Lukiolaisten some-riippuvuus

Tämän työpätkän eräs selkeimmistä havainnoistani on, että lukiolaiset ovat stressaantuneita.

Olen keskustellut usean ihmisen kanssa tästä hämmentävästä ilmiöstä. Yhä useampi kokee aidosti stressiä ja ahdistusta, mutta lukiolaisten faktuaalinen työmäärä ei ole lisääntynyt (ehkä jopa päinvastoin?)

Jos työtä ei ole enempää, mistä stressin lisääntyminen voi johtua?

Toinen selkeä havaintoni on seuraava. Se ei varmasti selitä stressaamista kokonaan, muttei voi olla olematta tärkeä osa.

Hyvin usealla lukiolaisella on kännykkäriippuvuus.  Tai someriippuvuus lienee parempi ilmaisu.

Erilaisten riippuvuuksien taustalta voidaan löytää aivojen dopamiiniaineenvaihduntaan liittyviä mekanismeja. Puhutaan aivojen palkkiojärjestelmästä: dopamiini on mielihyvään kytkeytyvä välittäjäaine.

”Riippuvuus on ihmiselle ristiriitainen asia. Toisaalta se tuottaa välitöntä mielihyvää mutta samalla  lisääntyvää haittaa ja sosiaalista paheksuntaa. Riippuvuus herättää häpeää ja syyllisyyttä etenkin sellaisissa ympäristöissä, joissa yksilön itsehallintaa arvostetaan. Itsehallinnan pettäminen tuottaa huonommuudentunteita, jotka saavat kyseisen henkilön kieltämään ongelmansa.” (Päihdelinkki)

**

Minullakin oli kännykkä lukiolaisena. Itse asiassa minulla oli kännykkä melko aikaisin, jo vuonna noin 2000, kun täytin 15. Aika usein kännykkä oli lukiossakin mukana. Joskus se unohtui kotiin. Minulla on ollut yhteensä kolme kännykkää 13 vuoden aikana. Nykyisellä voi pelata sudokua ja joskus sitä pelaan pitkillä matkoilla kun ei ole muuta tekemistä. Kännykkä on myös aina mukana, usein lenkilläkin, tunneilla taskussa.

Mutta mutta. En katso olevani riippuvainen kännykästä. Nykyinen elämä on senkaltaista, että olemme vahvasti sidoksissa teknologiaan, mutta psykologinen riippuvuus pitää erottaa tästä käytännöllisestä kytköksestä. Käytän kännykkää. That’s it.

En usko, että minun aikanani (2000-luvun alussa) kovin moni lukiolainen oli oikeasti psykologisesti riippuvainen kännykästä. Eikä netistä. Nykyään on. Oma, lyhyen kokemukseni perusteella tehty karkea arvio on seuraava. Jos ryhmässä on 25 oppilasta, niin ehkä 1-5:llä heistä on riippuvuus. Yhdellä vakavampi, kolmella ikävä, usealla ei minkäänlaista ongelmaa.

Kännykkäriippuvuudesta seuraa monenlaisia ilmiöitä.

Muut(kin) opettajat ovat joutuneet toteamaan, että oppilaat eivät esimerkiksi kykene tekemään itsenäisesti tehtäviä. Siis eivät pysty. On mahdotonta ottaa kirja esille ja keskittyä kirjan tekstiin tai tehtäviin. Kännykkää ei voida pitää repussa. Se on edessä ja pulpetilla jatkuvasti. Reppua tai kättä laitetaan päälle, ikään kuin käden liikkeet ja asento eivät olisi ilmiselviä.

(Oppilaat eivät ymmärrä, kuten en itsekään aikoinaan, että opettajana näen käytännössä kaiken mitä oppilaat tekevät – sen mitä en näe, pystyn päättelemään.)

Ihminen ei pysty jakamaan tarkkaavuuttaan kovin moneen asiaan. Tarkkaavuuden jakamista voi opetella kyllä jonkin verran ja joissain tehtävissä, mutta… no, sillä on aika vähän tekemistä minun mielestäni oppimisen kanssa. Pari vuotta sitten puhuttiin paljonkin multitaskaajista ja muusta sellaisesta. En oikein pysty näkemään, että multitaskaamisesta olisi koulussa hyötyä, päinvastoin. Facebookin kommenttien lukeminen ja matikan tehtäviin keskittyminen yhtä aikaa ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Itse asiassa opetukseen osallistuminen (kuunteleminen, vastaaminen, keskusteleminen, tehtävien tekeminen) on mahdotonta. Jos kuulee yksittäisen sanan sieltä ja toisen täältä, mitä opiskelua se on? On mietitty myös sitä, miten jatkuva aistiärsyke ja lyhytkestoiset tehtävät vaikuttavat aivojen hermoyhteyksien muodostumiseen.

