Puolivuotiskoontia

Syksyn työt ovat lähes plakkarissa.

Laskin kesällä gradun kirjoittamisen tunteja ja päiviä, mutta onneksi en ole laskenut niitä töiden tekemisestä. Ekoina vuosina joutuu tekemään älyttömästi hommaa kaiken uuden opettelun kanssa – vuosilisiä alkaa valua sitten, kun uuden opettelua ei enää tarvitse tehdä. Niin se vaan menee.

Harmittaa, etten ole ehtinyt enkä osannut kirjata ylös töihin liittyviä asioita tänne enkä mihinkään henkilökohtaiseen kirjaseenkaan. Kun kirjoittaa tällä tavalla jälkikäteen, tuo tekstiin aina reflektiota ja etäännytystä. Monessa asiassa viimeistelemättömyys ei ole arvo sinänsä, mutta tässä tapauksessa se vähän olisi ollut. Tavoitteenani oli kirjata ylös ekojen kuukausien ja vuosien havaintoja ja kokemuksia opetustyöstä.

Joka tapauksessa näpyttelin koontia tästä puolivuotiskaudesta.

Opettajapersoona ja ammattitaito

Oman ammatillisen osaamisen ja persoonallisuuden pohtiminen on ollut lähes jokapäiväistä, mikä ei varmaan ole mikään yllätys.

Olen tietyissä asioissa suurpiirteinen ihminen ja se tuottaa tämän työn tekemisen kannalta tiettyjä ongelmia. Unohtelen sovittuja asioita (mikä korreloi muistettavien asioiden määränkin kanssa, ylläri), en muista muistuttaa oppilaita tehtävistä, olen pihalla päivämääristä, kaikkialla on sotkuista. Ja valitettavasti, kun annan oppilaiden palauttaa tehtävän “joskus”, tuotan itsellenikin enemmän hommia. Toisin sanoen minun pitää jatkuvasti pakottaa itseäni olemaan tiukempi ja selkeämpi päivämäärien ja tehtävänantojen kanssa. Se ei tule luontevasti. Mutta tätä opetellaan.

Toisaalta haluan, että pikkuasioihin ei tartuta, ellei niistä opita. Lisäksi haluan mieluummin rennon ja luottavaisen asenteen kuin pilkunviilausta ja suorittamista. En myöskään kovin helposti moiti enkä käske oppilaita. Tässä on ehkäpä kiristämisen varaa, mutta tälle käyttäytymiselleni on pedagogisia perusteluja, jotka liittyvät kurinpitoon ja opettajan ”kunnioittamiseen” (mistä sellainen syntyy).

Koen kurssien lopetukset ja niihin liittyvät arvioinnit raskaiksi. Toivottavasti tämä liittyy kokemattomuuteen ja siihen liittyvään epävarmuuteen. Vaikka 28 palautetta olisi positiivisia ja kahdessa olisi jonkinlainen kritiikki, niin ne kaksi… Ne kaksi. Kyllä niitä sitten analysoi.

Myös oppilaiden oikeudenmukainen arvostelu ja ylipäänsä arvostelun tekeminen tuottaa päänvaivaa. Numerolla ei ehkä pitäisi olla isoa merkitystä, mutta konditionaali ei auta, jos sillä faktuaalisesti on iso merkitys oppilaalle. Arviointi on (osittain valitettavasti) iso oikeudenmukaisuuskysymys. Olen tajunnut (tätäkin ehkä olisi voinut pedagogisissa opettaa), kuinka tärkeää on luoda etukäteen itselleen selvä kriteeristö, vaikka ihan kaikkea ei voikaan ennakoida. Lisäksi oppilaiden tulee tietää kriteerit. Jos näin ei toimi, arvioinnin tekeminen alkaa tulla vähitellen perstuntumasta.

Perstuntuma ei voi olla lopullinen perustelu arvosanalle.

Jonkin verran ulkopuoliset ovat varoitelleet liiasta sitoutumisesta. Muistutelleet, että kyseessä on oppilaitos, tehdas. Voi kuulostaa kylmältä, mutta tosiasiassa esimerkiksi oikeudenmukaisen arvostelun kannalta näin se menee. Oppilaita arvostellaan tuotosten ja osallistumisen, ei persoonan kannalta. Koulu myös on eräänlainen tehdas. Se opettaa oppilaille tiettyjä faktoja, tiettyjä normeja ja käyttäytymismalleja ja säilöö heidät päivien ajaksi paikkaan X.

Koetan olla jatkuvasti avoin sille, että en osaa asioita. Opettajalla on suuri autonomia. Se on hyvä ja huono asia. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että opettajan ei tarvitse, jos hän ei halua kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Muutos voidaan kokea uhkaksi. (Jos muutan jotain, niin miten sitten käy opsin!!! Mitä jos ei ehditä käytä sitä tai tuota asiaa tai se käydäänkin VÄÄRIN!?) Parhaimmillaan autonomia tarkoittaa sitä, että opettaja voi opettaa itselleen luontevalla tavalla, rauhassa ja kehittää itseään, ottaa riskejä.

