Luettua

Olen opiskelujen aikana ollut useassakin lukupiirissä. Koska opiskelijoina olemme olleet hölmöjä sen sijaan että olisimme olleet hyötyrationaalisia homo economicuksia, lukupiirikirjat ovat olleet aina omaksi sivistykseksi. Tai huviksi. Paljon kulutettua aikaa ja energiaa, ei yhtään opintopisteitä.

Kirjoja luettiin lähes aina lähilukuna: alleviivauksia, muistiinpanoja, lauseiden jankkaamista. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Yhtäkään lukupiiriä ei ole saatu vedettyä loppuun asti. Muutama on käynyt lähellä, mutta suurin osa ei todellakaan.

Tänä (viime) syksynä sain kutsun uuteen lukupiiriin. Lukupiirihistoriani vuoksi en ollut ihan heti innoissani. Gradun vääntämisen ohella olin jo yhdessä (lähi-)lukupiirissä, eikä ihminen jaksa määräänsä enempää samanlaista työskentelyä. Päivät käyvät raskaiksi, jos ne koostuvat pelkästään (gradun) lukemisesta ja (gradun) kirjoittamisesta. Mutta tämä lukupiiri onkin vaihtelua siihen!

Olemme syksyn ajan kokoontuneet pienellä, toisilleen entuudestaan tuntemattomalla porukalla, ja lukeneet vuorotellen valitsemamme kirjan ja jutustelleet siitä. (Ei alleviivauksia.) Siis kirjakerho. Kirjallisuuslukupiiri! Puolivuotiskokemuksen perusteella voin suositella lämpimästi kaikille.

Päätin kirjoittaa lyhyet kommentaarit kirjoista myös tänne. Koska teen nyt syksyn aikana luettujen neljän kirjan koonnin myöhässä, teen sen kerralla ja lyhyesti. So, here it is.

1. Jari Tervo: Koljatti

Suomen pääministeri Pekka Lahnanen tekee typeriä juttuja, media saalistaa ja politiikot ovat idiootteja.

Aika iso pettymys. Todennäköisesti Myyrä ja Ohrana ovat hyviä yhteiskunnallisia ja poliittisia romaaneja (en ole lukenut… vielä), mutta Koljatti ei ole. Poliittinen satiiri voisi olla kiinnostavaa ja hauskaa, mutta ilmiselvästi se on myös vaikea lajityyppi. Tässä siinä ei ole onnistuttu. Koljatti vaikuttaa suoraan sanottuna hutaisulta. Lukiessa ajattelin useaan kertaan, että teos on lähinnä kooste Uutisvuodossa kenties hauskoista ja toimivista vitseistä, joiden päälle on ympätty aikas kehno juoni.

2. Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Suomalainen mies haluaa olla ruotsalainen ja päättää toteuttaa unelmansa vähitellen. Menee pitkälle tavoitteessaan, mutta löytää lopulta jotain, mitä ei tiennyt etsivänsä.

Ajoittain hauska kirja, mutta pinnallinen. Yhteiskunnallinen teema voisi olla ja onkin kiinnostava, mutta ei pääse kehittymään. Ristiriita kirjan alun ja lopun ja henkilöhahmojen aitouden kanssa ei oikein toimi. Varsinkin loppuratkaisun jälkeen jää tyydyttämätön olo: oliko tämä kirja nyt lintu vai kala? Ollaanko tässä tosissaan vai ei? Joka tapauksessa kirja on enemmän plussan puolella ja olen iloinen, että tuli luettua. (Kuten kyllä kaikkien kirjojen kohdalla.)

3. Nathalie Sarraute: Lapsuus

Nobel-palkittu kirjailija käy sisäistä dialogia aikuisminänsä ja lapsuusminänsä kanssa omasta lapsuudestaan.

Luin kirjaa käsittämättömän työkiireen keskellä aamuseitsemältä pimeässä bussissa. Niinä päivinä kun olo ei ollut täysin stressaantunut, kirja avautui hienolla tavalla. Hyvin hienovaraiset ilmaukset ja lapsen maailman kuvaukset pysäyttivät miettimään omaa historiaa, muistamisen ja tulkinnan suhdetta, ja lapsen kokemusmaailman erityisyyttä. Mainio kirja.

Sen sijaan valitettavasti niinä päivinä, kun luin kirjaa samalla kun viereisellä istuimella oli avoinna psykologian kurssikirja ja vähän väliä piti pistää ideoita tuntien pidosta pieneen tuntisuunnitelmavihkoseen – saatoin huomata lukeneeni kymmenen sivua muistamatta sanaakaan. En käytä kirjanmerkkejä, joten eräänä päivänä tajusin useita sivuja luettuani, että olen eilen lukenut tämän osan jo. Mutta tämä taisi olla enemmän lukijan elämäntilanteen ongelma, ei kirjan.