Olen useamman kerran aidosti miettinyt, että mitä järkeä tulla tunnille, jos siellä ei ole läsnä. No, tietenkin katsomassa ettei tulee liikaa poissaoloja kurssista. Muutenhan saattaa käydä niin, ettei pääse läpi.

Asia on tosi ajankohtainen. Tällä viikolla lastenpsykiatrian erikoislääkäri Pertti Rintahaka on kommentoinut asiaa ja aiheesta on uutisoitu useassa lehdessä. Käytännössä samansisältöisiä keskusteluja olen käynyt kevään aikana oppilaiden kanssa. Keskittyminen on vaikeaa.

Ei se minulle, eikä minun lukiokavereilleni ole ollut.

Mutta he, joiden kanssa riippuvuudesta on voinut puhua, ovat vielä jotenkin paremmalla tolalla. He tiedostavat ongelmansa, voivat jotenkin reflektiivisesti pohtia sitä. Mutta on niitä, joiden katse on kiinnittynyt vain kännykkään, jotka pistävät sen pois vain käskettäessä ja vain hetkeksi. Joiden katse näyttää oikeasti tyhjältä, asento paljastaa jonkinlaisen häpeän tai piilottelun yrittämisen.

Tunnilla toimiminen on silti vain yksi asia. Myös kotona pitäisi tehdä tehtäviä. Pitäisi kirjoittaa esseetä ja tutkielmaa, lukea sanoja ja laskea tehtäviä, harrastaa ja rentoutua. Mutta se mitä päätyy tekemään, on somen selaaminen. On kuulemma ”jotenkin pakko” jatkuvasti tarkistaa netti. ”Vaikka tiedän, ettei siellä oo tapahtunut mitään tärkeetä.” On pakko viestitellä ympäriinsä, laskea kommentteja, katsella ja vertailla kuvia, pyörittää sosiaalisia suhteita (kuka on kenenkin kaveri ja kenen kanssa minun pitää olla kaveri ja mitä milläkin kommentilla tarkoitettiin). Kännykästä tulee jatkuvia piippauksia vuorokauden ajasta riippumatta.

Asia, jota en ollut itse tajunnut, mutta jonka psykologiystäväni lisäsi tähän, on somen vaikutus nukkumiseen. Oppilaiden unen laatu heikkenee merkittävästi juuri älypuhelinten ja somen takia. Viestejä tulee jatkuvasti ja niihin on pakko aina vastata. Ja unen puute on, nyt totinen aikuinen puhuu, vakava ongelma ja pitkällä tähtäimellä haitallista. Se lisää masennusta, muistiongelmia, painonhallintaongelmia, oppimisen häiriöitä, ehkäisee sekä fyysistä että psyykkistä palautumista. Itse huomaan ahdistuksen tunteiden lisääntyvän väsyneenä eksponentiaalisesti. Unideprivaatio tuntuu kidutukselta. Jos kasvuikäisenä oppimisen kannalta kaikkein tärkeimmät syvän unen vaiheet jäävät unesta heikommiksi, ei ole ihme, ettei mistään tule mitään.

Tästä kaikesta seuraa noidankehä, mikä minusta kuulostaa kaikkein pahimmalta. Oppilas tietää että tehtäviä pitäisi tehdä, mutta kyvyttömyys keskittyä johtaa lamaannukseen ja ahdistuksen kasvamiseen. Kiinnostaviinkin tehtäviin tarttuminen tuntuu ylivoimaiselta. Jos koulussa saatetaankin saada jotain onnistumisen kokemuksia, homma kaatuu kotona. Tämä tulee välttämättä heikentämään akateemisesti lahjakkaankin oppilaan minäpystyvyyden kokemusta. ”En pysty suoriutumaan tämän yhteiskunnan vaatimuksista”.

Voisiko tästä päätellä, että vaikka lukiolaisten työmäärä ei ole lisääntymyt, kyky suoriutua samasta määrästä on heikentynyt?