Käytännössä ajattelen, että opettajien täydennyskoulutusta voisi ja pitäisi olla paljon enemmän. Nyt tuntuu, että oman opetuksen (ja sellaisten tärkeiden asioiden kuin tietoteknisten taitojen) kehittäminen jää oman vapaa-ajan harrastukseksi. Ei hyvä.

Toisin tehtyjä ja opeteltuja

Muutaman kerran olen tehnyt huomion, että mitä enemmän jotakin suunnittelee, sitä huonompi lopputulos. Tämä on varmaankin opettajan helmasynti: tehdä työ oppilaiden puolesta etukäteen. Itsestä jonkin tunnin suunnittelu on saattanut olla sairaan motivoivaa. Mikä hämmennyksen fiilis siitä tuleekaan, kun tunti onkin lopulta lässähdys. Johtopäätös: tunteihin pitää mahtua spontaaniutta, keskeneräisyyttä ja oppilaiden täysin absurdeja kysymyksiä. Usein tuntuu, että mitä absurdimpia kysymyksiä, sen mielenkiintoisempaa. Se, että hylkää välillä jonkin oman täydellisen rakennelmansa, on aivan välttämätöntä.

Toisaalta huonosti suunniteltu tunti on vain huonosti suunniteltu ja paljon todennäköisemmin menee päin persettä kuin onnistuu.

Ryhmädynamiikan ja sosiaalipsykologian opiskelua varmaan voisi myös harrastaa opettajaopinnoissa enemmän. On todella hämmentävää, miten paljon erilainen ryhmä vaikuttaa ainakin reaaliaineen opettamiseen ja opiskelemiseen. Olen vähitellen yrittänyt ottaa huomioon ryhmien erilaisuudet ja tehdä erilaisia tehtäviä kurssin suorittamiseksi. Jollain kurssilla ryhmätöiden onnistuminen on työn ja tuskan takana, toisella kurssilla oppilaat saavat niistä hirveästi irti. Tähän variointiin ja ylipäänsä pedagogiikan kehittämiseen pitäisi olla aikaa.

Olen kokeillut jonkin verran erilaisia koejärjestelyjä. Olen teettänyt sähköisen kokeen (netti, kirja ja muistiinpanot mukana), puoliksi ryhmäkokeen (kokeilu jäi vähän puolitiehen käytännöllisten ongelmien vuoksi), mind-map kokeita (kokeessa mukana saa olla itse tehty muistilappu), muokannut soveltavia kirjoitustehtäviä, pistänyt pystyyn oppilaille blogin.

Olen myös (nuoren) kollegan kanssa kokeillut alustavasti ryhmäopetusta. Toimivaa ja innostavaa! Isompien projektien kanssa aikataulutusten, kurssijärjestelyn ja palkkausten kannalta yhteisopettaminen lukiossa on edelleen hankalaa.

Yleisesti ottaen olen ollut syksyllä aika paljon rauhallisempi ja tyynempi. Töiden aloittaminen vuosi sitten oli todella kaoottinen. Kaoottisuus, into, halu onnistua (ja jatkuva univaje) johti siihen, että oli koko ajan ylivireessä. Nyt on vähän rauhallisempi fiilis, vaikka töitä on ollut lähes yhtä paljon.

Filosofiasta

Filosofia on oppiaineena sellainen, että osa tykkää hirveästi, osa varmaankin vihaa, ja osa kokee vieraaksi ja pelottavaksi. Moni ei varmaankaan kerta kaikkiaan uskalla sanoa jotain, jos valmista oikeaa vastausta ei välttämättä ole. Tästä syystä tuntuu, että filosofian tuntien rakennetta ja muotoa pitää miettiä aika tarkasti. Tuntien pitää olla sopivassa määrin erilaisia muodoltaan, jotta myös sisältö muuttuu.

Erinäisissä, sekä julkisissa että yksityisissä keskusteluissa, on ollut puhetta siitä, että kiinnostus filosofian opiskeluun vähenee. Suunnitelmallinen opiskelu yo-kirjoituksia varten on varmaankin aivan totta, samoin eräänlainen asiakkuuden asenne (mikä on omasta mielestä ehkäpä vastenmielisin tapa asennoitua opiskeluun ja elämään ylipäänsä).

