Aika ajoin tulee sellaisia päiviä, että on yksin kotona. Kuuntelen sellaisina päivinä usein musiikkia ja tulen mietteliääksi. Musiikista seuraa jotain omituisia fiiliksiä – taas sellaisia, joita on vaikea kuvailla.
Graduni tulee (ehkäpä) käsittelemään (ainakin jossain määrin) tunteita ja (mahdollisesti) niiden kielellistämistä. (Huomaa sulkujen määrä.) Itse asiassa tämä teema oli yksi varhaisimmista muotoiluista; mitä tunteiden kielellistäminen tarkoittaa? Voiko kaikki tunteet saada kielellisiksi? Mitä se tarkoittaa, että joitain tunnetiloja ei saa kielellistettyä? Mitä ne silloin ovat?
(Pitäisikö tunteidenkin kohdalla vedota Wittgensteinin periaatteeseen mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava?)
Musiikki on selkeästi useille ihmisille yksi tapa käydä läpi tunteita. Musiikki on keino muuttaa omia tunnetiloja, se on keino ilmaista niitä, keino vapauttaa jotkin tunnetilat… Useat filosofit ovat käsitelleet musiikin (ja ylipäänsä taiteen) merkitystä ihmiselle, kuuluisimpana varmastikinkin Schopenhauer ja Nietzsche.
Siis tunteet ja musiikki liittyvät yhteen. Tämä on käytännössä kaikille (paitsi niille, joilla on amusia) itsestäänselvää. Mutta tästä pidemmälle onkin hankalampaa. Jos musiikki on yhteydessä tunnetiloihin, niin mitä ne tunnetilat silloin voivat olla? Missä ne ovat? Miten ne syntyvät? Miksi ne voivat syntyä jonkin sellaisen asian kuin musiikin johdosta? Tai miksi ja miten voin säädellä niitä musiikilla?
Muistan, että huonoina päivinä tapanani oli joko soittaa pianoa (”tietyllä tavalla”) ja purkaa tunteita sitä kautta, tai pistää tietty levy soimaan puoleksi tunniksi. Olin kirjaimellisesti kuin eri ihminen sen jälkeen. Muutin tunteitani.
Ja nyt, kun laitan jonkin (erityisesti vanhan) levyn soimaan, tulee omituisia muistikuvia ja ajatuksia ihmisistä ja paikoista – sellaisistakin joita tuskin muistaa tai tuntee. Saatan alkaa myös kuvitella asioita musiikin vaikutuksesta.
Aivojen rakenteiden tasolla näitä asioita on ”helppo” selittää. Amygdala eli mantelitumake on aivojen osio, joka vastaa esimerkiksi pelkokokemusten syntymisestä, mutta myös myönteisten tunnekokemusten ja mielihyvän käsittelystä yleisesti. Hippokampus taas on muistin ja oppimisen kannalta keskeinen rakenne. Musiikkia käsitellään muun muassa molemmissa näissä rakenteissa. Erityisesti amygdala on melko primitiivinen tumake (onhan pelkoreaktio evolutiivisen selviytymisen kannalta aivan keskeinen). Tiedetäänkin, että musiikki aiheuttaa voimakkaita ja jopa primitiivisiä tunteita (ks. vauvat ja musiikki), ja että musiikkiterapia on hyvä juttu. Se jopa edistää neurologista kuntoutumista.
***
Siinä (tässä) siis olen ja jotenkin ympärillä on vellova olotila – ei välttämättä negatiivinen eikä positiivinen – enkä pysty sanomaan, mikä se on. En vain pysty.
Sekin tiedetään, että laaja kyvyttömyys tunnistaa ja ilmaista tunteita (aleksitymia) on yhteydessä erilaisiin psyykkisiin sairauksiin (kuten paniikkihäiriöön). Yhteys on se, että tunnetilojen tunnistamisella ja tietoisella käsittelyllä on merkitystä hyvinvoinnille. Tunteista on voitava puhua, tai ne, kuten Freud meille on niin kovasti opettanut, patoutuvat ja aiheuttavat sielun dynamiikalle mustaa.
Oikeastaan kirjoituksessani ei (taaskaan) ole suurta loppuhuipennusta. Lauri Nummenmaan hyvässä Tunteiden psykologia -teoksessa on yksi hieno kaavio siitä, miten tunteiden tiedostamisen astetta voidaan havainnollistaa. Osa meidän tunteistamme kerta kaikkiaan jäävät tiedostamattoman pimentoon. Ne eivät koskaan pääse sanallistetuiksi.
Ehkä Wittgenstein on edes jostakin asiasta oikeassa, sittenkin. Jos vain pitää antaa musiikin soida, antaa tunteen olla. Katsoa, mitä seuraa. Tuijotella ulos rauhassa.
Ps. Tosiasiassa näiden töiden ohella minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, että mistä sen gradun piti kertoa. Mutta kunhan nyt jorisin.
sivuhuone 