Olen aloittanut pari kertaa jonkin bloggauksen tänne – mutta ovat jääneet kesken. Ei vain ole jaksanut kirjoittaa loppuun. Olen taas tehnyt töitä kuin eläin, eikä pahin työrupeama ole vielä ohi. (Opinnotkin ovat vielä kesken.)
Harmittaa sikäli, että tässä ensimmäisen työkuukausien aikana on paljon uudelle opettajalle tärkeitä juttuja, tärkeitä kokemuksia ja mietintöjä. Haluaisin kirjata niitä ylös. Mutta ei jööses.
Kiireen ärsyttävin piirre on 1) kiire, 2) se, että kaikille pitää koko ajan hokea että on kiire. Jälkimmäistä ei ole tietenkään pakko tehdä – yleensä sitä yrittää välttää – mutta sieltä se vain vahingossa tulee. Sitten tuntee itsensä tyhmäksi, kun kiire kuulostaa siltä, että ”olen tärkeä”.
Mutta rehellisesti: en ymmärrä, miten tällaista työmäärää voisi jatkaa esimerkiksi monta vuotta. Harmittaa vähän väliä, etten voi tehdä monia juttuja paremmin. Kirjoittaa ja antaa suullisia palautteita, suunnitella monipuolisempia opetusmenetelmiä, tehdä opetuskokeiluja, tehdä hyviä tehtäviä…
Olen sitä paitsi huomannut, että vaikka olen pitänyt esimerkiksi yhtä peruskurssia viisi kertaa, ja nyt kuudennetta, joudun jatkuvasti muuttamaan ja tekemään asioita uusiksi. Välillä todella, todella paljon. Joko olen ensimmäisillä kerroilla tehnyt huonosti (sitäkin), tai olen hikari (tässä yhteydessä ei päde, vaikka välillä menee kyllä turhan hinkkaamiseksi), tai sitten se kolmas: jos vähänkin ottaa huomioon erilaisia ryhmiä, on pakko. Käytännössä ryhmät ovat niin totaalisen erilaisia, että on pakko.
Ryhmässä X voi olla 33 oppilasta, jotka Istuvat hiljaa, katsovat eteenpäin, tekevät mieluusti strukturoituja tehtäviä (tai ainakin siltä vaikuttaa…), vastaavat rauhallisesti ja hiljaisella äänellä. Sitten on ryhmä Y, 33 oppilasta. Puolet istuu väärinpäin. Saavat kiljahduskohtauksia (!). Molemmissa ryhmissä on motivoituneita (ja tietenkin ei-niin-motivoituneita), mutta ei näitä ryhmiä voi opettaa samalla tavalla. Tällainen asia konkretisoituu todellakin, kun pitää vähän useamman saman kurssin ja kohtaa erilaisia oppilaita. Ja niitä erilaisia tyyppejä on. Sitä ei vain arkena aina muista, kun omassa elämässään keräilemme ympärille sellaisia samanhenkisiä ihmisiä.
Ehkä isoin asia tänä(kin) syksynä, jonka kanssa on joutunut todellakin ponnistelemaan, on tunne-elämä. Miten kohdata oppilaiden vaikeat tunteet, joita on laidasta laitaan ja jotka ilmenevät monella tavalla. Negatiiviset tunteet näkyvät tunnilla pettymyksenä, ahdistuksena, stressinä, epäilyinä, tylsistymisenä, hämmennyksenä. Silloin ne liittyvät jollakin lailla minuun ja ne vaikuttavat välittömästi. Ne tarttuvat. Vaikka yrittäisi ajatella ne läpi. Ne tulee tulkittua aika usein suoraksi palautteeksi – vaikka ehkä ei aina kannattaisi tulkita niitä sellaiseksi. Eivät ne aina ainoastaan minuun liity. Tunteista ja sielunelämästä kerrotaan lisäksi oheistehtävissä ja päiväkirjoissa, niistä jutellaan tunneilla ja etsitään apua tuntien jälkeen. Ne ovat tärkeitä tilanteita ja kertomuksia ne. Mutta suru tulee hetkittäin, kun tajuaa minkälaisten asioiden kanssa monet nuoret joutuvat painimaan.
Tunne-elämän ohella tänä syksynä olen joutunut miettimään jotakin niin mammalta kuulostavaa kuin arvoja. Hyi mikä sana. Mutta kun vaan. Arvoja on. Niitä on lukion opetussuunnitelmassa, koulun käytännöissä ja niitä on itselläni, muilla opettajilla ja luonnollisesti myös oppilailla. Ja kysymys kuuluu, miten pitää toimia, kun jotkut oppilaat rikkovat joitakin tärkeitä arvoja? Sellaisia jotka itse koen oikeasti tärkeiksi, sellaisiksi, joita ei saa loukata.
Mitä sitten ovat tällaiset loukkaamattomat arvot? Ehkä palaan siihen toiste.
sivuhuone 