***

Somen käyttämiseen liittyy myös seuraava aspekti. Sekin liittyy stressin kokemiseen.

Sosiaalinen media pakottaa jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Nuorella ei ole omaa aikaa.

Minä olen sosiaalinen ihminen. Tykkään siitä, että työyhteisössäni on ihmisiä. Lisäksi tykkään pienestä stressistä. Se pitää jäntevänä ja antaa hyvän olon. Työni näyttää, varsinkin päällepäin, olen alusta loppuun täynnä sosiaalista kanssakäymistä aamusta alkaen ja aika stressaavalta ja kiireiseltä. Tosiasiassa opetustyö on kuitenkin myös hyvin itsenäistä ja siinä on yksinäisiäkin osioita (kokeiden tekeminen ja tuntien suunnittelu on yksinäistä silloin kun ei ole jaettua opettajuutta eikä koulunkäyntiavustajia).

Vielä oleellisempaa on huomata, että luokassa heilumisen ja jatkuvan sosialisoininn lisäksi hyvien opetusmetodien ja pedagogiikan kehittämiseen tarvitsee aikaa, tyhjää tilaa ajatella ja pohtia. (Sitä pitäisi olla paljon enemmän, nyt on ollut liian kiirettä.) Tämä on itse asiassa sellainen osio, jota ei palkassa eikä työajassa huomioida eivätkä asioista päättävät ja palkkaa maksavat tahot käsitä tätä edes sanojen tasolla. Jos minulla ei ole aikaa ajatella, niin ei tästä työstä mitään tule. Ja jos minulla ei ole aikaa olla kaiken sosialisoinnin ja vuorovaikutustyön jälkeen yksin ja hiljaa ja rauhassa, niin työ ei lopu ikinä. Mutta aivojen ja ajatusten on saatava katketa. Niiden on saatava lipua sattumanvaraisissa asioissa tarpeettomina ja raukeina.

Kun olin lukiolainen, olin aktiivisesti kavereiden kanssa koulussa, tein läksyjä jonkin verran kotona ja kävin aika paljonkin harrastuksissa… Mutta lisäksi minulla oli käytännössä joka päivä mahdollisuus ja tarve olla yksin. Siis istua huoneessa useampiakin tunteja ja tehdä vain jotain. Piirrellä, kirjoitella päiväkirjaa tai jotain muita juttuja, soitella pianoa, kuunnella musiikkia sängylle. Katsella ulos ikkunasta.

Se tuntui silloin itsestäänselvyydeltä. Sitä sen pitäisi olla. Toki muistan, että myös tiedostin sen, että nautin ja tarvitsin yksin olemista. Että pidin siitä.

Tuntuu kohtuuttomalta, että nykylukiolaisella ei välttämättä ole kykyä olla omissa oloissaan, rentoutua rauhassa ja tutustua omiin ajatuksiinsa. ”On jotenkin pakko koko ajan tarkistaa netti…” JOS näin on, se tarkoittaa, että nuoren vapauden määrä on kaventunut.

**

Toisaalta voin olla, toivottavasti olen, väärässäkin pohdinnoissani. Ja kuten niin monessa asiassa, tässäkin voi todeta: useimmilla edelleen menee ihan hyvin. Ehkä useimmilla ei ole netti- ja kännykkäriippuvuutta ja sosialisoinnin pakkoa. On minulla paljon oppilaita, jotka eivät ikinä tarkastele kännykkäänsä.

Oma vaikea kysymyksensä on kuitenkin myös se, miten ongelmaa tulisi käsitellä oppilaiden kanssa. Enkä tarkoita nyt pelkästään sitä, että ”tulisiko kännykät ottaa tunnilla pois oppilaalta”, vaan asiasta keskustelemista. Kuten kirjoitin, osa oppilaista kykenee keskustelemaan. Osa välttämättä ei. Lisäksi ne oppilaat, jotka kykenevät keskustelemaan, saattavat olla kivuliaan tietoisia siitä, että kännykkä aiheuttaa heille ongelmia. Pakkoajatukset ja riippuvuuteen liittyvä ahdistus tunnistetaan ja tunnustetaan. Kovin rakentavaa ei varmasti ole todeta, että ”kymmenen vuotta sitten oli paremmin”. Että ”minä kyllä pystyin” tai että ”osa teistä kyllä pystyy”. Että ”ottakaa nyt itseänne niskasta kiinni”.

Advertisement