Vygotskin kootuissa (vol 1) on monta tärkeää kirjoitusta. Ensinnäkin siinä on julkaistu Thinking and Speech. Loppuosassa on julkaistu Vygotskin luentoja psykologiasta. Olen lukenut ne, ja nyt seuraa pientä koontia. Tarkoitus on myöhemmin koostaa muun muassa näiden pohjalta esseetä. Nämä kirjoitukset täällä eivät vielä sellaisia ole!
Luentojen aiheet ovat havaitseminen, muisti, ajattelu, emootiot, mielikuvitus ja ”tahto”. Tänään aiheena on havaitseminen. Tarkastelen sitä hajun avulla.
**
Ensin kuitenkin muutama sana luennoista. Jokainen niistä käsittelee tiettyä psyyken ilmiötä ja sen kehittymistä lapsuudessa. Ne rakentuvat suurin piirtein samalla tavalla. Ensin Vygotski esittelee psykologiatieteen historiaa ja vallitsevia teorioita aiheesta. Hän ottaa niistä taustahorisontin ja hyvät puolet ja erittelee myös mikä niissä ei toimi. Yleensä ongelmat kiteytyvät selkeisiin tieteenfilosofisiin lähtöoletuksiin. Teoriat paljastuvat yleensä joko atomistisiksi metodiltaan tai muodoltaan idealistisiksi. Tämä ei käy. Tarkastelun jälkeen Vygotski esittelee empiirisiä tutkimuksia aiheesta, ja jatkaa teoreetikkojen kantojen esittelyä tarkemmin. Sitten päädytään tarkasteltavan ilmiön tarkasteluun uudesta näkökulmasta ja lopuksi esitellään sen funktio. Tämä funktio ei ole koskaan ”ilmiön itsensä ylläpito”, ilmiö ei ole riittävä eikä ymmärrettävä itsessään. Jokainen tarkasteltu ilmiö on suhteessa muihin psykologisiin ilmiöihin, eikä ihmisen psyykkistä todellisuutta voi ymmärtää ilman kokonaisjäsennystä.
Hajut
Kävin erään pitkän ja monimutkaisen keskustelun taannoin hajuista ja niiden aistimisesta yksilönä. Keskustelu koski sitä, ovatko yksilön kokemat hajut, hänen ”hajuhistoriansa” jotain täysin yksilön omaa? Voiko yksilö (oikeutetusti) helliä omia hajukokemuksiaan ikään kuin yksityisomaisuutena – sellaisena sfäärinä, johon kukaan muu ei voi päästä käsiksi? Vaikka siltä näyttää, tämä ei ole nyt moraalinen ongelma. Syvällisempi kysymys liittyy subjektin olemassaolon tapaan. Onko filosofisesti oikeutettua ajatella ja perustella, että hajujen (myös muiden aistimusten) suhteen yksilöt ovat solipsistisia? Sitä tuskin kukaan kieltää, että jokaisen yksilön historia on yksilöllinen sikäli, että kuljettu polku, ajatellut ajatukset, olemassaolleet ja muodostuneet ihmissuhteet ovat uniikkeja.
Hajut ovat monesti vaikeasti verbalisoitavissa. Kuulija ymmärtää mahdollisesti tai osittain mistä on kyse, kun viittaamme esimerkiksi ruusun tuoksuun, liian paljon suihkutettuun Axeen tai Chanel vitoseen (hyi helvetti) tai kuvailemme kesäisen kuivaa mäntymetsää, jossa maassa kuhisee muurahaisia ja aurinko helottaa oksistonkin lomasta melko kuumasti. Fenomenologisesti ajatellen hajut pitävät sisällään siis myös ilmanpainetta, kosteutta, ja mikä tärkeintä: ne ovat emotionaalisesti varsin latautuneita. Koko lapsuuden mummolan horisontti maalautuu mieleen tietyistä hajuista, oksennustaudin jälkeen syödyn ruoan haju kuvottaa monta vuotta. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että hajuaisti on ainoa aisti, jolla on suora yhteys emootioihin. Entä miksi ne ovat niin vaikeasti verbalisoitavissa?
Hajuista ei voida muodostaa sellaisia yleistyksiä, jotka mahtuisivat tieteeseen tai edes arkipäivään. Tämä johtuu Vygotskin mukaan siitä, että hajuilla ei ole ihmisen kulttuurihistoriassa ollut sellaista adaptiivista merkitystä, joka olisi johtanut hajujen käsitteellistymiseen. Tätä väitettä tuntuu hieman hankalalta arvioida, joskin hatarasti olen ymmärtävinäni pointin. Hajujen kommunikoiminen ei ole meidän selviytymisemme kannalta merkityksellistä. Niinpä meille ei ole kehittynyt selkeää käsitteellistä järjestelmää kuvailemaan eri hajuaistimuksia, toisin kuten muiden aistien kohdalla.
