Kirjoitukset ohi, ei kiinnosta enää

The YO-kirjoitukset ovat (melkein) ohi. Itse luin ja arvioin 77 reaalin esseetä kahdessa päivässä. Osa esseistä on toki yhden sivun, pisin taisi olla kahdeksan. Ekakertalaiselle (mutta niin 25-kertalaisellekin) aika iso homma.

Kaksi asiaa tulee mieleen. Ensimmäinen liittyy työnkuvaan ja toinen ylioppilaskirjoitusten merkitykseen.

Tässä töitä tehdessä on tullut yhä selvemmäksi, että opettajien pitkistä lomista märiseminen kertoo tietämättömyydestä (tai sitten merkityksen kieltämisestä). Kuten toki muidenkin asioiden kohdalla, ulkopuolinen ei voi tietää kaikkia johonkin ammattiin, työnkuvaan, tehtävään tahi elämäntilanteeseen liittyviä asioita. Opetustyö on todella monipuolista hommaa!

Tarkoitus on ollut kirjoittaa tänne enemmän kevään aikana töistä, tuntemuksista, ajatuksista, ideoista – mutta kun ei jumalauta ehdi. Aina on kiire. Kiire vetää sellaiseen suorittamisen putkeen, jossa arki menee flowlla, mutta jossakin vaiheessa huomaa unelmoivansa sellaisesta luksuksesta kuten ”ehtisipä lukea kirjan”. Ehtisipä joskus ajatella. Tai kuunnella jonkin levyn. Lenkilläkään ei jaksa käydä, kun on liian väsynyt. (Tämäkin sekava vuodatus piti kirjoittaa kolmessa osassa. Kolmessa.)

(Tilanne on itse asiassa samanlainen kuin joskus lenkillä kun on alkanut tauon jälkeen urheilla enemmän. Aluksi juostessa saattaa kulkea huonosti, mutta sitten kun on jonkin aikaa jatkanut, niin juoksu alkaakin yhtäkkiä kulkea. Sitten päätät mennä vähän pidempään, koska tuntuu hyvältä. Ja menet. Ja jossakin vaiheessa huomaatkin, että jalkaan alkaa sattua. Ei ehkä tunnukaan hyvältä. Mutta periaatteessa juoksu kuitenkin kulkee, joten jatkat. Ja jatkat. Ja jatkat. Kunnes olet lopulta pääset kotiin, kaikkialle sattuu eikä olo ole yhtään hyvä. Seurauksena on liian raskaasta lenkistä koituvia lihasvaurioita, joiden takia et käy juoksemassa useampaan päivään, koska sattuu.)

Tästä kiireestä huolimatta yo-vastausten lukeminen oli itse asiassa todella kiinnostavaa pedagogiikan – opettamisen ja kirjoittamisen ohjaamisen – näkökulmasta. Arviointi, joka tuntuu edelleen vastenmieliseltä, piti vain tehdä, mutta onnistui sekin. Sisäistä mielekkyyttä arvioinnista (”onko se nyt kolme vai neljä pistettä” – mitä ihmettä sekin nyt tarkoittaa) voi yrittää keksiä vaikkapa siitä, että kuinka hyvin omat arviot osuvat yksiin sensorien arvioiden kanssa ja miten oppilaan muotoilu pitää ymmärtää kriteerien valossa ja niin edelleen.

Sekä kirjoittamisen (ja sitä myötä ajattelun) ohjaaminen että keskustelujen järjestäminen oppilaiden kanssa ovat edelleen kiinnostavimmat asiat tässä työssä. Toki yo-kirjoitukset ovat vain pieni piste, pieni pakollinen kirjoitussuoritus, joka ei kerro ihmisen ajattelusta juuri mitään, mutta… Ekakertalaisena luin vastauksia, vastaustapoja ja sisältöjä hirveän kiinnostuneena.

Ehkä ei pitäisi, mutta olin pettynyt, että kolmestatoista oppilaasta vain kaksi halusi kuulla esseiden sisällöstä jotakin palautetta. Muut kävivät kysymässä pistemäärän kansliasta. Minä olin kirjoittanut jokaisesta vastauksesta kommentteja ja arvion ja pohdintaa oppilaalle.

Ymmärrän toki oppilaiden näkökulman: kirjoituksissa merkkaa numero. Kunhan koepäivä on ohi ja teksti oksennettu paperille, niin ”työ on tehty”. Mitään sanottavaa ei enää ole. Numero seuraa perästä. En kyllä käynyt itsekään kysymässä palautetta aikanaan (ei tullut ajatelleeksi, että sellaista olisi voinut saada), mutta se varmaankin vain todistaa asian todeksi: kirjoituksissa merkkaa lopputulos. Palautteella ei enää siinä vaiheessa tunnu olevan merkitystä – vaikka yleisesti ottaen (monet) oppilaat kaipaavat ja arvostavat palautetta. Itsekin odotin äidinkielen esseiden palautteita lukiossa suunnattomalla mielenkiinnolla. Palaute oli ihan älyttömän tärkeää.

Tänään sunnuntaina (24.3.) Hesarissa on tärkeä ja osuva kirjoitus juuri ylioppilaskirjoitusten merkityksestä ja sitä myötä koko lukio-opiskelun muuttumisesta. Suorittaminen näkyy. Oppilaat etsivät nopeita hyötyjä ja vähäisiä panostuksia.