4. Tommy Hellsten: Tietäjä

Vanhus, joka saa nimekseen Elmeri, ottaa yhteyttä Hellsteniin ja haluaa jakaa viisauttaan Hellstenin kautta. Hellsten on teologi, terapeutti, kouluttaja ja kirjailija, joka kirjoittaa elämäntaito-oppaita.

Tästä kirjasta minun on kirjoitettava vähän enemmän. Minulla olisi todella paljon enemmänkin sanottavaa, mutta olen vähän arka aiheen suhteen. Pitäisi tehdä harkitumpi, pidempi ja perustelevampi teksti, jos.

Tämä kirja on jos ei huonoin lukemani kirja, niin ainakin viiden huonoimman kirjan joukossa. Minulla oli ennakkoluuloja, mutta koitin ylittää ne – ja sitten ennakkoluulot ylittivät itse itsensä. En pitänyt kirjasta yhtään.

Kuitenkin joudun miettimään, voinko ajatella näin. No, tottakai voi, mutta onko kamalaa ajatella näin? Onko se hirveän kyynistä, jos ja kun Hellsten on onnistunut sekä tässä että muissa teoksissaan auttamaan ihmisiä vaikeissa elämäntilanteissa tai silloin, kun elämä on tuntunut ilman näkyvää yksittäistä syytä menevän johonkin huonoon suuntaan? Auttamaan ihmisiä stressissä, työn ja arjen tai ihmissuhteiden väsyttäminä?

Suhtautumista Hellstenin kirjaan voi verrata homeopatiaan. Yhtäältä: if it helps, who cares? Oikeasti, ei kukaan. Ihmiset löytävät apua oman elämänsä pulmiin niin erilaisista asioista, että on turha mennä moralisoimaan yhtään mitään keinoa, jolla itse kukin saa oman elämänsä paketin toimimaan ja keinoja oman elämän arvojen pohtimiselle. Joten Hellsten saa tässä mielessä olla ihan rauhassa.

…Paitsi että. On olemassa aina jokin raja. Homeopatia on ihan jees, jos asiaa tarkastellaan vain yksilön näkökulmasta. Mutta jos katsotaan homeopatiaa tai vaikkapa pseudotieteellisiä magneettirannekkeita, laihdutuslääkkeitä ja parapsykologisia terapiamuotoja näiden toimintojen itsensä näkökulmasta, asia muuttuu oleellisesti. Ne ovat valheellisia vaikka niillä olisi mitä lumevaikutuksia. Ja kuten Kant voisi tässä kohtaa huomauttaa, it’s just wroooong! Ok, tieteen ja epätieteen, uskon ja tiedon, välimaasto on oma kiinnostava ja hankala kysymyksensä,  johon tässä ei mennä, mutta kyllä näin yliopistokoulutuksen käyneenä ihmisenä ja valistuksen kannattajana lähden mieluummin tieteellisen tutkimuksen suuntaan.

Kirjaa lukiessani minulla oli muun muassa seuraavia ajatuksia.

”Tämä on amerikkalainen kirja.” Ihan kuin käännetty kömpelösti suomeksi. Mutta vielä pahempaa, viesti kuulostaa amerikkalaiselta. En tarkoita, että olisi olemassa jokin suomalainen ja oikea tapa käsitellä asioita (todennäköisesti sellainen kyyninen, pessimistinen, eleetön), vaan sitä, että kirjan lajityypissä on jotain amerikkalaista. Saattaa toki johtua siitä, että olen tosi allerginen self-help -kirjallisuudelle tai mille tahansa siltä haiskahtavalle.

”Kuinka itsekeskeinen ja vastenmielinen voi olla tämä Hellsten?” Lukupiirissä pohdimme, mikä on kirjan aitoustaso. Minusta on ilmiselvää, että kirja on fiktiota. Kirjan toinen päähenkilö (se, joka kirjoittaa kirjaa minämuodossa) on nimeltään Hellsten. Tuntui hämmentävältä lukea kirjailijan kommentteja itsestään kirjan sisällä. Erityisen vastenmielisiltä tuntuivat ne useat kohtaukset, joissa tietäjä-Elmeri kehuu Hellsteniä. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa tai jopa hämmentää lukijaa, mutta ei aiheuta positiivisia tuntemuksia minussa. Pysähdyin joka kerta miettimään vaivaantuneena: miksi kehut? Oma mielikuvani Hellstenistä kun on lähinnä tekonöyryys, läpi kirjan.

Tarinassa on ideana se, että Hellsten oppii tältä tietäjältä ja joutuu muuttamaan omaa ajattelutapaansa. Kyynikko minussa sanoo, että tämä on kliseistä. Mutta myönnetään, mitäs ne kliseet taas ovatkaan… Hellstenin hakemat asiat, kyky oppia kuuntelemaan itseään ja oman paikan löytäminen ovat tärkeitä asioita vaikka ovatkin kliseisiä. Niistä on myös kirjoitettu kautta historian.

