkeämpi asia Y on, ja sitä enemmän se kuuluu käsitellä juuri tavalla X. Ja itse asiassa, se tapa jolla opetat, onkin yhtäkkiä paras ja ainoa mahdollinen tapa.

Rutinoituminen tuskin on kenenkään henkilökohtainen ominaisuus ja piirre. Se on suora seuraus kurssimuodosta, sisältövaatimuksista ja aikataulun kireydestä. Ainoa tapa taistella rutinoitumista vastaan on jatkuva taistelu kaikin eri keinoin! Lähtökohtana tällöin on nähdäkseni oltava aina opiskelijalähtöisyys (mutta ei mennä siihen, mitä se käytännössä tarkoittaa…).

Jos olet opettanut aina autonomisesti ja yksin, omien rutiinien mukaisesti ja vain pienin turvallisin muutoksin, nyt vaadittavat muutokset tulevat varmasti yllättäen, yhtäkkisellä hyökyllä. Sähköiset kirjoitukset parin vuoden kuluttua, oppikirjat sähköiseksi, ipadit ja läppärit opetukseen mukaan – ja ainiin, ei oo sitten resursseja tähän eikä tähän, eikä aikaa täydennyskoulutukseen. Minun mielestäni ei ole ihme, jos vähän stressaa.

**

Non sequitur kuitenkin sille, että opettajan pitäisi aina olla hehkeästi uudistuva motivaatiogeneraattori joka on aina valmis kaikkeen uuteen ja kääntää kaiken uuden välittömästi hyödylliseksi ja tehokkaaksi toiminnaksi. Non sequitur myöskään sille, että hyvä opiskelu ei voisi olla joskus rutiininomaista, välillä tylsääkin. Kun harrastin pianon soittamista, asteikkojen soittaminen oli oikeasti tylsää. Eikä varmasti edes kuulostanut hyvältä vaikka äiti kovasti koittikin kehua (veljien kommentit paljasti). Mutta onneksi pianon soittaminen ei ole pelkästään asteikkoja. Ajattelen kuitenkin, että itse asiassa tylsyyden oppiminen voi meidän aikanamme olla aika tärkeä, ja vaikeakin taito.

Kävin kyllä erään oppilaan kanssa kiinnostavan keskustelun siitä, että mitä opettamiselle tapahtuu kun se on palkkatyötä. Muuttuuko se toistamiseksi? Leikittelimme ajatuksella, että jos opettaminen olisikin harrastus – olisiko se silloin motivoivampaa kaikkien, myös opettajan itsensä kannalta?

Tämän pohdinnan päätteeksi voikin todeta, että opettajan työhön kohdistuu monenlaisia, keskenään ristiriitaisia paineita. Ehkä stressaantuminen kieliikin lopulta siitä, että perusasia on jälleen kerran hakusessa: mitä lukiokoulutuksesta halutaan saada, mikä sen tavoite on? Mikä on opettajan rooli? Mitä on oppiminen?

Tärkeitä kysymyksiä, sano.

Advertisement