Ensimmäisen filosofian kurssin eräässä keräämässäni palautelomakkeessa lukee ”hyvää läppää mutta silti aika turhaa”.

Minä itse olen aina tykännyt istua kokeissa, sekä tavis-, että yo-kokeissa. Myös yliopistossa tentit ovat olleet aina mukavia tilanteita. Koe on hyvällä tavalla haastava oppimistilanne. Tuloksella ei nyt ole niin väliä. (Mutta ehkä minulla on ollut varaa ajatella näin, koska olen ollut ihan hyvä. Enkä ole perfektionisti.) Ehkä nyt opettajana toivoisin, että kirjoitukset voisi ottaa vain yhtenä osasuorituksena, joilla ei ole edes kovin suuri merkitys. Mutta kun ei niitä kai voi. En tiedä voinko sanoa oppilaille, että ”eihän niillä tuloksilla edes tee mitään”. Joillekin aloille hakiessa tutkinnosta saa pisteitä – tuloksilla on siis merkitystä sen pikkuruisen hakuprosessin hetken.

Joka kerta kun olen sanonut suoraan tai vihjannut ettei kirjoitusten tuloksilla ole väliä, oppilaiden kasvoilla on enimmäkseen hämmentyneitä ja järkyttyneitä ilmeitä. Ihan kuin solvaisin heitä. Toisaalta minun kommenteillani on vain rajallinen vaikutus. Oppilaat imevät paineet jostain… jostain minua suuremmasta. Samalla kun osa oppilaista on aivan äärimmäisen kireitä ja suoritusorientoituneita, osa taas on päätynyt jo lukioaikana työputkeen, ja kaupan kassa on elämässä paljon tärkeämpää kuin tunneilla käyminen. Suorittaminen ja velvollisuudet löydetään työelämästä. Viikko sitten eräs oppilas sanoi, ettei voi suositella lukiota kenellekään. Ei siksi, etteikö lukiossa olisi kivaa. Mutta kun siitä ei hyödy mitään. Ei pääse töihin.

Asenteeni on siis kahtalainen. Nyt kun kokeet kerran on, niin niistä voisi oppia vaikka mitä, sekä opettaja että oppija. Vastausten lukeminen sinänsä on kiinnostavaa (ja opettavaista – pitäisi pistää oppilaat lukemaan enemmän toistensa tekstejä!). Mutta nyt kokeista on tullut jotain ihan muuta. Yo-kokeiden kohdalla näkyy selvästi hyvin eräs motivaatiota kuvaava ilmiö: jos suorituksesta saa palkkion, suorituksen motivaatio muuttuu (lähes) välttämättä.  Mitä puhtaammin suoritus tehdään vain ulkoisen palkkion vuoksi (arvosana / raha / kehu), sitä vähemmän sitä tehdään suorituksen itsensä vuoksi (oppiminen / sivistys  / taidot).

Tämä näkyy ilmeisesti koko lukio-opiskelun tasolla.

Yo-kirjoituksissa kulminoituva suorittaminen tuntuukin siksi falskilta, tylsistyttävältä ja tympeältä, ahdistavalta. Täällä puhutaan ja tehdään ihan päinvastaisia asioita. Ehkä – tai ei edes ehkä – ongelmaa on meissä opettajissa. Olemme niin hiton tunnollisia. Teemme työt, ja enemmän. Ja tottelemme. Se mitä käsketään, se mihin suuntaan ”yhteiskunta menee” (tuntuu aina tyhmältä käyttää ilmaisua yhteiskunta niin kuin se olisi joku selkeä subjekti), on meille ohjenuora. Pahinta mitä opettajaopintojen aikana kuulin, oli erään nuoren opiskelijanaisen kommentti siitä, millaista kasvatuksen tulisi olla:

”Kyllä meidän pitää valmistaa ne oppilaat tähän maailmaan. Että niitten on pakko pärjätä. Ne tulee työelämään ja niitten pitää siellä kilpailla, ja kyllä meidän pitää ne yläasteella jo siihen opettaa. Ei riitä, että on kivaa.”

Siis opettajat päätyvät rankaisemaan oppilaita. Häpäisemään. Pistetään ne taistelemaan jo lapsena oikeudestaan olla olemassa ja selvitä yhteiskunnassa.

Ainoa tapa olla olemassa, on olla hyvä, suorittaa, pärjätä, olla kova (mutta sitten taas toisessa kohtaa kiltti ja nöyrä).

Sitten samaan aikaan me lässytämme tällaisia iskulauseita, jotka muistan elävästi omiltakin lukioajoilta: ”ei koulussa opiskella koulua varten vaan elämää varten”. Ja vielä pahempaa on, että jos katsotaan, mitä vaikkapa yo-kirjoituksissa hyviltä vastauksilta oikeasti vaaditaan, niin oikeasti tärkeitä taitoja. Hyvissä vastauksissahan vaaditaan soveltamista, ajattelemista, kriittisyyttä, monipuolisuutta, sivistystä, oppiainerajojen ylittämistä… Mutta missä näitä ehditään ja halutaan opetella? Me lähetämme oppilaille kaksoisviestejä siitä, että mitä ja miten heidän pitää opiskella ja elää.

Nyt kun nämä ensimmäiset kirjoitukseni ovat ohi, niin en ole ihan varma, kuinka paljon kiinnostaa enää.

Advertisement