En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella muistiinpanoista. Oppilaat ovat kovasti tottuneita niiden tekemiseen ja opettajalle se on suht helppo tapa edetä asioissa. Pakko kuitenkin myöntää, että välillä tuntuu jopa pöljältä, kun oppilaat niin kiltisti tekevät perässä valmiit muistiinpanot. Siis valmiit muistiinpanot. Kirjoittavat ne perässä. Omiin vihkoihin.
Mitä järkeä tällaisessa kopioinnissa on? Me tiedämme, että kopioimalla oppii kyllä joitain asioita (mallioppiminen), mutta ei ihan hirveän mielekkäästi reaaliaineita.
Toisaalta, jos muistiinpanoja tehdä, oppilaat antavat kyllä palautetta. Muistiinpanojen kirjoittaminen monien mielestä on hyödyllistä. Oppilaat myös haluavat yhtenäiset ja selkeät muistiinpanot. Liikaa lippulappusia ei ole hyvä, ja liian niukat vihkomuistiinpanot jättävät kirjan armoille.
Ja niinpä minäkin kirjoitutan muistiinpanoja.
Jos kuitenkin pedagogisista syistä päättää hylätä kalvosulkeis-muistiinpanot, mitä kannattaisi tehdä tilalla?
Varmaan koko homma, koko kurssin etenemistapa ja opetusmetodit, pitää ajatella uusiksi.
Kirjoittaminen on kyllä hyödyllistä. Samoin luentorungot, jotka tiivistävät pääpointit, ovat hyödyllisiä – ja sellaisiahan muistiinpanot tavallaan ovat. Niiden avulla voi jäsentää uutta aihetta. Hyödyllisintä olisi tietenkin, että oppilaat tekevät muistiinpanonsa itse, mutta oma kysymyksensä on, osaavatko kaikki lukiolaiset. Eivät välttämättä.
Kertauskurssilla olen huomannut, että mind-mapien täyttäminen yhdessä vaikuttaa hyödylliseltä. Mind-mapiin mahtuu paljon tiivistettyä tietoa ja sitä tehdessä asiaa jäsentää välttämättä. Kertaaminen on kuitenkin eri asia kuin uuden asian opiskelu. Kertaamisen yhteydessä voi hyvin jättää yksityiskohtia mainitsematta (koska oletuksena on, että a) asia on jo opiskelu ja b) oppilaat tekevät myös itsenäistä opiskelua), kun taas uutta asiaa pitää selventää yksityiskohtaisestikin. Mutta ehkä silti heti alusta asti prosessimainen jäsennys voisi olla kokeilemisen arvoista.
Voisinkin seuraavalla kurssilla pyrkiä tutkivan oppimisen periaatteiden lievään kokeilemiseen – mutta vasta lievään, ettei mennä ihan perse edellä puuhun. Ongelma ensin, siihen lisämateriaalia, kirjan sivut, ryhmätyö ja tyhjä A4. Oppilaat voisivat mahdollisesti esitellä lopputuloksensa muulle ryhmälle (ns. ulkoinen motivaattori). Tämän jälkeen katsotaan yhdessä aihetta, tehdään vaikka yhteinen mind-map, josta voin ottaa jokaiselle oman kopion seuraavalle tunnille.
**
Tällainen pohdiskelu opetusmetodeista lienee monille opettajille ja tutkijoille aika kevyttä ja itsestäänselvää. (Juu juu, ”tutkiva oppiminen” ja ”konstruktiivinen, oppijalähtöinen oppimiskäsitys”.) Minullekin monet pedagogiset ja didaktiset periaatteet ovat olleet aika selviä ja minulla on ollut alusta asti vahva mielikuva siitä, millainen opettaja haluan olla. Mutta helkutti sentään, asioiden kelaaminen teoriassa on ihan eri asia kuin niiden toteuttaminen käytännössä – kolmenkymmenen opetustunnin, uusien kurssien suunnittelujen, vähitellen tutummiksi tulevien oppilaiden ja opettajien kanssa, ja ylipäänsä uuteen arkeen totuttautuessa – siinä on aika paljon miettimistä.
Mutta. Jos näitä ei ala miettiä siitä huolimatta nyt jo, veikkaan että vuosi vuodelta on vaikeampaa. Ihminen tottuu, urautuu, päättää, että ”näin on hyvä”… Siis oppii.
Ehkä kirjoitan myöhemmin siitä, mitä minun mielestäni oppiminen ihan oikeasti on.
sivuhuone 