En voi kuitenkaan olla lukematta kirjaa ilman oman alani näkökulmia.

Psykologian näkökulmasta kirjassa annetaan minusta jokseenkin epärealistisia ohjeita ja  metaforia ihmisen elämästä, rauhoittumisesta, itsensä tuntemisesta, rakkaudesta ja häpeästä. MUTTA. Tässä kohtaa olen täysin valmis toteamaan, että voin olla väärässäkin, mitä tulee ohjeiden toimivuuteen. Minulle eivät toimi, toisille ne voivat olla ehdottoman hyviä keinoja jäsentää omaa elämää.

Filosofian näkökulmasta teos on pinnallinen. Kun olin alkanut filosofian opintoni, eräs sukulaiseni lähetteli minulle viesteinä pieniä ”mietelmiä”. Ne olivat sympaattisia, mutta samaan aikaan ahdisti, että filosofian kuvitellaan tarkoittavan erilaisia aforistisia mietintöjä ja lauselmia, joita voi vain keksiä päästään. Olen aina vierastanut, jos se ei vielä ole käynyt ilmiselväksi, elämänviisaus-kirjallisuutta. Niin myös filosofian kohdalla. Sen sijaan hyvät aformismit voivat olla todella, todella vaikuttavia. Lukekaa Samuli Parosen Maailma on sana.

Uskonnon näkökulmasta teos jättää minut lähinnä täydelliseen hämmennykseen. Kristinusko astuu selkeästi esiin vasta kirjan loppupuolella, jossain määrin yllättäen, mutta hyvin tulkinnallisessa muodossa. Kirjassa ja sen opetuksessa halutaan välttää kaikki dogmaattinen, mikä uskontoon voisi liittyä. Siinä puhutaan siis mieluummin uskosta.

Mutta miksi? Dogmatiikka (”systemaattinen opin tulkinta”) on tärkeää ja kiinnostavaa. Ymmärrän, että kuulostan nyt tosi kuivalta.

Olenkin todennäköisesti jonkinlainen luddiitti, kyynikko tai tosikko tai kaikkia näitä. Mutta perustelen hieman. Minusta ihmisellä olisi syytä olla mielikuva ja käsitys siitä, mihin uskoo. Kristinuskossa, kuten uskoinnoissa yleensä, on minun nähdäkseni kyse suhteesta. Uskominen on toki myös yksityisen ihmisen asia, yksilön sisäinen  juttu, mutta periaatteessa uskonnossa on kuitenkin kyse myös siitä, että uskotaan johonkin minun ulkopuoliseeni.

Monien asioiden suhteen olen varsin liberaali ihminen, mutta joidenkin asioiden kohdalla huomaan ajattelevani, että asiat ovat joko tai. Jumala on tällainen asia. Musta tai valkoinen. Ei voi olla samaan aikaa kumpaakin. Jumala on tai ei ole olemassa, sanoo kolmannen poissuljetun laki. Toki, voihan sen suhteen olla agnostikko, mutta agnostisismi on ainoastaan episteeminen, eli tietämiseen liittyvä lausuma. Ihminen voi todeta, että hän ei tiedä. Usko on eri asia. Uskoa voi siihen, että Jumala on tai ei ole. Jos uskoo, että Jumala on, seuraava looginen askel on kysyä, millainen Jumala on.

Mitä tulee taas uskontoon (hyvin eri juttu toki kuin usko), olen ennemmin sitä mieltä, että kirkon on muututtava armeijaksi kuin sitä mieltä, että uskonnon tulee tarkoittaa sellaista henkevyyttä ja hengellisyyttä, jossa kirkolla instituutiona ei ole sijaa. Kirkolla on parhaimmillaan tärkeä rooli yhteiskunnassa moraalisena kommentaattorina, kristillisen etiikan ja historian säilyttäjänä/jakajana/selvittäjänä ja tiettyjen peruspalvelujen tarjoajana (toki kannatan enemmän sitä, että valtio hoitaisi peruspalvelut).

Ymmärrän tietenkin, miksi a) osa ihmisistä ei halua uskoa siten kuten kirkko opettaa (ns. ”tapauskovaiset”) ja b) sen, miksi toisten mielestä kirkolla ja instituutioilla ei tule olla valtaa yksityiseen uskoon (esim. helluntailaisuus tai muut vapaat suunnat). Tämä on Lutherin perintöä, yksityisen ja persoonallisen uskon jatkumoa. Suomessa ei ole yhtä suurta (katolista) kirkkoa, jolla on Totuus. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että Luther oli sitä mieltä, että oppi tulee vain Raamatusta (ei kirkon jampoilta kuten paavilta). Nykyään kirkkoon kuuluva ei välttämättä usko kristinuskoon (siten kuten kirkko opettaa), vaan hän uskoo. Ei ole välttämättä selvää, että mihin. Mutta Raamattu ei listalla välttämättä ole. Sehän on vanhentunut, outo ja vastenmielinen teos. Todettakoon, että tämä on hämmentävä ilmiö, johon en ole vielä täysin muodostanut kantaa.