Siitähän toki ei ole kysymys, etteikö hajuilla sinänsä olisi selviytymisen kannalta merkitystä. Päinvastoin nykytutkimuksen mukaan niillä on sitä äärimmäisen paljon. (Kiinnostava sivujuonne on muuten se, että eräät ovat jopa ottaneet tärkeäksi elämänkatsomukselliseksi opikseen sen, että ihmiset esimerkiksi pariutuvat hajujen perusteella. Biologia on olemassa, se jyrää meitin.) Mutta merkityksen voi ymmärtää monella tavalla.
Vygotskin mukaan (tosin tämä ei ole Vygotskin keksintöä, vaan hän siteeraa muita teoreetikkoja tässä) lapsen havaitsemisen kehityksessä tapahtuu eräänlaisia maailmaa muuttavia harppauksia, joissa eri toiminnot yhdistyvät. Kehitysaskelten jälkeen mieli ei ole enää sama kuin se oli ennen. Havaitsemisen ja konkreettinsen ajattelun “fuusioitumisen” jälkeen emme voi enää erottaa kategorista (categorical) välittömästä havainnosta, emmekä objektista tehtävää havaintoa sen merkityksestä. Toisin sanoen kun käsitteellinen järjestelmä ottaa jonkin ilmiön omakseen, aiempi kokemusmaailma muuttuu saavuttamattomaksi. Kun meille näytetään vihko, emme havaitse kierteistä metalliosioita ja rapisevaa ja ohutta neliöitä, joita on tiiviisti monta peräkkäin, vaan havaitsemme vihkon. Tämä tarkoittaa, että havaitsemisen kehitys on yhteydessä puheen kehitykseen. Vygotskin mukaan ihmisen kehityksen kompleksiset muodostumat eivät synny koskaan itsekseen eivätkä yksinään, vaan ne muotoutuvat osana psykologisesta järjestelmää.
Palataanpa alkuun. Kuuluko haistaminen puhtaasti subjektiivisen ilmiökenttään? Onko sitä mahdotonta jakaa muille? Tähän kysymykseen ei tällä käsittelyllä tullut suoraa vastausta, mutta epäsuora kylläkin. Jos tarkastellaan hajuaistia sekä yksilönkehityksen että kulttuurihistoriallisen kehityksen näkökulmasta, hajukokemus ei ole puhtaan yksilöllistä, fenomenologista ja itseensä käpertyvää olemista. Kuten Vygotski esittää analogian kautta, silloinkin kun lapsella ei ole käsitettä ”punainen”, hän tunnistaa kyllä punaisen. Voisi siis olettaa, että hajukokemuksetkin ovat meille jossain määrin biologisina ihmisolentoina tunnistettavissa (se on se Chanel viisi, you know), mutta meillä ei ole niille sanoja. Voimme ainoastaan käyttää kiertoilmaisuja, annettuja nimiä (se on se Chanel viisi edelleen), kuvailla tilannetta ja syitä, joista haju syntyy. Silti hajut ovat objektiivisesti olemassa. Tämä on realismia.
Toki se, että hajuaistimuksilla ei ole selkeitä nimiä, mahdollistaa niiden hämärtymisen. Joskus ne hämärtyvät sillä tavalla suloisesti, että mieleen syntyy usvainen vellova kokemus. Jos muisto on hyvä, siihen voi heittäytyä, ja jos ei, se herättää ahdistusta. Minulla ei ole mitään syytä eikä intoa kieltää yksilöllisten muistojen merkityksellisyyttä varsinkin, kun tietynlaiseen romantiikkaan taipuvaisena henkilönä saatan joskus vajota muistelemaan sitä ja tätä seikkaa historiassani. Ja se on ihan fine!
Mutta koska filosofia ja käytäntö on helppo yhdistää moralistisella tavalla, tässä varoituksen sana. On olemassa persoonallisuuden piirre, jota kutsutaan aleksitymiaksi. Aleksitymialla tarkoitetaan kyvyttömyyttä tunnistaa ja ilmaista tunteita. Aleksityymisyys ei johda siihen, että käsitteellistämättömissä (käsittämättömissä!) tunnetiloissa vellominen olisi ihmiselle parempi asia kuin niiden selkokielinen (rationaalinen) erittely. Päinvastoin, aleksitymia yhdistetään riskeihin sairastua moniin eri mielenterveydenhäiriöihin. Tähän on yhtenä syynä mitä ilmeisimmin se, että aleksityymiset henkilöt tulkitsevat väärin somaattisia merkkejä. On arvioitu, että psykoterapiaa hakevista henkilöistä 25% olisi aleksityymisiä.
Joten? Ei johtopäätöksiä vielä tässä vaiheessa. Jatkan myöhemmin seuraavalla aiheella.
sivuhuone 