VIHAAN ”positiivista asennetta”. Sitä, että sellainen pitäisi aina olla. Positiivista asennetta toitotetaan typerällä lammasmaisella katseella aina kun halutaan sanoa, että on parempi olla hiljaa ja tyytyväinen siihen mitä on. Tai esittää se toinen ilmeinen viesti: marisijalla on paskainen loppu, ja sinä saatat olla juuri se, joka katkeroituu.
”Positiivisessa asenteessa” on jotain tosi alistavaa.
Mutta.
Ehkä ”positiivista asennetta” voi kuitenkin käyttää jotenkin hyödyllisestikin.
Kriittisyys vaikuttaa lähtökohtaisesti aina hedelmällisemmältä asenteelta. Tännekin tulee lähinnä mieleen postailla ”kriittisiä huomioita” opetuksesta, somen vaikutuksesta, stressistä, kiireestä, yo-kokeiden ongelmista ja niin edelleen. Kyllä ne aiheet minua paljon vituttavatkin. Ja kiinnostavat. Niitä pitää puntaroida, että löydän oman kantani ja omat keinoni toimia niiden asioiden suhteen.
Mutta käytännön työssä positiivisuudella, kannustamisella ja tsemppaamisella on tosi iso rooli. Opettamisessa ”positiivinen asenne” pitää valjastaa jotenkin järkeväksi toiminnaksi ja kumota sen teennäisyys ja kliseisyys. Ja haluan, että sitä ei myöskään valjasteta vain ”hyvän tuloksen” pedagogiseksi tekniikaksi. Niin kun työyhteisössä: kun kaikilla on kivaa niin me tehdään hyvä tulos, kuten ysärilläkin jo Radiohead tiesi. Yäk.
Pitää yrittää miettiä esimerkkejä positiivisesta asenteesta. Mutta ehkä tämä on yksi ja itsestäänselvin niistä: palautteen antaminen oppilaille. Rakentavan kritiikin antamisen ja vastaanottamisen opettelu on ihan oma teemansa. Se on vaikeaa, ja väitän että kaikille. Mutta ehkä kritiikinkin oppiminen helpottuu, jos saa myös rakentavaa positiivista palautetta. Minusta näyttää siltä, että kun muistaa välillä laittaa positiivista kommenttia ihan erikseen oppilaille, ja kehua silloin kun se on oikeasti ansaittua, niin voi vitsi että siitä tulee hyvä mieli. Erityisen hyvä mieli siitä tulee myös opettajalle, kun osa oppilaista antaa palautetta takaisin. Syntyy niinku… vuorovaikutussuhde. En itse asiassa ole ajatellut asiaa kovinkaan syvällisesti aikaisemmin, mutta olen nyt useamman kerran saanut yllättyä, miten jopa tunteellisesti ja innostuneesti oppilaat (tai osa heistä) reagoivat positiiviseen palautteeseen. Osa siis antaa palautetta takaisin, eikä vain palautelomakkeissa.
Kehuminen (ja kaikki muut palkinnot) on toki kaksisuuntainen juttu. Alfie Kohnilla ON pointti kirjoittaessaan, että olemme ”palkintojen rankaisemia”. Palkitseminen voi johtaa suoritusmotivaation muuttumiseen (esimerkkinä ne yo-kirjoitukset, joiden kohdalla lukiossa ajattelu on kyllä kieroutunut). Tällöin motivaatio liikkuu poispäin tehtävän suorittamisesta. Ja tehtäväorientaatio taas olisi aidon oppimisen ja hyvän itsetunnonkin kannalta keskeisintä.
Voidaan myös sanoa, että autonomiset opiskelijat eivät kaipaa opettajan tai kenenkään ulkopuolisia kehuja. Onkohan näin? Voi olla. Tai siis, pystyn hyvin kuvittelemaan sekä hypoteettisen että aidonkin tilanteen, jossa näin on. Mutta mutta. Tullut kuitenkin joku sellainen epäselvä tunne, että positiivisen palautteen antaminen synnyttää itse asiassa jotain muutakin, jonkin vuorovaikutuksen, tunteiden liikkumisen, ryhmään ja yhteisöön kuulumisen fiiliksen. Ja jos oppilas tuntee kuuluvansa, olevansa osa, että suorituksella on merkitystä, niin sanoisin kyllä, että se on hyvä.
Muitakin positiivisen asenteen edistämiskeinoja on. Palaan niihin (toivottavasti) myöhemmin. Nyt rankka työ vaatii rankat unet.
sivuhuone 