En kuitenkaan saa arvioida asenteiden muuttumista, kun kokemusta on yhdeltä vuodelta. Ehkä on kuitenkin totta, että jos ollaan tottuneita yhdenlaiseen tapaan opiskella koulussa, niin kenelle tahansa on haaste hypätä muunlaiseen tekemiseen. Osa esimerkiksi kokee selkeästi stressaavaksi, että pitää kirjoittaa jotain omia ajatuksia. No, kaikilla niitä on, mutta koulu + oma elämä ja ajatukset = does not compute. Olisi helpompi etsiä vain faktatietoa jostakin tyypistä. Toisaalta siitä ei voi syyttää oppilasta, jos koulu ei innosta tarkastelemaan omia ajatuksia. Kyllä itsestäkin on tuntunut, että merkittävimmät oppimiskokemukset ovat tulleet koulun ulkopuolella (mutta eivät ehkä kuitenkaan ilman koulua).

Filosofiassa ehkä innostavin asia on keskustelu. Lähes aina oppilaiden mielestä se on kiinnostavaa, vaikka moni saattaa samalla vierastaa sitä eikä uskalla osallistua. Palautepapereissa on useammin kuin kerran lukenut, että “en itse osallistu keskusteluun, mutta on ollut tosi kiinnostava kuulla muiden näkemyksiä”. Toki osa ihmisistä on introverttejä eikä halua osallistua koko luokan kuullen keskusteluun. Herää kuitenkin kysymys, että pitäisikö oppilaita vähän pakottaa osallistumaan yhteisen hyvän ja ryhmän toimivuuden nimissä. No, tähänhän on pedagogisia keinoja olemassa, ja niitä koetan kehittää edelleen.

Välillä filosofia (erityisesti ykköskurssi) on tuntunut aika raskaalta. Olen tänä vuonna päättänyt karsia paljon oppisisältöä ja faktaa ja antaa enemmän tilaa ihan muulle. Alustavasti näyttäisi hyvältä ratkaisulta. On hieman hämmentävää, että muiden oppiaineiden puolella on ollut paljon helpompaa heittää teoriat hetkeksi pois, lähestyä asioita ilmiölähtöisesti ja sitten pyrkiä opettamaan teorioista keskeiset asiat jotenkin holistisesti. Sille, että filosofian puolella tämä on ollut vaikeampaa, en keksi muuta selitystä kuin juuri sen, että kyseessä on oma pääaine. Jos alkaa suhtautua liian vakavasti oppiaineeseen, menee ihan männikköön. Tätä mieltä olin jo opekoulutuksessa, mutta nyt olen huomannut ilmiön käytännössä.

Työyhteisö

Mietin pitäisikö tästä jotain kirjoittaa vai ei. Ei sillä, että asian käsittely olisi jotenkin tabu. Tai ehkä se itse asiassa on, mutta en myöskään tiedä, onko tästä hirveästi (vielä?) sanottavaa.

Oma työyhteisöni on monella tapaa mielestäni toimiva. Se on mielestäni pääsääntöisesti kannustava ja iloinen. Pidän verrokkina erästä toista kouluyhteisöä, jossa opettajista ei puhunut toisilleen ja oli kuppikuntia, oppilaista puhuttiin mielestäni turhan ikävään sävyyn ja töistä maristiin koko ajan. Se ankeus tarttui nopeasti. Olen iloinen siitä, että omalla työpaikallani saa sanoa, että “nyt ei kiinnosta enää yhtään”, mutta olla voi myös innoissaan. Mutta varmaan jokaiseen – tai ainakin tooooosi moneen – työyhteisöön mahtuu ongelmansa. Ihmisyhteisölle tyypillisiä kommunikaatio-ongelmia pitää vain opetella hallitsemaan ja hillitsemään. Ongelmia tulee opetella käsittelemään avoimesti. Olen omasta paikastani todella, no, ehkä voisi sanoa jopa että kiitollinen. (Lässyä.)

Jatkossa

Elämäni hieman muuttuu keväällä. Työsopimukseen tuli muutoksia ja opetan huomattavasti vähemmän. Alussa se hämmensi. Olen paahtanut aivan täpöillä yli vuoden, ja sitä ennen olen tehnyt opintojen parissa pari vuotta aika äärirajoilla töitä. Olin valmistautunut siihen, että sama tahti jatkuu. Kunhan uuteen ajatukseen tottui, olen tullut siihen tulokseen, että aaaaaaaaah.

Aion koettaa vihdoin valmistua. Pari kurssin jämää enää. Teologian perusopinnot sain taputeltua viikko sitten.

Aion koettaa lisää erilaisia ratkaisuja kursseihin. Mielessä on parikin pientä projektia. Nyt voi olla aikaa vähän miettiä ja suunnitella.

Työ (tai siis vapaa-ajan vähyys) on lihottanut vuodessa melkein viisi kiloa. En arvosta tätä monestakaan syystä. Katsotaan, jos ehtisi vähän enemmän hiihtelemään keväällä.

Jatko-opiskeluasiat pyörivät aina välillä vähän päässä. Moni asia kiinnostaisi. Haluaisin oppia neurotieteistä lisää. Kasvatustiede kiinnostaa myös. Mutta näitä pitää vähän haudutella ja pohtia.

Advertisement