Olen opettanyt nyt yhden kokonaisen jakson kursseineen päivineen, ja aloittanut toista. Päätin pitää jonkinlaista päiväkirjaa ”ekan vuoden tuntemuksista”. Jälkikäteen on kuitenkin vaikea muistaa, miltä tuntui, mikä mietitytti, mikä oli vaikeaa, mikä outoa, mikä ilostutti, mikä oli yllättävää…
Jää nähtäväksi, kuinka paljon asioita osaan, haluan ja ehdin tallettaa, mutta aloittakaamme opettamisen suorittamisesta.
Yksi asia on selvä. Tää on mun ala. Tykkään opettamisesta, tykkään nuorista, innostun oppiaineista. Voi olla, että tutkimushommat kiinnostavat tulevaisuudessa myös, mutta on ollut kiva huomata, että tällekin alalle voin jäädä. Tai siis, ryhtyä.
Jos olen rehellinen, alku on mennyt paljon paremmin kuin olisi voinut olettaa suoriutumisen suhteen. Ajattelen, että minusta tulee vielä ihan hyvä ope.
Sen sijaan toinen asia on vähän ongelmallisempi. Se on tullut esille heti kevätlukukauden alussa, eli nyt: kuinka jaksaa töissä? Tiedän, etten ole ainoa, joka joutuu tätä asiaa miettimään. Onneksi kuitenkaan työuupumus ei ole ajankohtaista minulle – enhän meinaa edes vielä tajuta, että olen palkkatöissä! Mutta faktaa on, että aloittavien opettajien ensimmäiset vuodet ovat kuulemma raskaita. Joka viides vaihtaa alaa. Se on käsittämättömän paljon. Työssä on välittömästi vastuussa Kaikesta, ja sitä Kaikkea ei todellakaan opeteta OKL:ssa.
Ensimmäisen jakson, kolmenkymmenen opetustunnin, kaikkien kurssien ja tuntien suunnittelujen, kokeiden ja tutkielmien korjaamisen ja kommentoimisen jälkeen on helppo arvata, että pahimmillaan ekat vuodet voivat olla ihan hirveitä. Ei kukaan jaksa tehdä töitä koko valveillaoloaikaansa. Paitsi sen hetken, jonka vielä venyttää, kun on pakko… (Mitä muuten tunnilla huomenna tehdään? Tämähän on oppilaiden ainutkertainen oppitunti!) Tällä venyttämisen systeemillä menin joulukuun, mikä ei kuulosta kovin paljolta, mutta tuntui todella paljolta.
Tämä ainutkertaisuuden tavoittelu on aloittelevan opettajan ongelma. Tuntien on oltava mahtavia. Jokaisen erikseen. Jokaisen hetken.
Samalla en kuitenkaan haluaisi välittää oppilaille sellaista kuvaa, että kaiken on aina oltava täydellistä. Ja että jokainen hetki on suorittamista. Mutta minun kannaltani jopa rennosti ottaminen tunnilla on tällä hetkellä vielä suunniteltava tarkasti etukäteen. Tuntuu, etten osaa muuten.
Jaksaminen, samoin kun sen vastapooli, uupuminen, ovat moniulotteisia ilmiöitä. Niissä yhdistyvät persoonalliset tekijät ja tilannetekijät, jotka kummatkaan eivät ole täysin vakioita. Minulla potentiaalisena vaaratekijänä on tämä yhdistelmä: jännittäminen, suorittaminen ja tunnollisuus.
En ole koskaan aiemmin ajatellut, että olisin jännittäjä. Mutta olen. En jännitä itse tilanteessa enkä välttämättä tiedosta jännittäväni tilanteita, mutta aikuisiällä olen huomannut itsessäni (yleensä etukäteen ilmenevää) stressi-ahdistus-jännittämistä. Osittain se liittynee siihen, että kyllä, olen suorittaja. Periaatteessa en ole perfektionisti, vaan sallin itselleni myös epäonnistumisia – mutta en kestä olla huono jossakin, jossa haluan olla hyvä. Tiettyjen asioiden on mentävä todella hyvin. Muun muassa oppitunnin. Ja näiden lisäksi, kuten ilmeisesti opettajat yleisesti, olen aika tunnollinen. Opettajan työ on vastuullista, ja vaikka opetan lukiolaisia, jotka ovat jo melko itsenäisiä, heitäkin pitää osata kasvattaa, ohjata ja tukea. Arvioinnin on oltava perusteltua, opetuksen eriyttävää, tarpeeksi haastavaa ja kannustavaa.
Oletukseni on, että kunhan työvuosia tulee, monet asiat rutinoituvat. Sen lisäksi, että materiaalia kasaantuu, kertyy myös tietoa erilaisista tilanteista, tavoista suhtautua oppilaisiin, keinoista kannustaa… Tällä hetkellä kaikki on uutta, mielessä ei ole valmista skeemaa siitä, mitä milloinkin tulisi tehdä. Ajatuksiin jää kaihertamaan moneksi päivää joku yksittäinen virhe tai epäonnistuneelta tuntunut tunti. Jokainen kurssi ja jokainen tunti pitää miettiä alusta alkaen läpi, etsiä materiaalia ja tehdä sitä. Kaikki ympäröivä informaatio liittyy jotenkin töihin, kun mahdollista materiaalia miettii koko ajan.
Tavoitteenani on – kuten suorittajan tyyliin kuuluu asettaa tällaisia tavoitteita – oppia mahdollisimman nopeasti pois liiasta suorittamisesta. Muuten ei käy hyvin.
sivuhuone 