Nykyinen kristillinen teologia on kuitenkin muodostunut erittäin kiinnostavasti yksittäisten kirkonmiesten, filosofi-teologien sekä maantieteellis-poliittis-henkilökohtaisten päätösten kokoelmana. Hellstenin teos on teologisen dogmatiikan kannalta sekava kattaus kristinuskoa ja vapaata uususkonnollisuutta, jossa tärkeintä eivät ole kysymykset ”miksi ja miten” vaan – in my opinion – ”what do I get?” Elmeri puhuu esimerkiksi jaosta ruumiiseen, henkeen ja sieluun. Mitä tarkoittaa sielu? Miten se eroaa hengestä? Entä mikä on ruumiin rooli ja merkitys? Lisäksi on kiinnostava kysymys, onko jako kristinuskon historian ja nykyisen opin kannalta perusteltu. Filosofisesti jako tarkoittaa joko pluralismia tai sitten dualismia – vaikea sanoa, koska eri sfäärejä ei kirjassa avata mitenkään.

Kuten näkyy – en pysty lukemaan kirjaa ollenkaan vapautuneesti.

Hellsten käy kuitenkin läpi teemoja ja ongelmia, jotka epäilemättä ovat nykyihmisen kannalta jossain määrin oleellisia. Tunnistan monta Hellstenin teoksesta avautuvaa eettistä ja psyykkistä teemaa, enkä vähättele niitä missään nimessä. Esimerkikkinä tästä ovat psyykkisperäiset sairastumiset ja ylipäänsä stressi. Ne ovat aitoja ongelmia, ja edelleen kannatan sitä, että ihmiset etsivät ja löytävät niihin helpotusta. En vain siedä sitä, että käsittely tehdään niin leväperäisesti. Hellsten puhuu yhteisöllisyyden puutteesta, mutta antaa ratkaisuksi lähinnä yksilöpsyyken muuttamisen. Muuta ajatuksiasi – muutat maailman. Yeah, yeah, mutta entä se stressaava palkkatyö tai kuristava ihmissuhdeongelma? Stressitutkimukset osoittavat, että oman ajattelun tai tunteiden muuttaminen on heikko stressinhoitostrategia: ongelmanratkaisustrategia toimii paremmin. Miksi ratkaisuna pahaan oloon on yksilöuskonnollisuus? Tulee väistämättä mieleen jonkun Marxin aikoinaan lausuma juttu oopiumista…

Joku on tässä vaiheessa jo varmasti kysynyt mielessään, miksi ihmeessä minua nyppii Hellstenin kirja niin paljon? Mihin kipeään kohtaan Hellsten osuu, niin että en pysty sitä sulattamaan? Onko kirjoittamiseni lopulta pelkkää defenssiä? Yritänkö päteä tai rationalisoida koko kirjan sanoman, osoittaa, että olen itse paljon syvällisempi kuin Hellsten?

Metatasolla kirja kertoo minun mielestäni siitä, että meidän yhteiskunnassamme on jotain todella huonosti. Hellsten ehkä onnistuu tunnistamaan joitain ongelmia, ainakin yksilön psykologian tasolla. (Näitä ovat stressi ja siitä koituvat ruumiilliset sairaudet, yhteenkuulumattomuuden kokemus –> minä selitän ensimmäistä ensisijaisesti mm. palkkatyön muutoksilla, jälkimmäistä mm. luokkayhteiskunnan uudella nousulla ja individualismilla.) Mutta Hellstenin ehdottama ratkaisu on osa koko ongelmaa eikä siten ratkaise sitä – jos siis hyväksymme sen, että ihmisten ongelmat syntyvät suurelta osin materiaalisen maailman, yhteiskunnan, sosiaalisen elämän ja arjen kautta. Hellstenin kirjan mukaan riittää, kunhan yksilöinä muistamme olla vähän nöyrempiä ja rakastaa enemmän.

Tämä kuitenkin riittäköön! Loppukaneetiksi voisimme todeta, että kirja onnistuu ainakin herättämään paljon ajatuksia. Se  on sinänsä hyvä juttu ja  kaikkien lukupiirien ja lukukokemusten tavoite. Ja jopa tämän kirjan kohdalla on sanottava, että olen tyytyväinen että luin sen. Olen ehkä eri mieltä, mutta aina kiinnostunut.

Advertisement